Maon Kiinan kieli- ja ajatteluteoria – ja -politiikka…

https://www.amazon.com/Linguistic-Engineering-Language-Politics-China/dp/B007K51UOS

” When Mao and the Chinese Communist Party won power in 1949, they were determined to create new, revolutionary human beings. Their most precise in- strument of ideological transformation was a massive program of linguistic en- gineering. They taught everyone a new political vocabulary, gave old words new meanings, converted traditional terms to revolutionary purposes, sup- pressed words that expressed ”incorrect” thought, and required the whole po- pulation to recite slogans,stock phrases, and scripts that gave ”correct” linguis- tic form to ”correct” thought. They assumed that constant repetition would cause the revolutionary formulae to penetrate people’s minds, engendering revolutionary beliefs and values.

In an introductory chapter, Dr Ji assesses the potential of linguistic engineering by examining research on the relationship between language and thought. In sub- sequent chapters, she traces the origins of linguistic engineering in China, de- scribes its development during the early years of communist rule, then explores in detail the unprecedented manipulation of language during the Cultural Revo- lution of 1966-1976. Along the way, she analyzes the forms of linguistic enginee- ring associated with land reform, class struggle, personal relationships, the Great Leap Forward, Mao-worship, Red Guard activism, revolutionary violence, Public Criticism Meetings, the model revolutionary operas, and foreign language tea- ching.She also reinterprets Mao’s strategy during the early stages of the Cultural Revolution, showing how he manipulated exegetical principles and contexts of judgment to ”frame” his alleged opponents.The work concludes with an assess- ment of the successes and failures of linguistic engineering and an account of how the Chinese Communist Party relaxed its control of language after Mao’s death.

Linguistic Engineering is a powerfully argued and innovative work that has much to offer all those with an interests in language, political communication, Chinese communism, the literature of revolutions, and the psychology of persuasion. ”

 

LINGUISTIC ENGINEERING

 

TÄMÄ ON SELITETTY TUOLLA KIRJASSAKIN AIVAN OIKEIN; MUTTA PANNAAN SUORAAN  ORIGINAALISTA SE TEORIA:

https://www.marxists.org/reference/archive/stalin/works/1950/jun/20.htm

Marxism and Problems of Linguistics

Concerning Marxism in Linguistics

A group of younger comrades have asked me to give my opinion in the press on problems relating to linguistics, particularly in reference to Marxism in linguistics. I am not a linguistic expert and, of course, cannot fully satisfy the request of the comrades. As to Marxism in linguistics, as in other social sciences, this is something directly in my field. I have therefore consented to answer a number of questions put by the comrades.


QUESTION: Is it true that language is a superstructure on the base?

ANSWER: No, it is not true.

The base is the economic structure of society at the given stage of its develop- ment. The superstructure is the political, legal, religious, artistic, philosophical views of society and the political, legal and other institutions corresponding to them.

… Hence:

a) A Marxist cannot regard language as a superstructure on the base; b) To confuse language and superstructure is to commit a serious error.


QUESTION: Is it true that language always was and is class language, that there is no such thing as language which is the single and common language of a society, a non-class language common to the whole people.

ANSWER: No, it is not true.

It is not difficult to understand that in a society which has no classes there can be no such thing as a class language.

Hence:

a) Language, as a means of intercourse, always was and remains the single lan- guage of a society, common to all its members; b) The existence of dialects and jargons does not negate but confirms the existence of a language common to the whole of the given people, of which they are offshoots and to which they are subordinate; c) The ”class character” of language formula is erroneous and non-Marxist.


QUESTION: What are the characteristic features of language?

ANSWER: Language is one of those social phenomena which operate through- out the existence of a society. It arises and develops with the rise and develop- ment of a society. It dies when the society dies. Apart from society there is no language. Accordingly, language and its laws of development can be understood only if studied in inseparable connection with the history of society, with the history of the people to whom the language under study belongs, and who are its creators and repositories.

Language is a medium, an instrument with the help of which people communi- cate with one another, exchange thoughts and understand each other. Being directly connected with thinking, language registers and fixes in words, and in words combined into sentences, the results of the process of thinking and achievements of man’s cognitive activity, and thus makes possible the exchange of thoughts in human society.

 

QUESTION: Did Pravda act rightly in starting an open discussion on problems of linguistics?

ANSWER: Yes, it did.

Along what lines the problems of linguistics will be settled, will become clear at the conclusion of the discussion. But it may be said already that the discussion has been very useful.

It has brought out, in the first place, that in linguistic bodies both in the center and in the republics a regime has prevailed which is alien to science and men of science. The slightest criticism of the state of affairs in Soviet linguistics, even the most timid attempt to criticize the so-called ”new doctrine” in linguistics, was persecuted and suppressed by the leading linguistic circles. Valuable workers and researchers in linguistics were dismissed from their posts or demoted for being critical of N. Y. Marr’s heritage or expressing the slightest disapproval of his teachings. Linguistic scholars were appointed to leading posts not on their merits, but because of their unqualified acceptance of N. Y. Marr’s theories.

It is generally recognized that no science can develop and flourish without a battle of opinions, without freedom of criticism. But this generally recognized rule was ignored and flouted in the most unceremonious fashion. There arose a close group of infallible leaders, who, having secured themselves against any possible criticism, became a law unto themselves and did whatever they pleased.

To give one example: the so-called ”Baku Course” (lectures delivered by N. Y. Marr in Baku), which the author himself had rejected and forbidden to be repub- lished, was republished nevertheless by order of this leading caste (Comrade Meshchaninov calls them ”disciples” of N. Y. Marr) and included without any reservations in the list of text-books recommended to students. This means that the students were deceived a rejected ”Course” being suggested to them as a sound textbook. If I were not convinced of the integrity of Comrade Meshchani- nov and the other linguistic leaders, I would say that such conduct is tantamount to sabotage.

How could this have happened? It happened because the Arakcheyev regime [9] established in linguistics cultivates irresponsibility and encourages such arbitrary actions.

The discussion has proved to be very useful first of all because it brought this Arakcheyev regime into the light of day and smashed it to smithereens.

But the usefulness of the discussion does not end there. It not only smashed the old regime in linguistics but also brought out the incredible confusion of ideas on cardinal questions of linguistics which prevails among the leading circles in this branch of science. Until the discussion began the ”disciples” of N. Y. Marr kept si- lence and glossed over the unsatisfactory state of affairs in linguistics. But when the discussion started silence became impossible, and they were compelled to express their opinion in the press. And what did we find? It turned out that in N. Y. Marr’s teachings there are a whole number of defects,errors,ill-defined problems and sketchy propositions. Why, one asks, have N. Y. Marr’s ”disciples” begun to talk about this only now, after the discussion opened? Why did they not see to it before? Why did they not speak about it in due time openly and honestly, as befits scientists?

Having admitted ”some” errors of N. Y. Marr, his ”disciples,” it appears, think that Soviet linguistics can only be advanced on the basis of a ”rectified” version of N. Y. Marr’s theory, which they consider a Marxist one. No, save us from N. Y. Marr’s ”Marxism”! N. Y. Marr did indeed want to be, and endeavored to be, a Marxist, but he failed to become one. He was nothing but a simplifier and vulgarizer of Marxism, similar to the ”proletcultists” or the ”Rappists.”

N. Y. Marr introduced into linguistics the incorrect, non-Marxist formula that lan- guage is a superstructure, and got himself into a muddle and put linguistics into a muddle. Soviet linguistics cannot be advanced on the basis of an incorrect formula.

N. Y. Marr introduced into linguistics another and also incorrect and non-Marxist formula, regarding the ”class character” of language, and got himself into a muddle and put linguistics into a muddle. Soviet linguistics cannot be advanced on the basis of an incorrect formula which is contrary to the whole course of the history of peoples and languages.

N. Y. Marr introduced into linguistics an immodest, boastful, arrogant tone alien to Marxism and tending towards a bald and off-hand negation of everything done in linguistics prior to N. Y. Marr.

N. Y. Marr shrilly abused the comparative-historical method as ”idealistic.” Yet it must be said that, despite its serious shortcomings, the comparative-historical method is nevertheless better than N. Y. Marr’s really idealistic four-element analysis, [10] because the former gives a stimulus to work, to a study of languages, while the latter only gives a stimulus to loll in one’s arm-chair and tell fortunes in the tea-cup of the celebrated four elements.

N. Y. Marr haughtily discountenanced every attempt to study groups (families) of languages on the grounds that it was a manifestation of the ”proto-language” theory. [11] Yet it cannot be denied that the linguistic affinity of nations like the Slav nations, say, is beyond question, and that a study of the linguistic affinity of these nations might be of great value to linguistics in the study of the laws of language development. The ”proto-language” theory, I need hardly say, has nothing to do with it.

To listen to N. Y. Marr, and especially to his ”disciples,” one might think that prior to N. Y. Marr there was no such thing as the science of language, that the science of language appeared with the ”new doctrine” of N. Y. Marr. Marx and Engels were much more modest: they held that their dialectical materialism was a product of the development of the sciences, including philosophy, in earlier periods.

Thus, the discussion was useful also because it brought to light ideological shortcomings in Soviet linguistics.

I think that the sooner our linguistics rids itself of N. Y. Marr’s errors, the sooner will it be possible to extricate it from its present crisis.

Elimination of the Arakcheyev regime in linguistics, rejection of N. Y. Marr’s errors, and the introduction of Marxism into linguistics — that, in my opinion, is the way in which Soviet linguistics could be put on a sound basis.

Pravda, June 20, 1950

QUESTION: Marx and Engels define language as ”the immediate reality of thought,” as ”practical,… actual consciousness.” [12] ”Ideas,” Marx says, ”do not exist divorced from language.” In what measure, in your opinion, should linguistics occupy itself with the semantic aspect of language, semantics, historical semasiology, and stylistics, or should form alone be the subject of linguistics?

ANSWER: Semantics (semasiology) is one of the important branches of linguis- tics. The semantic aspect of words and expressions is of serious importance in the study of language. Hence, semantics (semasiology) must be assured its due place in linguistics.

However, in working on problems of semantics and in utilizing its data, its signifi- cance must in no way be overestimated, and still less must it be abused. I have in mind certain philologists who, having an excessive passion for semantics, disregard language as ”the immediate reality of thought” inseparably connected with thinking, divorce thinking from language and maintain that language is outliving its age and that it is possible to do without language.

Listen to what N. Y. Marr says:

”Language exists only inasmuch as it is expressed in sounds;the action of thinking occurs also without being expressed…. Language (spoken) has already begun to surrender its functions to the latest inventions which are unreservedly conquering space, while thinking is on the up-grade, departing from its unutilized accumulations in the past and its new acquisitions, and is to oust and fully replace language. The language of the future is thinking which will be developing in technique free of natural matter. No language, even the spoken language, which is all the same connected with the standards of nature, will be able to withstand it” (see Selected Works by N. Y. Marr).

If we interpret this ”labor-magic” gibberish into simple human language, the conclusion may be drawn that:

a) N. Y. Marr divorces thinking from language;

b) N. Y. Marr considers that communication between people can be realized with- out language, with the help of thinking itself, which is free of the ”natural matter” of language, free of the ”standards of nature”;

c) divorcing thinking from language and ”having freed” it from the ”natural matter,’ of language, N. Y. Marr lands into the swamp of idealism.

It is said that thoughts arise in the mind of man prior to their being expressed in speech, that they arise without linguistic material, without linguistic integument, in, so to say, a naked form. But that is absolutely wrong. Whatever thoughts arise in the human mind and at whatever moment, they can arise and exist only on the basis of the linguistic material, on the basis of language terms and phrases.

Bare thoughts, free of the linguistic material, free of the ”natural matter” of language, do not exist.

”Language is the immediate reality of thought” (Marx). The reality of thought is manifested in language. Only idealists can speak of thinking not being connec- ted with ”the natural matter” of language, of thinking without language.

In brief: over-estimation of semantics and abuse of it led N. Y. Marr to idealism.

Consequently,if semantics (semasiology) is safeguarded against exaggerations and abuses of the kind committed by N. Y. Marr and some of his ”disciples,” semantics can be of great benefit to linguistics.

 

Sovjetskaja entsiklopedija ajattelusta:

https://encyclopedia2.thefreedictionary.com/thinking

Thinking

theprocess of reflection on objectivereality; the highest level of human cog- nition. Although the sole source for thinking is sensations, thinking transcends the limitations of direct sensory reflection and enables the human being to receive knowledge about objects, qualities, and relationships of the real world that cannot be sensed directly (F. Engels, in K. Marx and F. Engels, Soch., 2nd ed., vol. 20, pp. 554—55).

Thinking is a subject matter of study in the theory of knowledge and logic, in psychology, and in neurophysiology. In cybernetics it is studied in connection with problems of the technological simulation of mental operations.

Thinking is a function of the brain, and in that sense it is a natural process.

However, each human being becomes a subject of thinking only by mastering language, concepts, and logic, which are products of the development of social practice. Even the problems with which each individual confronts his intellect are generated by the social conditions of his life. Thus, human thinking has a social and historical quality.

Throughout the history of philosophy, the character of thinking and the relation- ship between thinking (consciousness) and being has been the central philosophical problem.

The concrete historical study of thinking, which developed in the 19th century, was influenced by the concepts of formal logic and by the theory of associ- ations. Psychological analysis of thinking was,for the most part,limited to differen- tiating various thought processes: comparison, abstraction of data, and classification. The question of the character of concepts or ideas was treated in the spirit of formal “scholastic” logic. Concepts were considered the result of the accretion of sensory images and impressions, the discernment of their common features, and the elimination of anomalous features. Accordingly, the processes involved in thinking were perceived as complex combinations of ideas and concepts. This description of thinking encountered insurmountable difficulties in attempting to explain, for example, the purposeful and creative character of thought processes.

Naturalistic and mechanistic descriptions of thinking were developed further by the behaviorists, who explained mental activity as the totality of inner, soundless speech habits formed according to a “stimulus-response” pattern.These associa- tive and mechanistic representations of thinking were counter-balanced by idealistic theories, which emphasized that thought processes cannot be reduced to associations of discrete ideas and are characteristically imageless and subordinate to “determining tendencies” (the Würzberg school). On the other hand, representatives of the theory of holistic forms (Gestalt psychology) understood thinking as a process by which the subject “reconstructs” a problematic situation, discovering new relationships and functional connections within it. The gestalt psychologists asserted that thinking cannot be derived from the experience of the subject’s behavior and the accumulated associations. Insofar as they explained thinking as an “autochthonic,” or self-generating process, the representatives of Gestalt psychology were in agreement with intuitionism.

The common feature of these schools was their antihistoricism — that is, their failure to study the origins and historical development of human thinking. Works systematizing data on thinking among peoples at relatively low stages of socio- economic and cultural development did not appear until the early 20th century. These works disproved suppositions about the unchanging character of the laws of thinking and introduced the notion that qualitative changes had taken place in thinking during its historical development (L. Lévy-Bruhl of France, for example). At the same time, experimental studies of the origins of thinking in the animal world were undertaken by W. Köhler (Germany), R. Yerkes (USA), and N. N. Ladygina-Kots (USSR). Among the higher animals researchers encountered behavioral processes analogous to human thinking (“practical intellect,” or in the words of I. P.  Pavlov, “manual thought”). This research deepened man’s understanding of the genetic roots of thinking and gave impetus to the study of human thought that is manifested as external actions related to objects (“visually effective thinking” or “technical intellect”). The discovery that mental activity could take the form of external actions in complex situations involving objects, or operations using visual diagrams and models, demolished the old conception of thinking as merely an internal, verbal and logical process and led to the recognition that there are different forms of highly developed thinking, intimately interwoven and not strictly delineated from each other.

The scientific dialectical materialist understanding of thinking is set forth in the classical works of Marxism. Rejecting the view that thinking is the manifestation of a special spiritual principle, Marxism overcomes the limitations of metaphysical materialism, with its superficiality and its reduction of mental activity to the elementary processes of analysis and generalization of sensory impressions. In viewing thought as a product of social and historical development and as a special form of human activity, Marxism emphasizes the age-old connection between thinking and practical activity. “The production of ideas, of conceptions, of consciousness, is at first directly interwoven with the material activity …. Conceiving, thinking, the mental intercourse of men, appear at this stage as the direct efflux of their material behavior” (K. Marx and F. Engels, ibid., vol. 3, p. 24).

Labor with tools confronts the human being not only with material objects but also with their interaction, in the process of which properties are revealed that are not directly accessible to the senses but can be grasped only indirectly, by mental deductions. The cognitive results of objective actions are given a degree of permanence by verbalization. As they are transmitted to other people via spoken communication, they form part of the system of knowledge that constitutes the content of the collective or social consciousness. Linguistic expression creates the precondition for the reproduction on the level of inner speech (consciousness) of various links of external, objective cognitive activity. The original sensory data and practical action are mediated by an increasingly long chain of mental processes, which subsequently become separate from external practical activity. At the same time, the social division of labor, the development of private ownership, and the differentiation of society into antagonistic classes lead to a break between mental and physical labor, so that it becomes customary to appose internal intellectual activity to material, physical activity. Later, this opposition is reinforced in idealistic theories of thinking.

As thinking, in its developed forms, loses its direct and immediate connection with practical activity, it may result in false, illusory knowledge. This raises the question of the criterion of the truthfulness of thinking and the adequacy of its results as compared with objective reality. Practice is the criterion: that is, the theoretical conclusions reached through thought should be verified in practical activity and in experimentation. In this sense, however, practice refers not to individual experience but to social practice as a whole, which necessitates the subordination of thought processes to certain rules or prescriptions developed in the historical experience of cognition. This type of man-made system of rules and prescriptions (“laws” of thinking) constitutes the object of a separate discipline, logic.

In contrast to idealism, which considers the laws of logic inherent in thinking, Marxism regards logical laws as the generalized reflection of objective relationships existing in reality and mastered in practical experience. “The practical activity of man had to lead his consciousness to the repetition of the various logical figures thousands of millions of times in order that these figures could obtain the significance of axioms” (V. I. Lenin, Poln. sobr. soch., 5th ed., vol. 29, p. 172). Social practice is not only the criterion of the truthfulness of thinking but also the foundation for the rules and canons of logic. For this reason, thinking cannot be reduced to the totality of mental operations of which it is composed, or, in other words, to the “thinking” of logical machines that perform only processes assigned to them in one way or another by human beings. As Marx pointed out, machines are only “organs of the human brain created by the human hand” (Marx and Engels, Soch., 2nd ed., vol. 46, part 2, p. 215). The true subject of thinking (the thinker) is still the human being controlling the machine.

The enormous complexity of the problems confronting modern science has made necessary the further development of the logical apparatus of thinking. As a result, new schools of formal logic have emerged. However, the study of thinking cannot be limited to investigation of the rules of formal logic. Above all, the study of thinking touches on problems of the relationship of thought to objective reality and problems of the general method of cognition. The unity of the cognitive and logical aspects of thinking is most fully expressed in Marxist dialectical logic, which is a theory of the development and self-motion of the subject matter of cognition as it is reflected in the movement of the concepts of thinking.

A. N. LEONT’EV

Disorders. Thinking disorders are reflected in speech, writing, and representa- tional creativity. Significant changes in the speed of thought are possible. In an emotionally excited individual, acceleration of the flow of ideas may reach the level of an undirected, superficial “flight of ideas.” By contrast, a retardation of thinking is characterized by the infrequent, slow emergence of concepts, or by slow formation of ideas and judgments. This is usually associated with depression and with a subjective sensation of intellectual emptiness.

Other disturbances of thinking include incoherence; inertia, in which a single idea or impression prevails (perseveration); and “getting bogged down,” or circumstantiality, in which the essential point is drowned in a mass of unnecessary details, or in which thinking is fruitless and remote from reality. Also categorized as thinking disorders are bizarre thought (a tendency to indulge in symbolism, the paradoxical use of well-known concepts, and the invention of unjustifiable word forms); the parallel flow of several different thoughts; sudden breaks in thought; and the complete disjunction of the content of thinking, even though it is couched in grammatically correct sentences. Thinking disorders are of great importance in the differential diagnostics of mental illness (for example, in distinguishing various forms of schizophrenia).

B. I. FRANKSHTEIN

REFERENCES

Marx, K., and F. Engels. Nemetskaia ideologiia. Soch., 2nd ed. vol. 3.
Engels, F. “Dialektika prirody.” Ibid., vol. 20.
Lenin, V. I. “Filosofskie tetradi.” Poln. sobr. soch., 5th ed., vol. 29.
Binet, A. Mekhanizm myshleniia. Odessa, 1894. (Translated from English.)
Psikhologiia myshleniia. St. Petersburg, 1914. (“Novye idei ν filosofii,” issue 16).
Lévy-Bruhl, L. Pervobytnoe myshlenie. Moscow, 1930. (Translated from French.)
Wallon, H. Ot deistviia k mysli. Moscow, 1956. (Translated from French.)
Vygotskii, L. S. Myshlenie i rech’: Izbrannye psikhologicheskie issledovaniia. Moscow, 1956.
Rubinshtein, S. L. O myshlenii i putiakh ego issledovaniia. Moscow, 1958.
Ponomarev, la. A. Psikhologiia tvorcheskogo myshleniia. Moscow, 1960.
Zeigarnik, B. V. Patologiia myshleniia. [Moscow] 1962.
Psikhologiia myshleniia (collection of translations). Moscow, 1965.
Tikhomirov, O. K. Struktura myslitel’noi deiatel’nosti cheloveka. Moscow, 1969.
Piaget, J. “Psikhologiia inteliekta.” In his book Izbrannye psikhologicheskie trudy. Moscow, 1969. (Translated from French.)
Leont’ev, A. N. Problemy razvitiia psikhiki, 3rd ed. Moscow, 1972.
Ach, N. Über die Begriffsbildung. Bamberg, 1921.
Koffka, K. “Bemerkungen zur Denkpsychologie.” Psychologische Forschung, 1927, vol. 9 (books 1–2).
Hartley, D. M. Observation on Man, His Frame, His Duty and His Expectations, 6th ed. London, 1934.
A Study of Thinking. New York, 1956.

The Great Soviet Encyclopedia, 3rd Edition (1970-1979). © 2010 The Gale Group, Inc. All rights reserved.

Koalitio vetäytyy, Yhdysvallat jää yksin Irakiin…eipä jää… lähtee Yhdysvallatkin..

Entäs jos nyt Irak ja Iran yhdistääkin voimansa kun Yhdysvaltojen koalitio repeilee. Suomi muuten kuuluu siihen porukkaan…

”Yhdysvaltojen johtama liittouma aikoo perääntyä Irakista. Lausunnon mukaan joukkojen perääntyminen suoritetaan Irakin suvereniteetin kunnioittamiseksi.

Joukot aiotaan sijoittaa uusiin paikkoihin tulevien päivien ja viikkojen aikana.” (MTV)

Koska Yhdysvallatkin näköjään lähtee niin tässä käy juuri niinkuin Putin on halunnut, eikös se ole se Trumpin toveri…

EU-johtaja Timmermans vastaa siitä, miten Suomen metsille käy

Jaa. että vastaa – Suomen itsenäisyyspäivää vietettiin aivan hiljakkoin – joko itsenäisyys meni?

” ..niin Eurooppaan nousee kaksi miljardia uutta puuta”

Frans Timmermans voisi aloittaa puiden istuttamisen Hollannissa, joka on 100 prosenttisesti hyötykäytössä (viljelymaana, teollisuuden, asuntojen ..)

EU-byrokraatit, lopettakaa jo pelleilyt hiilinielujenne kanssa. Suomi ei voi metsittää koko aluettaan. Byrokraattien pitäisi käsittää, että metsien sitomaa hiilimäärää voidaan kasvattaa vain puuston volyymia kasvattamalla, mitä rajoitta käytettävissä oleva sopiva maa-ala.

Puuston lisääminen on vain tilapäinen ratkaisu. Kun metsä on tullut täysikasvuiseksi, niin se lakkaa sitomasta ilmakehän hiilidioksidin hiiltä. Puuhun sitoutunut hiili palaa ilmakehään ennemmin tai myöhemmin joko lahoamisen tai palamisen seurauksena.

Maailmalla: Maailmasta katosi metsää vuonna 2017 yhteensä Italian verran

[ Vuoden 2019 määrä on varmasti suurempi: Australian metsäpalot ja Brasilian sademetsien kaskeamiset]

*—*—*

https://www.hs.fi/politiikka/art-2000006364035.html

6.1.2019

”Politiikka, joka johtaa metsien katoamiseen, ei ole tulevaisuutta” – EU-johtaja Timmermans vastaa siitä, miten Suomen metsille käy

”JOS se meistä on kiinni, niin Eurooppaan nousee kaksi miljardia uutta puuta”, sanoo hollantilainen Frans Timmermans.

Timmermans aloitti uuden komission ilmastosta ja vihreästä ohjelmasta vastaavana varapuheenjohtajana joulukuun alussa, ja on jo täydessä vauhdissa. Entinen Hollannin ulkoministeri ja oikeusvaltioperiaatteesta vastannut komission varapuheenjohtaja on saanut yhden komission painavimmista vastuista: hänen harteillaan on EU:n uusi vihreä talouskasvu.

 

Eniten kasvavat nimet Suomessa…

Ei siinä montaa suomalaista nimeä ole… helppo päätellä vaikka alakoulumatematiikalla ketkä lisääntyy kuin jänikset, ketkä ei vaan ovat katoava harmaapäinen kansa. Se on väistämätöntä.

Keittiön veitsihuolto.

Olen vuosia yrittänyt opetella noiden keittiöveisten huoltoa ja kunnostusta. Moninaisia tunteja olen istuskellut ”juutuubin” äärellä, katsellen, miten mestarimiehet teroittavat ja huoltavat keittiöveitsensä.

Kokeillut olen monenkinlaisia teroitushärpäkkeitä, vaan oikein mieleistäni en ole löytänyt.

Lopputulos on tuo artikkelikuvan setti;

vasemmalla japanilainen vesihiomakivi, timanttipuikko ja keraaminen puikko.

Näillä olen päässyt siinäkin mielessä eteenpäin, että vaimo silloin tällöin joutuu menemään lääkekaapille viiltoja paikkailemaan.

Olen kyllä koettanut opettaa oikeanlaista otetta keittiöveitseen ja jotenkin onnistunutkin.

Mitenkään kallis ko setti ei ole kun ottaa huomioon sen käyttöiän; vähintäänkin 10v.

Japanilainen vesihiontakivi telineineen; n 250,00€

Ovaali timanttipuikko Vicktor inox;                      n 50,00€

Keraaminen puikko Mac;                                 n25,00€

Tällä setillä kyllä pärjää, kunhan opettelee ja harjoittelee käytön.

Arkikäytössä tarvitsen oikeastaan vaan timanttipuikkoa ja keraamista puikkoa.

Jaa että muka ”YK:n Yleiskokous ei päätä mistään” , sahtivaarilaiset!

… Paitsi että se päättää mm. valtioiden laillisista  rajoistakin…

https://puheenvuoro.uusisuomi.fi/ristokoivula1/171762-paattaako-yk-jasenmaiden-rajoista/

Päättääkö YK jäsenmaiden rajoista?

Väitän, että päättää, viime kädessä.

YK mm. vahvistaa rauhansopimukset, kuten jo sen edeltäjä Kansainliittokin teki, ja hyväksyy jäsenmaat tietyin rajoin, perustuslaein jne. Yleiskokouksen päätöksellä Turvallisuusneuvoston esityksestä. YK:n Yleiskokous on tällä keinolla myös luonut valtioita kuten Israelin, Palestiinan arabivaltion, Itä-Timorin, Namibian ja miehityk-senalaisen Länsi-Saharan.Tämä on myös tapa,jolla YK hyväksyy tai hylkää maiden hallitukset, Se on johtanut myös omituisuuksiin ,mm. kun USA piti veto-oikeudel- laan ”kannattamaansa” Kambodzhan Pol Potin kansanmurhahallitusta maan halli- tuksena YK:ssa kymmenisen vuotta sen jälkeenkin, kun Vietnamin tukemat kapi- nalliset olivat sen kaataneet. Tällaiset ovat kuitenkin suhteellisen vähämerkityk- sellistä santaa perusperiaatteeltaan toimintakelpoisen systeemin rattaisssa.

Asian ydin on siinä, että kansainväliset YK-tuomioistuimet ovat  luonnollisesti sidottuja YK:n omaan lakiin. Samoin siihen ovat ehdottomasti sidottuja ylin rauhanvalvoja ja ainoa laillinen rauhaanpakottaja Turvallisuuneuvosto sekä YK:n Sihteeristö.

Yksittäisille jäsenmaille YK:n päätökset ovat oletusarvoisesti KEHOTUKSIA (re- commendations, sanan  perusmerkitys: re-commander = käskeä uudelleen, tois- taa käsky, mitä suomen kehä-sanasta johdettu ´kehottaakin´ tarkoittaa) joiden toimeenpanon ne suorittavat kansallisen lain kautta. Turvallisuusnevosto taivut- telee pullikoivia ensin mm. talous- ym.pakotteilla ja vasta vihonviimeisenä keinona rauhaanpakottaa kansainväliseen lakiin. Myös Turvallisuusneuvostolla on siis sekä lainsäädäntö-  että tuomio- valtaa Peruskirjan ja Yleiskouksen lakipäätösten pohjalta, joille sen toiminnan myös PITÄÄ perustua.

http://hameemmias.vuodatus.net/lue/2011/09/yk-n-yleiskokous-paatti-29-11-1947-samalla-paatoslauselmalla-pl-181-seka-palestiinan-arabivaltion-etta-israelin-olemassaolosta

Tarkoitukseni ei ollut avata omaa blogia.

Dosentti Kimmo Kiljunen (SDP), joka ei halua kuulla omiinsa nähden poikkipuoli- sia näkemyksiä eikä käydä kansalaiskeskustelua  tieteellisestä puhumattakaan, vaikka on siis dosentti, bannasi minut kommentoimasta blogiaan heti, kun keskustelussa päästiin asiaan.

Dosnti Kiljusen agenda on tämä:

Suomi ajaa NATOa YK:n TILALLE ei- jäsenyyttä viikunanlehtenä käyttäen

 

Mutt tähän viimeiimpään pläjäykeen

https://puheenvuoro.uusisuomi.fi/anttikuosmanen/kansallinen-etu-ja-saantopohjaisuusko-ristiriidassa/

.

3.1.2020 10:19

Itsepäisesti sinnittelee paitsi maallikoiden myös kansainvälisen politiikan kom- mentoijienkin piirissä käsitys, että kansallisten etujen ajaminen ja koko etukäsite on jotakin lähtökohtaisesti pahaa, ja että edut ja niiden ajaminen olisivat sovitta- matto- massa ristiriidassa yhteistyön harjoittamisen kanssa. Kuten myös sääntö- pohjaisen kansainvälisen järjestyksen kanssa. Siitä ei kuitenkaan mihinkään päästä, että etuja on ja niitä ajetaan; edut kuitenkin voivat olla yhteisiäkin ja vaikkeivat olisikaan, niitä voidaan sovittaa yhteen. ”

 

RK: Näin on. Tätä varten kansainvälinen oikeusysteemi on olemassa, että näitä soviteltaisiin rauhanomaisesti.

KK: ” ”Statsräson” voi kyllä olla hirveä asia, kuten Paasikivi sanoi. Alkuperäisen ranskankielisen termin ”raison d’état” merkityssisältö onkin itse asiassa hieman erilainen kuin ”etu” (englanniksi interest, ranskaksi intérêt). Siinä on oikeastaan kyse valtion toiminnan syistä, motiiveista, jotka asetetaan kaiken, myös yksilöä ja valtiota alempia yhteisöjä sitovien normien ja pidäkkeiden yläpuolelle. Niinpä kan- sallisten etujen ajaminen tässä merkityksessä on tarkoittanut häikäilemättömän voimapolitiikan harjoittamista ja oikeuttamista ”valtionedun” nimissä. ”

RK: Tämä ”valtiojärki”, jonka tarkoitus on lain ja ”järjen” yhteensovittaminen val- tiojaossa ja valtioidenvälisissä järjestelyissä, on vähän eri asia kuin ”valtio(lline)n etu”, mutta näitäkin, kuten ”legiiimejä turvallisuusetuja” jopa muuallakin kuin omalla alueella, valtioiden mahdollisimman suuren alueellisen yhtenäisyyden ”jär- kiperiaate” (jolla mm. Argentiina aikanaan vaati falklania itselleen). On käyty oi- keuttakin ”pelkällä periaatteella”: esimerkiksi Bolivia on vaatinut oikeudessa käy- tävää Tyynelle valamerelle Chilen ja Perun välistä – ja paikalliset intiaanikansatkin olisivat mielummin yhden valtion tärkeällä keskeisellä kulkureitillä kuin kahden muun äärimmäisellä pussinperällä.

KK: ” Kansainvälinen järjestys on lähes aina perustunut valtioiden kansallisiin etuihin ja voimasuhteisiin – sikäli kuin ylipäänsä on vallinnut jotain sellaista, mitä voi kutsua järjestykseksi. Se on voinut olla yhden valtion pakottama tai useamman valtion voimatasapainon pohjalle rakennettu järjestys.

Toisen maailmansodan jälkeen syntyi ja synnytettiin osaan maailmaa jossain mää- rin toisenlainen järjestys. Sanon osaan maailmaa, koska koko maailman mitassa syntyi taas aivan perinteiseen suurvaltojen voimapolitiikkaan perustuva tasapai- nojärjestelmä, jota kutsutiinkin myös kauhun tasapainoksi, koska sitä piti pystyssä ydinaseiden olemassaolo ja pelko niiden käyttämisestä. Osassa maailmaa, siinä jota amerikkalaisessa retoriikassa kutsuttiin ”vapaaksi maailmaksi”, ”sääntöpohjaisuus” oli kuitenkin vallitseva järjestysmalli. ”

RK: Minun tietääkseni kansiväliseen lakiin perusuvuuessa ei ollut virallisia blokki- eroja. Useimmat tuolloin K:n sääntöihin teht muuokset tehiin Neuvostoliiton blokin aloitteesta, mm. kansanmurhalainsäääntö.

KK: Maailmanlaajuisestikin on toki olemassa järjestys, jossa sääntöpohjaisuus on asetettu tavoiteltavaksi ihanteeksi ja jossa jossain määrin sellaista onkin, nimittäin YK ja sen puitteisiin kuuluvat muut järjestöt ja järjestelyt, ja kansainvälinen oikeus, joka sitä kannattelee ja jota ne kannattelevat. Sama pätee erinäisiin muihin järjes- töihin, kuten niin sanotut Bretton Woods -instituutiot ja Maailman kauppajärjestö. Ja onhan alueellisiakin järjestöjä, ja niihinkin osallistuu valtioita, jotka eivät kuulu äsken mainittuun ”vapaaseen maailmaan”. Esimerkiksi ETYJ, Euroopan neuvosto ja erinäiset muissa maanosissa perustetut järjestöt ja niiden sääntöjärjestelmät. ”

RK: Nämä eivät ole kansainvälistä vaan kansallista lakia – sikäli ja siellä kuin ne on sellaiseen lakiin kirjattu – ja sikäli kun ne eivät ole ristiriiassa oikean kansainvälisen lain kanssa, mikä usein ilmenee vasa kätännössä vähitellen.

KK: ”Yhdysvaltain mahti maailmassa oli suurimmillaan heti toisen maailmansodan jälkeen ja niinpä sen kädenjälki oli ratkaiseva myös uuden kansainvälisen järjestyk- sen luomisessa. Sekä maan oma yhteiskuntajärjestelmä että kokemukset 1930-luvulta muokkasivat käsitystä siitä, millainen järjestys pitäisi luoda. Ensimmäisen maailmansodan tilintekoa leimanneesta hävinneille kostamisesta ja niiden nöyryyttämisestä luovuttiin ja sodan hävitysten korjaamiseen uhrattiin suuria summia (esimerkiksi Marshall-apu oli noin prosentti Yhdysvaltain vuotuisesta kansantuotteesta kyseisinä vuosina). Taloudelliseen toipumiseen liitettiin valtioiden välinen yhteistyö, joka aikanaan tuotti myös Euroopan integraation. ”

RK: Josta tuli kansainvälisen oikeuen ”kilpailija”.

KK: ” Liberaaleiden demokratioiden kesken luodussa sääntöpohjaisuudessa ja varsinkin siinä, millaiset säännöt ja niiden pohjalla oleva ajattelu siinä vallitsevat, voi nähdä analogian oikeusvaltiokäsitteeseen. ”

RK: ”Oikeusvltio” on propaganaa. YK ei jaa hväksmiään jäsenvaltioien oikeussteemejä vuohiin j lampaisiin – vaan ne ovat keskenään taa-arvoisia.

KK: ” Siinähän ydinajatus on, että kun säännöt on luotu, myös sääntöjen luoja nou- dattaa niitä; hallitsija ei itsekään ole lakien yläpuolella. Tämä periaate siis ”skaalattiin” kansainväliseen järjestykseenkin. ”

RK: Tämä kuuluu kaikkeen nkaikaiseen lainsäääntöön.

KK: ” Kansallisia etuja ei tässä kuitenkaan pantu syrjään, vaan katsottiin, että pidät- tyvyys, jota sääntöpohjaisuus aitona edellyttää, on kansallisen edun, myös hegemonivaltion oman edun, mukaista.

RK: Laki ei möskään jaa valtioita ”hegemoniavltioihin” ja ”muihin”, vaan enempikin kieltää tekemätä niin missään suhteessa…

KK: ” Liikkumatila, jonka Yhdysvaltain johtama maailmanjärjestys sallii, oli silmiin- pistävä poikkeus pakottamiseen perustuvista imperiumiperinteistä, ja kuten jälkeen- päin kävi selväksi, myös erittäin menestyksellinen, koska se tuotti hyvinvointia sekä hegemonille että sen valtapiirissä oleville, ja vapautta, joka teki sen houkuttelevaksi. ”

RK: Kanainvälinen laki ei tunne sotilasliittoja. Se vaan on kovin pitkään katsonu niitä läpi sormien…

KK:Valtioiden välinen tasa-arvo,tai ”suvereeni tasa-arvoisuus”,kuten sitä ammat- tislangissa kutsutaan, on niin ikään oleellinen osa sääntöpohjaisuuskäsitettä, ja sikäli todellisuuttakin, että se tuottaa myös pidättyvyyttä ulottaa vallankäyttö ainakin sen brutaaleimmissa muodoissa pieniin ja heikkoihin. Tässäkin voi nähdä analogian oikeusvaltioon, jossa yksilöiden tasa-arvo on aivan ylimpien arvojen joukossa. Ja kuten valtioidenkin välillä, toteutuu reaalimaailmassa vain vajavaisesti.

Mikä sitten olisi amerikkalaisperäisen sääntöpohjaisen järjestyksen vaihtoehto, mitä on tarjolla ja tarjotaan? Venäläinen (mutta ei vain venäläinen, vaan ylipäänsä valistusajan filosofioista kumpuavan läntisen maailmankuvan ulkopuolella vallitseva) käsitys lähtee nykyään suvereniteetista, täysivaltaisuudesta. ”

RK: Venäjä ei ole ”valistusielogioien ulkopuolella”…

KK: ” Siinä sääntöpohjaisuus ei ole suvereniteettia (vapaaehtoisesti) rajoittava käsite, vaan sen jatke. Käytännössä: suvereeneja voivat olla vain suurvallat (jääköön tässä syrjään sinänsä oleellinen kysymys siitä, mikä tekee valtiosta suurvallan); pienten suvereenisuus on rajoitettua. Myös valtion legitimiteetti seuraa suvereniteetista (eli siis voimasta), ei mistään abstrakteista normeista tai arvoista ja niiden toteutumisesta käytännössä.

Kuunneltuani aikoinaan ammatin takia kiinalaisia, niin virallisia tahoja kuin tutkija- piirejä, hahmottui itse asiassa hyvin paljon venäläistä muistuttava maailmankäsitys ja kuva tavoiteltavasta tulevaisuudesta: suuret valtiot hoitelevat maailman asiat keskenään ja pienille varataan mahdollisuus esittää näkemyksensä multilateraalisilla foorumeilla, millä tarkoitetaan YK:ta.

 
YK:ssakin se tarkoittaa yleiskokousta, jossa puhutaan mutta ei päätetä.
 
Päätöksiä, sikäli kuin niitä YK:ssa ylipääsään saadaan aikaan keskeisissä kysymyk- sissä, tekee turvallisuusneuvosto, jossa – yllätys, yllätys – todelliset päättäjät ovat sen pysyvät jäsenet, joukossa Kiina. ”
RK: On valhe, että muka ”YK:n Yleiskous ei päätä”.
 
Se on YK:n korkein päättävä elin.
 
 
” perjantai, 16. kesäkuu 2017
 
Kelvoton Sahtivaarin-suomennos YK:n Peruskirjasta FINLEX-lakikokoelmassa
 
 
Kirjoittanut Risto Juhani Koivula (14. lokakuu 2016, 22:30)
 
FINLEX:
 
” IV Luku
 
Yleiskokous Tehtävät ja valtuudet
 
10 artikla
 
Yleiskokous voi keskustella kaikista tämän peruskirjan piiriin kuuluvista tai kaik- kien peruskirjassa edellytettyjen elimien toimivaltaan ja tehtäviin kuuluvista kysy- myksistä ja asioista sekä esittää kaikissa tällaisissa kysymyksissä tai asioissa, ei kuitenkaan 12 artiklassa edellytetyissä tapauksissa, ***suosituksia*** Yhdisty- neiden Kansakuntien jäsenille tai turvallisuusneuvostolle taikka molemmille.
.
11 artikla
 
1. Yleiskokous voi harkita kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden ylläpitämiseksi noudatettavia yhteistoiminnan yleisiä periaatteita, niihin luettuina aseistariisumis- ta ja aseistuksen säännöstelyä koskevat periaatteet, ja esittää niitä koskevia suosituksia jäsenille tai turvallisuusneuvostolle taikka molemmille.
 
2. Yleiskokous voi keskustella jokaisesta kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden ylläpitämistä koskevasta kysymyksestä, jonka jokin Yhdistyneiden Kansakuntien jäsen tai turvallisuusneuvosto taikka 35 artiklan 2 momentin mukaisesti valtio, joka ei ole Yhdistyneiden Kansakuntien jäsen, on sille esittänyt, sekä kaikissa tällaisissa kysymyksissä, ei kuitenkaan 12 artiklassa määritellyissä tapauksissa, esittää suosiuksia asianomaiselle valtiolle tai valtioille taikka turvallisuusneu- vostolle tai molemmille. Yleiskokouksen on joko ennen keskustelua tai sen jälkeen esitettävä turvallisuusneuvostolle jokainen sellainen kysymys, joka vaatii toimenpiteitä.
 
3. Yleiskokous voi kiinnittää turvallisuusneuvoston huomiota tilanteisiin, jotka ovat omiaan vaarantamaan kansainvälistä rauhaa ja turvallisuutta.
 
4. Tässä artiklassa luetellut yleiskokouksen valtuudet eivät rajoita 10 artiklan yleistä vaikutusalaa. ”
 .
YK:N PERUSKIRJA:
 .
GENERAL ASSEMBLY: ACTIVITIES AND POWERS
.
Article 10
.
” The General Assembly may discuss any questions or any matters within the scope of the present Charter or relating to the powers and functions of any organs provided for in the present Charter, and, except as provided in Article 12, may make recommendations to the Members of the United Na-tions or to the Security Council or to both on any such questions or matters. ”
 .
Oikea käännös:
.
”Yleiskokous voi keskustella mistä tahansa kysymyksestä ja aiheesta tämän Pe- ruskirjan aihepiiristä tai liittyen mihin tahansa tässä Peruskirjassa säädettyjen elinten valtuuksiin ja toimiin, ja, paitsi mitä on edellytetty artiklassa 12, se voi antaa ***kehotuksia*** (ja suosituksia) YK:n Jäsenmaille tai Turvallisuusneuvos- tolle tai molemmille mistä tahansa sellaisista kysymyksistä tai aiheista. ”
 
Käyttämäni nimi Sahtivaarinsuomennos liittyy siihen, että se on sitä, millaiseksi kumileimasimeksi, ”neuvonantajaksi” Sahti YK:ta ajoi) on täysin päin persettä:
 
Englannin sanan RECOMMNENDATION PERUSMERKITYS on KEHOTUS ja varsin- kin monikossa MÄÄRÄYKSET, OHJEET. Se tulee uuslatinan sanasta recommandare = ”käskeä uudelleen (kunnes toteutetaan)” eli kehottaa (sanasta kehä). Englannille erityinen sivumerkitys SUOSITUS johtuu historiallisista syistä.
 
Suomessa suositus on selkeästi alemmalta ylemmälle päättäjälle annettu ohje, joka ei sido jälkimmäistä mihinkään, kehotus tai päinvastoin: ylemmältä päättäjältä ja sitoo, joskin moempien toteuttamisen muodoista ja tarkasta ajankohdastakin päättää toteuttaja.
 
Peruskirjan suomennoksen on oltava kaikkien kuuden virallisen keiliversion mukai-nen (englanti, ranska, espanja, venäjä, kiina, arabia). Tässä asiassa ranskankielinen on ”painavampi” kuin englanninkielinen, koska se jättää vähemmän tulkinnan varaa:
 
 
” French
 
Etymology
 
From re- + commander, or ultimately from Latin re- + commandāre, commendāre.
… Verb
 
recommander
 
to command, to order
 
to recommend, to endorse ”
 
Article 11
 .
1.The General Assembly may consider the general principles of co-operation in the maintenance of international peace and security, including the principles governing disarmament and the regulation of armaments, and may make recommen-dations with regard to such principles to the Members or to the Security Council or to both.
 
Tässä consider on käsitellä eikä harkita. Se voi antaa sekä kehotuksia että suosi- tuksia. YK:lla on myös neuvoa-antavia toimielimiä, jotka antavat pelkkiä suosituksia, kuten Ihmisoikeusneuvosto. Nyt voidaan ajatella tilanne, että Ihmisoikeusneuvosto on suositellut jotakin, mikä ei olekaan Yleiskokouksen mielestä oikein, ja se voi silloin antaa oman suosituksensa tilalle asettamatta sitä kuitenkaan kehotusluontoiseksikaan lakinormiksi.
 
.
2.The General Assembly may discuss any questions relating to the maintenance of international peace and security brought before it by any Member of the United Nations, or by the Security Council, or by a state which is not a Member of the United Nations in accordance with Article 35, paragraph 2, and, except as provided in Article 12, may make recom-mendations with regard to any such questions to the state or states concerned or to the Security Council or to both. Any such question on which action is necessary shall be referred to the Security Council by the General Assembly either before or after discussion.
.
Tämä tarkoittaa, että Yleiskokouksen kehotusten SOTILAALLINEN toimeenpano vaatii aina Turvallisuusneuvoston, tai jäsenmaan päätöksen.
.
Pysyvillä jäsenmailla on veto-oikeus sotilaalliseen toimeenpanoon YK:n lipun alla, mutta EI (yleensä) itse TN:n päätöksiin, eikä tietenkään Yleiskokouksen päätöksiin nähden.
 
Jäsenmaat voivat panna sellaisen Turvallisuusneuvoston päätöksen toimeen omin päin, jonka toimeenpanon YK:n toimesta jokin pysyvä jäsen on vetollaan estänyt. Tämä on Perukirjan uusia säännöksiä.
 
.
3. The General Assembly may call the attention of the Security Council to situations which are likely to endanger international peace and security.
 
.
4. The powers of the General Assembly set forth in this Article shall not limit the general scope of Article 10. ”
.
 
.
Yleiskokous on YK:n korkein päättävä elin.
 .
Turvallisuusneuvoston(kin) päätösten on PERUSTUTTAVA PERUSKIRJAN JA YLEISKOKOUSPÄÄTÖSTEN MÄÄRITTELEMÄLLE LAILLE. Se antaa KEHOTUK- SIA erityisesti Turvallisuusneuvostolle ja jäsenmaille, jotka ovat ainoat orgaanit, joilla on valta panna tarvittaessa sotilaallisesti päätökset toimeen. Kohta 12 rajoittaa Yleiskokouksen kehotuksia siten,ettei se muuta päätöstä, jota Turvalli- suusneuvosto on juuri panemassa toimeen, kesken toimeenpanon ilman tämän orgaanin omaa esitystä.Jäsenmaat voivat tuoda käytännössä mitä tahansa asioita Yleiskokouksen käsittelyyn koskien turvallisuutta, kriisinhallintaa, ihmisoikeuksia, oikeus-, terveys-, tiede-, työelämä-, uskonto-, kansallisuus-, pakolais- jne kysymyksiä erityisesti, kun on olemassa YK:n erityisjärjestö, jonka toimialaan aihe kuuluu. Kaikkien muiden YK:n orgaanien toimiala on rajoitettu mukaan lukien Turvallisuusneuvoston.
Tuollainen väärennös osoittaa pohjatonta halveksuntaa kansainvälistä oikeutta ja maailmanrauhaa kohtaan.

 

KK:  ”  Historiaan perehtyneet muuten muistanevat, että ei tämä ajattelu ollut alun perin vierasta amerikkalaisillekaan, kun he yhdessä Neuvostoliiton kanssa kaavailivat YK:ta sotavuosina. Siitä piti tulla todellinen maailmanpoliisi, ja vasta kylmä sota hautasi nuo suunnitelmat allensa, onneksi meille pienille. ”

RK: YK ON MYÖS ”maailmanpoliisi”…! Se esimerkiksi metsästää terroristejakin.

KK:  Paradoksaalista ja pahaenteistä on, että läntisen maailmankuvan mukainen kansainvälinen sääntöpohjainen järjestys on alkanut murentua juuri tähän maailmanaikaan, kun se näytti saaneen lopullisen voiton diktatoris-totalitaarisista kilpailijoistaan. ”

RK: Helvetin söheltäjä!

NYT ON VOIMASSA EDELLEEN TASAN SAMA KANSAINVÄLINEN OIKEUSYS- TEEMI, JOKA II MAAILMANSODAN JÄLKEEN REMONTOITIIN KANSAINLIITON VASTAAVASTA!!!

EI SILLE OLE MITÄÄN AINAKAAN JULKISTA ”KILPAILIJAA” NYT – EIKÄ ENNENKÄÄN!!!!!

(Kerron Teille suuren salaisuuen:

YKSI KANSAINVÄLINEN PUOLIJULKINEN ”KILPAILIJA” ON: NATON KANSAINVÄLINEN SOTILASDIKTATUURI!

Sitä ajaa myös eräs nilkkivaltio, joka ei ole NATO:n jäsen…)

KK: ” Eräs äskettäin kuulemani asiantuntija viittasi tutkimukseen (jonka yksi tekijä hän itse on), jossa multilateralismia (ei aivan sama asia kuin sääntöpohjaisuus mutta lähellä sitä) katsotaan vaivaavan kolme kriisiä: valtakriisi, relevanssikriisi ja legitiimisyyskriisi. Ensimmäinen johtuu Yhdysvaltain suhteellisen voiman heikkenemisestä, toinen siitä, että se keskittyy liikaa vanhaan ja liian vähän uusiin haasteisiin, ja kolmas siitä, että ihmiset eivät enää usko sen vastaavan heidän tarpeisiinsa. Tämä kuulosti järkevältä analyysiltä, mutta ei täydelliseltä. ”

RK: Ensimmäinen mainittu ei ole ongelma vaan etu. Toinen kaipaisi konkretisaatiota ja kolmas perusteluja.

” Kilpailevan, alkuvuosikymmeninään uhkaavankin kilpailijan, katoaminen on var- maankin yksi murenemisen taustatekijä: kommunismi pakotti kapitalismin hyväk- syntänsä hankkiakseen sellaiseen, mitä ylivoimaisen voittajan asema ei enää edellyttänyt. Työn ja pääoman välinen ristiriita on varmasti muuttanut luonnettaan teknologisten murrosten ja niiden aiheuttamien tuotantorakenteiden muutosten myötä, mutta uutiset sen kokonaan häviämisestä ovat selvästi olleet ainakin yhtä ennenaikaisia kuin uutiset Mark Twainin kuolemasta aikanaan. Seuraukset näkyvät läntisissä yhteiskunnissa uudennäköisinä mutta pohjimmiltaan entisiä muistuttavina ristiriitoina, jotka jäytävät niiden perusteita.

Toinen perussyy nousee myös kapitalismin ja markkinatalouden menestyksestä: erinäiset entiset puhdasoppista kommunismia harjoittaneet maat, Kiina tietenkin etunenässä, ryhtyivät valikoivasti soveltamaan markkinatalouden ja eräitä oikeusvaltionkin piirteitä, ja menestyivät ilmiömäisesti. Lisäksi ne integroituivat sääntöpohjaiseen kansainväliseen järjestykseen ja käyttivät hyväkseen sen mahdollisuuksia – ja ironista kyllä, puolustavat sitä nyt, kun sen primus motor on kääntynyt luomustaan vastaan. ”

RK: Kansainvälisellä oikeudella ei ole mitään erillistä yhtä priimusmoottoria.

KKK: ” Pimeän peitossa on, mitä tapahtuu pidemmällä aikavälillä, mutta sen voim- me sanoa, että se riippuu oleellisesti siitä, syntyykö uuden hegemonin johtama maailmanjärjestys, ”moninapainen” mutta edes jollakin lailla vakaa uusi voimatasapainojärjestys vai ”Warre”, kuten Daron Acemoglu ja Robert A. Johnson Thomas Hobbesin jo 1600-luvulla hahmotteleman valtio-opin (ja senaikaisen kielenkäytön) mukaisesti kutsuvat totaalista järjestyksen puutetta kirjassaan ”The Narrow Corridor”. Siihen verrattuna despotiakin olisi parempi vaihtoehto. ”

RK: EU:n ”totalitarismiteoria” on hölynpölyä, haistapaskantiedettä.

https://hameemmias.vuodatus.net/lue/2015/01/hannah-arendtin-totilateralismi-on-tieteellisesti-puhdasta-potaskaa

Juutalaiset vastaan juutalaislobby

Juutalaiset, juutalaisuus ja heitä vastaan kohdistetut vihateot ovat yhä useammin tapetilla. Päätin, että voisi katsoa itseään peiliin ja pohtia mitä itse mietin juutalaisuudesta. Sitten totesin että pitää pohtia myös juutalaislobbyn toimintaa ja sitten muuttuikin jutun sävy.

Tänään. Nyt.

En aio käyttää aikaa käydäkseni läpi juutalaisuuden historiaa kaukaa tai viime vuosisadalta. Holokausti on fakta – turhaan kertaan jotain minkä jokainen on oppinut ja jos joku ei historiaa usko, ei minun kertaus sitä miksikään muuta. Oleellista on mielestäni mitä tapahtuu tässä ja nyt, sillä leijonaosa nyt eläviä juutalaisia ei ollut elossa 1940-luvulla. On typerää elää nykypäivää historian tekosyillä. Historia pitää muistaa ja siitä sopii oppia, mutta aiempien sukupolvien kokemukset eivät anna mielestäni mitään erityisasemaa kenellekään, hyvässä tai pahassa.

Tässä ja nyt juutalaisia voi kehua positiivisesta asenteesta oppimiseen. Heidän arvoihin tuntuu kuuluvan tiedon hankkiminen ja sen kunnioittaminen. Asenne sivistykseen on ihailtava, eikä haittaisi yhtään lainata näitä oppeja. Tämän myötä heitä ei myöskään herkästi syytetä aivopesusta tai uskontonsa markkinoinnista. Se tuntuu ihan oikeasti enemmän uskonnolta ja vähemmän bisnekseltä – joskin maine on kärsinyt muutamasta amerikkalaisesta puliveivarista. Älkäämme kuitenkaan syyttäkö koko uskontoa tuosta. Se, että juutalaiset ovat opiskelleet ja oppineet ahkerasti, tuo heille tilaisuuksia yhteiskunnassa. Ei se ole salaliitto, se on ahkeran työn tulosta. Ei siitä voi moittia vaan kehua.

Moittia sen sijaan voi barbaarisesta pikkulasten silpomisesta. Yhden atomin verran kehossani ei ole tilaa ymmärrykselle ympärileikkauksia kohtaan tässä ajassa. Kyllä, vuosituhansia sitten se oli perusteltua, tänä päivänä se on sairasta ja yhteiskunta joka sallii tuollaisen toiminnan on yhtä sairas. Tämän pitää loppua, vaan asennoituminen on jäykkää. Tämä on yleinen toinen kritiikin aihe, joustamattomuus. Puolitoista vuotta sitten Horisontti-ohjelmassa puhuttiin ruokailukäytännöistä, kosherista ja halalista. Jopa islamilaiselta puolen tuli ymmärrystä, kun taas juutalaisedustaja Yaron Nadbornik oli joustava kuin jäätynyt ratakisko. Jotkut juutalaisyhteisön edustajat myös alentavat lähes minkä tahansa keskustelun puheeksi siitä miten hänen isoisänsä kärsi. Niin kärsi, rikos ihmisyyttä vastaan oli hirveä, mutta helvetinkö tekemistä sillä on tässä ja nyt? On ala-arvoista ja historian uhreja halventavaa pelata tuo kortti yhtenään.

Tietä eteenpäin?

Villakoiran ydin on kuitenkin usein uskonnon ulkopuolella, Israelin valtiossa. Israelia voi moittia monesta, mutta keskivertojuutalaisissa on ihan kotitarpeiksi myös heitä, jotka eivät hyväksy väkivaltaa. Israelinjuutalaisia voi moittia siitä, että äänestävät sotahulluja valtaan, mutta diasporaa ei voi tästä moittia. Heitä tosin voisi rohkaista puhumaan rakentavasti ja yhä vahvemmin muistuttamaan eron poliittisen ja uskonnollisen välillä. Sillanrakennus on laji mihin voisi hieman panostaa.

Antisemitismin kasvu on kuitenkin kasvava ongelma, niin kotoperäisten natsilarppaajien kuin islamistisen maahanmuutonkin myötä. Tiedon lisääminen auttaa, mutta toivoisin myös että juutalaislobby lakkaisi markkinoimasta ylivertaisuutta. Jos juutalaiset osataan nähdä tasavertaisina ihmisinä, olemme ottaneet monta askelta tiellä parempaan huomiseen.

Miksi USA tappoi Qassem Suleimanin?

Ensi alkuun iranilaisen kenraalin surmaaminen voi vaikuttaa typerältä kostolta tai järjettömältä murhalta. Trumpin oikkuja jälleen kerran! Taustalta paljastuu kuitenkin paljon muuta.

Lähi-idässä Syyria, Libanon ja Irak ovat heikkoja valtioita, joissa valta on jakaantunut kilpailevien armeijoiden kesken. Autoritaariset Turkki, Venäjä ja Iran ovat nähneet tilaisuutensa laajentaa omaa valtaansa noihin maihin. USA:n rooli on tällä kertaa ollut aika passiivinen paitsi Iranin suhteen, koska se on sitoutunut suojelemaan Israelia. Iranin pyrkimyksenä taas on ollut levittää valtaansa noihin kaikkiin kolmeen heikkoon valtioon.

Libanonissa Iranilla onkin paljon valtaa koska siellä sen liittolaisella islamistisella Hizbollahilla (=”Jumalan puolue”) on vahva armeija. Libanonin omat joukot eivät kykene haastamaan Hizbollahia joka on koonnut satoja tuhansia ohjuksia valmiiksi ammuttavaksi Israeliin. Mahdollisen sodan syttyessä kuolee myös paljon libanonilaisia, sillä ohjukset ja niiden valmistuspaikat ovat siviiliasutuksen keskellä eikä Israel jää odottamaan että ne ehditään laukaista sen kaupunkeihin.

Gazassa Iranin liittolaisena on ainakin Islamilainen Jihad -järjestö, jolla myös on raketteja joita se ajoittain ampuukin rajan yli. Myös Hamas on saanut Iranilta tukea vaikka ei ole shialainen.

Iran yrittää rakentaa myös Syyriasta omaa tukikohtaansa: se on auttanut Syyrian diktaattoria Bashar al-Assadia sisällissodassa Hizbollahin kanssa ja vastalahjaksi olettaa voivansa pitää tukikohtiaan Syyriassa. Israel taas ei sitä hyväksi ja on ajoittain käynyt tuhoamassa noita tukikohtia. Venäjän rooli on tässä kaksinainen. Venäjä tukee Assadia ja haluaa siten Syyriasta itselleen tukikohdan. Mutta Venäjä ei halua joutua yhteenottoon Israelin kanssa. Putin on käynyt Israelissa ja ilmeisesti on sovittu joistain asioista yhteenottojen estämiseksi. Silti jostain syystä Venäjä on hyväksynyt Iranin tukikohtien rakentamisen. Onko se heikkoutta vai taktiikkaa, kahdella hevosella ratsastamista?

Irakista Iran on ajatellut saavansa liittolaisen ja alusmaan, koska enemmistö maan asukkaista on shia-muslimeita samalla tavalla kuin Iranissa. Taistelussa Isisiä vastaan Iranin tukemien shia-joukkojen valtaamat alueet eivät ole Irakin hallituksen valvonnassa.

Iranin tavoitteena shialainen suurvalta. Suurvallan tarkoituksena taas on tuhota Israel. Iranin papistolla on ehkä tästä jopa jonkinlainen eskatologinen missio. Samalla tavalla kuin Hitlerillä aikoinaan arjalaisten asuttamasta Suur-Saksasta, jolle on vallattu idästä ”Lebensraumia”. Israelin tuhoa julistetaan avoimesti.

Qassem Suleimani oli Iranin siirtomaa-armeijan, Al Quds Vallankumouskaartien johtaja.  Al Quds tarkoittaa Jerusalemia, sekin kertoo, mikä on noiden joukkojen lopullinen päämäärä. Häntä pidettiin toiminnassaan hyvin taitavana  ja tehokkaana.

Miksi sitten USA surmasi Suleimanin? Iranin suunnitelmat alkoivat horjua kun kansa Libanonissa ja Irakissa osoitti mieltään, vaatien Iranin vaikutusvallan vähentämistä. Iran oli yliarvioinut sen Irakin shiamuslimeilta saaman tuen, se ei ollutkaan ehdotonta. Irakissa turvallisuusjoukot alkoivat ampua mielenosoittajia, heti alussa mukana oli myös iranilaismielinen militia, jopa iranilaisia joukkoja ilmeisesti. Sadat saivat surmansa luodeista ja kohti ammutuista, armeijan käyttämistä kyynelkaasukranaateista. Siis sadat siviilit, siihen nähden meillä on tästä uutisoitu aika vähän. Mielenosoitukset eivät kuitenkaan olleet laantumassa. Jotain siis täytyi tehdä ettei haave Suur-Iranista ja hyökkäyksestä Jerusalemin kimppuun kaatuisi.

Jotain tehtiinkin. Iranin aseistama Irakin Kataib Hizbollah ampui ohjuksia Kirkukiin surmaten amerikkalaisia. Tavoitteena oli ilmeisesti provosoida USA vastaiskuun ja sillä tavoin yrittää saada irakilaiset ”yhdistymään yhteistä vihollista vastaan”. Vanha kikka, jos suosio alenee, aloita sota. USA provosoituikin ja ampui aluksi Kataib Hizbollahia surmaten joukon sen jäseniä. Iranin seuraava siirto oli järjestää ”mielenosoitus” USA:n lähetystön luona Bagdadissa. ”Mielensoittajat” olivat iranilaismielisiä joukkoja. Qassem Suleimani oli operaatioiden pääarkkitehti, joukkojen Guderian, jonka oli tarkoitus johtaa operaatioita Iranin naapurimaissa. USA:n armeija huomasi kuitenkin, että tämä shakkilaudan kuningatar oli jätetty suojaamatta ja löi sen pois. Siirto, jota Iranin papisto ei osannut odottaa. Raivoa on luvassa, mutta Suleimania se ei korvaa. Suur-Iranin rakentaminen ja Israelin tuhoaminen on kärsinyt vakavan takaiskun.

 

Parempi voitot vie

Ganada Venäjä pelissä että sellasta MM kiekkoa se nuorilta oli mutta vain toinen voittaa

Nyt sen teki Kanada 4-3 lukemin

Suomi tässä 2kymppisten MM kiakossa jäi neljänneksi mutta ei sitä hävetä tarvii uutta matoo koukkuun sillä ne asiat selviää seommoro tepivaari Kirjoitti Teuvo Mast

64+6?

Hornet monitoimihävittäjien korvausprojekti etenee kuin juna kiskoilla. Edessä on kuitenkin vielä evaluointia ja hirmuisen dokumenttimäärän vertailua, ennen kuin Puolustusvoimat tekevät esityksen siitä mitä ostetaan.

Eräs mielestäni varteenotettava vaihtoehto on 64 kpl Super Hornetteja plus vaikkapa 6 kpl Growler ELSO-konetta.

Ne voitaisiin vaikka kaikki valmistaa Suomessa, joten olisi myös täydellinen sodan aikana vaurioituvien koneiden korjauskyky  Suomessa. Lentotunnin hintakin olisi ilmeisesti kohtuullinen. Suorituskykyä täydellä asekuormalla olisi mukavasti. Maantietukikohdat kelpaavat sille mainiosti.

Häivekone se ei tietenkään ole, mutta ei ole F-35 monitoimihävittäjäkään ulkoisella asekuormalla. Sisälle taas ei kovin paljon mahdu.

Määrä olisi todennäköisesti suurempi kuin F-35 tapauksessa ja määrääkin tarvitaan.

Sinänsä ei minulla ole mitään F-35 valintaakaan vastaan, kunhan niitä saadaan tarpeeksi, jne., jne. Vastaavasti vaikkapa 2 Growleria olisi aivan liian pieni määrä.