Tuolla tarkoitan vanhanajan suolalihaa suolavetisessä puisessa lihatiinussa, jossa liha säilyi pitkään ja, jota säilytettiin talon viileässä kellarissa tai vintillä.
Ensin, että tuohon päästiin, piti sika tappaa eli teurastaa . Siinä me kylän kakarat avustettiin kykyjemme mukaisesti eli kytättiin, kun Eemeli otti kossuryyppyjä vajassa ja kaivoi mauseriaan esiin haparoivin käsin. Sitten tappohommiin. Ensimmäinen kuti meni ohi, toinen sipaisi possun korvanlehteä ennekuin kolmas osui ohimoon ja sika kellahti, hyvä ettei Eemeli hiprakassaan.. Sitten raahaus kalttauspenkille ja niin edelleen… ettei heikkohermoisimmilta mene taju…Siinä sitä sitten opittiin sian sisäkalut mustanmakkaran raaka-aineineen jne…Palkkioksi avustamme Maija ja Eemeli antoivat ison palan paksurasvaista possua ja pullon verta kotiin vietäviksi .
1. Esimerkki
Vaarini erikoistehtävä 50-luvulla oli suolata possua puiseen lihatiinuun. Siellä hän kävi sitten säännöllisesti ”varkaissa” ja veisti palasen sinkkua, sian rasvaa, puukolla veistetyn hapanleivän päälle. Mummuni sitten valmisti tiinun lihoista siankäristystä tai läskisoosia. Pikku Heikki sitten perässä otti oppia etenkin mummustani, mutta kävi tonkimassa joskus vaarin lihatiinua sormet kohmeisina.
2. Esimerkki
Käydessämme 70-luvulla sukuloimassa Viljakkalassa, Kataran Raili kysyi, että kävisikö siankäristys ? Ja miehensä Matti perään, entä mites olisi sahti kyytipojaksi. No, kävihän se. Raili toi juuri paistettua hapanleipää ja siankäristystä pilkkumissa pöytään. Siinä pilkotti muutama lihan nökäre valkoisen rasvan keskeltä. Ei, kun leivän päälle ja kolpakko toiseen käteen poikkeuksellisen kirkasta ja kylmää sahtia, jonka Matti nouti kellarista. Jumalattoman hyvä yhdistelmä. Ja kehuminen nousi ihan päähän saakka. En muista koskaan saaneeni noin hyvää käristystä ja sahtia.
Kannattaa muuten selailla Koskimiehen ikivanhaa keittokirjaa ja perehtyä periteiseen ruoanlaittoon.
Alla linkki hieman uudemmasta versiosta tiinulihoista.
http://www.maaseutumedia.fi/vanhanajan-lihankasittely-laskiakin-arvostetaan/
Pitipä oikein mennä tuonne keittokirjahyllyllemme; sieltähän se löytyi, Helmi Koskimies ja Eva Somersalo; Keittotaito. WSOY Laakapaino, 1933 2. painos.
Todella hyväkuntoinen ja täydennettynä vielä erilaisin lehtileikkelein ja käsinkirjoitetuin reseptein; arvokkaan kellastuneita kaikki.
Se alkuperäien painos on hieno paksu teos, josta sitten on sovellettu myöhempiä ”Keittotaitoja” ja karsittu paljon pois.
Tämä meidän Keittotaito on yli 650 sivuinen 2. painos 1933.
Vielä seikkaperäisempi on ruotsinkielinen ”Kokbok” för hem och skola. 1. painos v. 1916. Minulla edessäni on 10. painos.
Siellä on seikkaperäiset piirrokset eri eläimien lihoista ja paloitteluohjeet jne. Välistä löytyi lisäksi ikivanhoja lehtileikkeleitä ja kuivattu orvokin kukka ja 4- lehtinen apila HKL:n matkalippu 35 p.
Meillä on suomenkielisenä tuo Kotiruoka, keittokirja kotia ja koulua varten; Edit Reinilä-Hellman, Sophie Calonius, Valma Krank-Heikinheimo, Ragni Tennberg. Viidestoista painos, Kustannusosakeyhtiö Otavan kirjapaino Herlsigissä 1940 s.489.
Saitpas härnättyä oikein selailemaan millaisia vanhoja keittokirja-aarteita hyllyssämme löytyy.
Sama opus 10. painos v. 1940 Tilgmann, WSOY
Lisää vielä tuosta kirjavanhuksesta; ei löydy karjalanpiirakoita, ei karjalanpaistia, eri oikeastaan mitään karjalaisia perinneruokia.
Helmi Koskimies oli muuten Tampereen Talouskoulun johtaja aina vuoteen 1933.
Laitilassa syntyisin ja Tampereella lähes ikänsä asustellut.
Tuossa vastapäätähän tuo Tampereen talouskoulu komeilee. Se on Wivi Lönnin arkkitehtuuria ja toimii edelleen ravintolakouluna ja ravintolanakin.
Pitääpä sen verran perääntyä tuossa karjalanpiirakka-asiassa ja karjalanpaistiasiassa; löytyihän sieltä s.29 jonkinlainen piirasohje ja s.183, karjalainen uunipaisti varsin alkeellinen karjalanpaistiohjekkin. kukkoja ei minkäänlaisia, puhumattakaan esim keitinpiiraista.