Meidän pihassa on taas jonkunlainen sukupolvenvaihdos käynnistynyt; takiainen eli ohdake on väistynyt ja tilalle on tullut siankärsämöä (ikivanha rohdoskasvi), sitä on nyt miltei kaikkialla tuolla viidakossamme. Vähän niittyleinikkiä, horsmaa ja lupiinia.
Tuosta lupiinista; miksi sitä vainotaan, tienvarsien koristus, noista supikoirtan pennuista; kaverini saneli, ammu pois. Miksi? Elää ja antaa muidenkin elää (vanha saksalainen sananlasku, vapaahkosti käännettynä, leben und leben lassen).
Katselin netistä sieni- ja marjasatojen ennustuksia; normaali satokausi näyttäisi olevan tulossa. Ei uhkatekijöitä.
Eilisen päivän kuumuudessa ajoleikkuri näytti parhaat puolensa, lämmintä ja paljon, minä vain ajelin, ainut työ kun oli laitevipujen käänteleminen ja valmista tuli ilman erityistä hikpoilua.
Kyllä se kesä siitä joutuu ja yllätys yllätys, livahtaa kuin varkain ohi; siirtyy syksyn odotteluksi.
Näin se ihmisen elämä soljuu.
Mitä sitten näihin kevätsäiden extremisyyteen tulee; kyllähän sitä voi yöpyä ihan taivasallakin, olen yöpynyt lumikuopassa -40 asteen pakkasessa +hyvä untuvapussi ja parit poronnahat alusina; hyvin se sujui, siltikin kun en mikään korpisissi ole.
Kaikille kaikki on suhteellista, oli sitten kysymys ulkosalla yöpymisistä yms.