Kouluväkivallasta, jota joku myös koulukiusaamiseksi kutsuu, on puhuttu medioissa paljon. Keinoja tiputellessa muuttuu askel heti varovaisemmaksi, kun puhe tulee syyllisen lapsen tai nuoren kodin tilanteeseen. Koska minua ei pelota mikään muu kuin sienet, rohkenen ehdottaa.
Vanhemmat jälki-istuntoon!
Oma populistinen heittoni aiheesta kuului, että opettajan pitäisi pystyä määräämänä vanhemmille jälki-istuntoa. Tämä on toki lähinnä keskustelua herättävä vitsi, mutta tarkoitus on osoittaa asian kahtiajakoisuus. Jos lapsi lyö, hän on syyllinen siihen, mutta väkivalta on usein seurausta ongelmista, joiden syy on kovin usein kotona. Vanhemmat voivat myös todeta ”meidän Matti ei ole lyönyt ketään”, jonka jälkeen opettajat, rehtorit tai edes poliisi eivät voi tehdä mitään. Vanhempien sana on laki ja jos he kieltävät lapsensa syyllisyyden, keskustelu päättyy. Asia nousi esille mm. Ykkösaamussa Yle Radio 1:llä.
Huomio kotiin – mutta ei vihalla
Yksiselitteistä on, että jätämme huoneessa olevan elefantin huomiotta, jos kouluväkivallan seuraamiset eivät kantaudu syyllisen kotiin asti. Mitä siis pitäisi tehdä? Jos on todellakin käytetty väkivaltaa, eikä kyse ole vain yksittäisestä huudosta tai vastaavasta pienestä kiusaamisesta, pitäisi lain sallia interventio kotiin. Lapsen lailliset huoltajat pitää velvoittaa ottamaan tähän osaa, toki ensin pyyntöjä asiallisesti toistaen ja vasta aivan äärimmäisissä tapauksissa lastensuojelullisten toimenpiteiden uhalla.
On mahdollista, että vanhemmat ovat – noh, mitäs sitä kaunistelemaan, paskoja ihmisiä ja surkeita vanhempia. Kyllä heitäkin on. Kotoa ei sinänsä puutu ruokaa, ei ole mitään akuuttia mitattavaa uhkaa, mutta vanhemmat eivät vaan suorita velvollisuuttaan koska eivät pidä sitä tärkeänä. Tässä kohtaa keskustelussa pitää käyttää äänensävyä. Vanhempien pitää ymmärtää että he ovat syyllisiä rikoksen avunantoon, tai vastaavaan rikosnimikkeeseen. He eivät ole vain jättäneet jotain huomiotta, he ovat tehneet väärin. Heidän pitää korjata aiheuttamansa ongelma ja hyvittää vahingot omasta pussista. Tilannetta täytyy pitää silmällä, kunnes asia korjaantuu. Keveimpänä keinona voi olla uhkasakko (jota ei siis pidä maksaa jos ongelma korjaantuu), raskaimpana huostaanotto ja väliin mahtuu aimo pino optioita.
On myös mahdollista, että vanhemmat/vanhempi tekee parhaansa, mutta kotona kärsitään osattomuudesta. Perhe voi olla esimerkiksi köyhä, vanhempi voi olla vakavasti sairas, naapurusto voi aiheuttaa ongelmia, yms. Tässäkin kohtaa vanhempiin pitää ottaa yhteys, mutta tällöin julkisen vallan pitää tarjota kotiin apua. Puuttuuko lapselta tietokone tai harrastusvälineet? Onko koti niin köyhä ettei saa terveellistä ruokaa? Tarvisiko kotiin apuvoimia vaikka kerran-pari viikossa jos yksinhuoltaja ei terveytensä vuoksi pysty? Jos ongelman syynä on kodin akuutti puutostila, kunta pitää velvoittaa tarjoamaan tarvittava apu. Tällaista apua saa nykyään melko hyvin pienten lasten kanssa, mutta huonosti jos ollenkaan lapsen ollessa koulussa.
Mainittakoon, että olen henkilökohtaisesti nähnyt molemmista tapauksista useita eläviä esimerkkejä.
Tilanne kuin tilanne, se pitää hoitaa
Oli tilanne kumpi vaan, joku muu tai yhtälö edellisiä, perusasia on että kodin ongelmat pitää hoitaa, piste. Ei saa olla mitään sellaista tilannetta, jossa kodin ongelmien hoitamattomuuden vuoksi väkivalta voi jatkua. Juuri nyt iso osa tapauksista jää hoitamatta, tai ne hoidetaan pakottamalla väkivallan uhri muuttamaan pois. Pääosassa näitä tapauksia syy on väkivallan tekijän kotona, koska olemme päättäneet että emme välitä kodin ongelmista.
Mitä jos kuitenkin alettaisiin välittämään?
