Eilen tuossa katselin kun Pikkumirri kipusi 2m korkean koiratarhan aidan yläorrelle; ilmeisesti katselemaan laajemmin ympäristöä.
Mielenkiinnolla seurailin, mitenkäs sieltä alas tullaan. Vähän se Pikkumirri mietiskelikin, sitten ja ketterästi laskeutui peruuttamalla omalle vakiotasolleen, siis maan pinnalle.
Postipolullamme käymme nykyisin kolmistaan, minä edellä, Pikkumirri jaloissani pyörien ja Mirri viimeisenä.
Onhan se kyllä mukavaa kun meiltä ei ole mihinkään naapuriin näköyhteyttä, olisi tarjolla mielenkiintoinen kulkue postin hakuun. Ikämies ja kaksi kissaa jonossa postinhakureissulla.
Osaa se pikkuinen varovainenkin olla, posti kun toi meille kolme pakettia, postityttö aikoi ruveta silittelemään Pikkumirriä, huis vain ja pihaan omaan mökkiinsä, eikä ulos tullut ennen kuin pihapiiri normalisoitui, siis minä yksin pihalla. Oho, tulipas vähän virheellinen ilmaisu, enhän minä meidän pihalla koskaan yksin ole.
Näin kissamaiseksi on entisen koiramiehen elämä muuntautunut.
Oli taas niin mukavaa tarinointia, että tulee heti aamusta hyvälle tuulelle.
Tuosta en ole tullut maininneeksikaan; Mirri on oppinut kommentoimaan, kun kysäisen Mirriltä, onkos nälkä; miau (on nälkä).
Minä juttelen kanoille ja kissoille paljon ja olen huomannut, että kyllä ne reagoivat tiettyihin sanontoihin selkeästi. Äänen sävykin kertoo näköjään paljon.
Se on sekä kissoille, kanoille että isännälle elinikäinen projekti ymmärtää toisiaan vähän paremmin.
Tuossa olet täysin oikeassa; isäntä ei voi olla eläimelle auktoriteetti vaan vuorovaikutus tulee ehdottomasti olla molemminpuolinen.
Eläimen kehonkieltä tulee ymmärtää, jos joku on pielessä, sekin tulee oivaltaa.
Tuo vuorovaikutuksen oivaltaminen ei liene pahaksi kenellekkään.
Jos alistat (koulutat) tai yritätkin kouluttaa; ei liene mielestäni hyvä asia. Eläintä pitää ymmärtää, toimia sen mukaan, silloin eläin palkitsee ”johtajansa”.
Voisi olla hyvä ohje meille ihmisillekkin.