Yö oli pilvinen ja nyt aamusta selkeä taivas näyttää kevään parhaita puolia. Jostain syystä eilen illalla ja herätessä oli havaittavissa lievää alakuloa. Ei kai sitä jatkuvasti voi hilpeällä mielelläkään olla. Ehkä kun lähden kohta liikenteeseen ja tartun työhön kiinni, mieli virkistyy.
Epäilen myös alavireisen oloni johtuvan siitä, kun alan kyllästyä median ja someväen jatkuvaan rutinaan koronan hoidosta. Kun vertaa maamme tilannetta muihin maihin joissa on ollut ulkonaliikkumiskieltoja, kuolonuhrit valtavia, että arkut ovat loppuneet ja meillä on saanut elämää jatkaa suhteellisen vapaasti ja selvitty pienin vaurioin, silti sekään ei kelpaa.
On tietyllä tapaa masentavaa seurata ihmisten reaktioita kun mihinkään ei olla tyytyväisiä. Totuus tietysti on, että valtaisa enemmistö suomalaisista on suhtautunut erinomaisesti poikkeusoloihin. Se pieni mutta äänekäs poppoo taas yrittää kaikella tapaa kampittaa väitteillä ”väärin sammutettu”, kuitenkaan heiltä ei tule ainuttakaan ajatusta, miten he olisivat asiat hoitaneet.
Televisio suoltaa päivästä toiseen ruutuun valittajia jotka kertovat kuinka kurjaa heillä on. Valtion niskoille kaadetaan kaikki mahdollinen ja kädet ojossa vaaditaan vaikka mitä. Välillä tuntuu kuin media oikein nautiskelee kun saa kansakunnan päälle heittää illasta toiseen synkkyyksiä.
No, nyt saavat synkistelyt riittää. Pesen hampaat, puen ja ampaisen matkaan armaani luo. Jatkan illan tunteina päiväkirjaani. Silloin näette miten päiväni vierähti ja oliko koronaosiossa jotain mielenkiintoista kerrottavaa.
Kerkisin kotiin eduskunnan kyselytuntia seuraamaan. Oikeastaan en taaskaan tullut hullua hurskaammaksi. Euroopan unionia pyöriteltiin edestä ja takaa. Tosiasia on, että lopulta kansa maksaa eri valtioissa. Se siitä.
Päivä meni rattoisasti. Polttopuu urakka jatkui. Kehua pitää kun on kehumisen paikka. Mirjam on vaan aikamoinen voimapussi. Pöllejä lenteli tienvarteen, että nuoremmat katselisivat ”huulet pyöreänä”. Ei voi kuin ihmetellä ja arvostaa niin, että sanat loppuvat.
Hankolainen kaverini soitti. Puhuimme pitkään politiikasta. Varsinkin kunnallispolitiikasta riitti juttua ja yhteistyöstä eri ryhmien kesken. Yhteneväiset olivat ajatuksemme. Kunnallispolitiikkaa pitää tehdä avoimesti ja yhdessä kuntalaisten kanssa.
Lopuksi huumoria:
Amerikkalaiset tunnetusti aina kehuvat omaa maataan. Kuinka suurta ja erinomaista siellä on. Kerran yksi amerikkalainen oli junassa Seinäjoki – Helsinki välillä leuhkien konnarille. Meillä rakennetaan niin nopeasti, että kun perustus on valmis, omistaja voi lähteä hakemaan jo huonekaluja. Juuri siinä kohtaan ohitettiin Riihimäki ja amerikkalainen kysyi mikä kaupunki? Ei aavistustakaan, vastasi konnari, ei se vielä eilen siinä ollut.
Minut tuntevat tietävät kuinka ohut tukkani on ja pälvi jo aika laaja. Olen miettinyt ajaa itseni kaljuksi. Nykyään kalju tuntuu olevan muotia. En kuitenkaan aio ajaa, sillä vähäisestä tukasta voi olla hyötyä. Nimittäin joskus voi elämä olla hiuskarvan varassa.