Sukupuolikoulutusta sukupuolikouluttautuneille

Olen ehdottomasti sitä mieltä, että sukupuolten tasa-arvossa on vielä tekemistä, Suomessakin. En kuitenkaan ole kovinkaan vakuuttunut valituista keinoista. Erityisesti tämä kärjistyy ilmiöön, jossa aiheesta saarnataan isolla äänellä ja rahalla lähinnä niille, jotka aiheen tuntevat jo unissaankin.

Kulttuurikansan kulttuuriähky

Pyörin aika monessa kulttuuriaiheisessa piirissä ja yhteisössä. Eräässä niistä järjestetään usein työryhmätapaamisia, työpajan tyyppisiä, joihin sisältyy aina myös luentosisältöä. Jonkin ajan päästä pidetään jälleen yksi, ja luennon aiheena on sukupuolten tasa-arvo. Edellisessä tapahtumassa aiheena oli sukupuolten tasa-arvo. Sitä edellisen tapahtuman aiheena oli sukupuolten tasa-arvo. Puheet ovat enemmän syyllistäviä ja kiihottavia kuin informoivia tai ajattelevia. Kyseisen kulttuuriyhteisön aihepiirissä tasa-arvoaiheet eivät ole pääasia, ainoastaan yksi noin kymmenestä taustaperiaatteesta. Asiaohjelmasta se vie kuitenkin sata prosenttia. Yleisö näissä ohjelmissa on ihan positiivisessa mielessä neonkirkkaan punavihreää, erityisen oppineita näissä aiheissa. Fiksua ja pätevää väkeä, vaikken heidän poliittista linjaa kannatakaan.

Hetkinen! Mitäs epämääräistä tekstiä tuo yllä on? Miksei kirjoittaja kerro tapahtumien ja ihmisten nimiä? Siksi, että en halua maalittaa ketään, enkä pidä näitä sisältöjä sinänsä pahoina. Puhujat eivät ole erityisen osaavia, keskimäärin huonoja puhujia, kapealla maailmankuvalla, mutta he eivät ole millään muotoja pahoja ihmisiä eikä ole heidän vika että heidät on palkattu puhumaan. En siis aio osoittaa sormella ihmisiä vain siksi että heidät on otettu osaksi tätä oravanpyörää.

Mitä siis voisi tehdä?

Demarihallituksemme on mielestäni tehnyt karhunpalveluksen aiheen keskustelulle painottamalla sukupuolikeskustelun ääripäihin – intersektionalismiin, miesvihaan, homofobiaan (juu, oikeesti), identiteettipolitiikkaan ja perhevastaisuuteen. Tämä puolestaa ruokkii tarpeettomasti vähintään yhtä ikävästi öyhöttävää vastapuolta. Julkinen keskustelu kaipaisi sillanrakentajia ja useita näkökulmia, laajempaa kulmaa, mutta se vain kapenee. Kyllä, tytöt ja naiset ovat huonossa asemassa joissain kohdin, pojat ja miehet joissain, jotkut vähemmistöt toisaalla. Ei pitäisi nähdä sateenkaariperhettä vähän tylsemmän heteroperheen vastinkappaleena, vaan perheen ja lapsen hyvinvoinnin pitäisi molemmissa tapauksissa olla tärkeää. Ei pitäisi katsoa vain yhtä tilastoa, vaan varmistaa että keneltäkään ei suljeta ovia ja mahdollisuudet ovat avoimia. Pitäisi etsiä asioita jotka yhdistävät meitä, ei ainoastaan korostaa sitä mikä meidät erottaa.

Mieleeni tulee World of Women -festivaali parin vuoden takaa. Se ei ollut pöhkö tapahtuma ja siinä oli paljon asiaa, vaikka näkökulma olikin kapea. Konseptin päälle voisi hyvin rakentaa tapahtuman vaikkapa nimeltään Ihmisten Suomi, jossa etsittäisiin kaikenlaisia ihmisryhmiä, puhuttaisiin heidän haasteista avoimesti ja autettaisiin heitä löytämään toisiaan. Minä vain väitän, että on parempi saada samaan keskusteluun Laura Huhtasaari ja Anna Kontula, eikä vain neljä Lauraa tai neljä Annaa, kuten nyt tehdään. En minä usko hetkeäkään että kumpikaan heistä vaihtaisi puoluetta keskustelun myötä, mutta tässäpä se ydinviisaus: ei tuommoinen paneelikeskustelu ole heitä, vaan yleisöä varten.

Pidän ikävänä tasa-arvokeskusteluja joissa nähdään vain vihollisia. Ei vähemmistön x huomiointi ole pois vähemmistön y tai enemmistön z aiheesta. Tältä osin tasa-arvossa on tottavie tekemistä. Siten toivoisin, että ongelmaa korjattaisiin. Nyt sitä pahennetaan.