Kun ihminen vanhenee, niin tulee vastaan tilanteita joissa havaitsee, että ei enää pärjää entiseen malliin. On pakko luovuttaa ja parempi on, kun luovuttaa suosiolla, sillä räpistely vastaan vaan stressaa ja saa aikaan pahan olon.
Kohdallani on nyt juuri tämä luopumisen aika, kun pitää luopua monista asioista, jotka ovat olleet tärkeitä. Olen koko ikäni ollut kova liikkumaan, kävelemään ja kuntoilemaan. Nyt en enää pysty kunnolla seisomaan ilman tukea. On siis ollut pakko luopua liikkumisesta.
Nyt on tullut vastaan tämä kirjoittelu, jota olen harrastanut kymmeniä vuosia. Olen jopa kirjoittanut n. 300 sivuisen sukukirjan suvustamme. Nyt eivät sormet enää tottele aivojen käskyjä ja kirjoitamisesta on tullut pelkkää tuskaa ja paljon virheitä. Yritän kuitenkin vaikka vain muutaman sanan sanoa joskus, kun on ns. asiaa, mutta luovuttava on. Pystyn edelleen seuraamaan muiden kirjoituksia ja ne ovatkin tärkeitä taustoja päivän uutistarjonnalle.
Vanhoista kavereista on myös ollut luovuttava, kun elää vanhaksi. Kaverit ovat siirtyneet toivottavasti taivaan iloon. Yksinäisyys vaivaa, vaikka onhan toki perhe, mutta heillä on oma elämänsä.
Tämä oli synkkä yksinpuhelu, kun jollekin täytyy saada purkaa tuntojaan. Eikö blogit ole sitä varten, että niitä voi käyttää, kuin päiväkirjaa?
Yksi suuri etu on kirjoittamisen lopettaminen. Se on se, että eipähän tule enää kirjoitettua vihapuheita.
Liikuttava kirjoitus.
Niin kauan kun jaksaa seurata menoa maailma
pysyy itsekin virkeämpänä.
Osaat suhtautua oikein.
Kirjoitukset voivat olla lyhyempiä
sillä muutamalla sanallakin voi sanoa paljon.
Tsempataan.
Minua ei ainakaan haittaa jos kirjotaa virheineen päivineen.
Ihan omalta kohdaltani sanoisin; kun lähenet 70 ikävuotta, alat pikkuhiljaa oppimaan lauseparren; ei enää.
Monetkin roikkuvat entisissä asioissa, eläkkeelle jäätyään roikkuvat vanhalla työpaikalla, tai siihen liittyvällä entisestään totutulla alueella.
Kun lopetin sotilaselämäni armeijassa, suljin ovet. Aloin yrittäjäksi ja sitä n 30 vuotta, sitten tuli aika lopettaa yritykseni ja sen tein.
Tämä kirjoittaminen sentään on sellaista henkistä terapiaa ja sanoisin itsellenikin tärkeätä. Kovin pahoin pitää elämän murjoa, että tämän lopetan.
Kalastus; nuoruusvuosistani lähtien tärkeä harrastus, sittemmin ammattikalastus ja oikeastaan vieläkin sitä jatkan, siten kuin voimia riittävät.
… voimia riittävät. Piti kyllä kirjoittaa; siten kuin voimat riittävät.
Luopuminen – on kuin pirullista tuskan tanssia ja sen edessä olemme kaikki,joko äkkinäisesti tai pikku hiljaa edetä luopumiseen.
” Eikös tuskaa saakin vihata tunteena mutta sillä tavoin ettei siihen hukkuisi ollessaan järjissään” ?
Virheetöntä elämää ei olekaan,eikä uusintoja tule !
Elämän ikuisen kiertokulun osiahan se on, mutta aina näkee edessään jotain uutta.
Älähän Tarmo anna periksi kirjoittamisen suhteen,kirjoita omaan tahtiisi kaikessa rauhassa ja muista, että kyllä täällä aina ainakin yksi lukija kirjoituksesi lukee.
Kiitos rohkaisevista kommenteistanne. Päivät ovat erilaisia. Tänään voi olla huono päivä, mutta huomenna taas parempi päivä. Yksi elämänohjeeni onkin, ”päivä kerrallaan”. Onneksi on vielä tallella sitä kuuluisaa suomalaista sisua.