Vilppula oli tärkeä paikka sekä Venäjälle (eversti Svetshnikov), että Suomelle. Suomen piti välttämättä saada pidettyä Vilppula hallussaan, että Venäjän joukot ja niitä tukevat punakaartilaiset eivät saisi katkaistua Suomelle äärettömän tärkeää rataa Seinäjoki-Pieksämäki-Viipuri Haapamäen kohdalta. Svetshnikov taas halusi valloittaa Haapamäen hinnalla millä hyvänsä.
Venäläisten ja punakaartilaisten rintamahyökkäykset olivat ehtyneet.
Vilppulan taisteluista Vapaussodassa on artikkeleita mm. täällä ja täällä.
Koukkausyritys
”Vilppulan rintaman suojeluskuntajoukot olivat, kuten tämän teoksen rintaman muodostumista käsittelevästä II osasta selviää, suurin tappioin lyöneet vihollisen rynnistykset oikeaa sivustaa vastaan Ruovedellä helmikuun 13 p:nä ja saaneet levähdysaikaa hajanaisten joukkojen kouluttamista ja järjestelyä varten.
Samana päivänä näyttäytyi vielä eräs punainen joukko Mannisella ja Seppälässä Ruovedeltä itään ja samoin toimeenpantiin 14 p:nä heikko hyökkäysyritys Ylä-Pynnösen kautta Vilppulaa vastaan. Näitä punaisten yrityksiä on pidettävä osana sitä suunnitelmaa, jonka mukaan valkoiset pakotettaisiin kiertoliikkeen avulla luopumaan Vilppulan valloittamattomilta näyttävistä asemista. Eversti Svetshnikovin hyökkäyskäsky asetti ensimmäiseksi tehtäväksi Ruoveden miehittämisen ja toiseksi hyökkäyksen Vilppulaa vastaan. On arvoituksellista kuinka sivustahyökkäys Ruoveden kautta olisi voitu suorittaa, kun ottaa huomioon sekä etäisyyden Ruovedeltä Vilppulaan että ne mahdollisuudet, mitä vihollisella oli turvata vasenta sivustaansa siinä tapauksessa, että hyökkäys todella olisi saatu käyntiin. Varsinkin kun Svetshnikov oli arvioinut valkoisten joukot liian suuriksi (yksistään Vilppulassa n. 8000 miestä), ei hän juuri voinut olettaa, ettei vastustaja ryhtyisi ylläviitatunlaiseen vastatoimenpiteeseen.
Koko kiertoliikeyritys oli hatarasti suunniteltu ja tuomittu epäonnistumaan, semminkin kun heikkojen hyökkäysjoukkojen sotilaallinen kuntoisuus ei suunnitelman aitovenäläiselle huolettomuudelle antanut mitään todellista tukea.”[i]
Vilppulan rintaman suojeluskuntajoukot 14.2.1918
| Komppania | Päällikkö | Vahvuus |
| 1. eteläpohjal. | M. Laurila | 117 |
| 2. eteläpohjal. | Jääkäri Vähäpassi | 113 |
| 3. eteläpohjal. | Jääkäri Y. Könni | 236 |
| 4. eteläpohjal. | Jääkäri L. Oksanen | 139 |
| 5. eteläpohjal. | Jääkäri G. Lindholm | 138 |
| 6. eteläpohjal. | Jääkäri Y. Väinönheimo | 153 |
| 7. eteläpohjal. | Jääkäri K. Kuokkanen | 99 |
| 8. eteläpohjal. | Jääkäri E. Mäkinen | 161 |
| 9. eteläpohjal. | Jääkäri O. Peltokangas | 140 |
| 1. hämäläinen | V. Mikkola | 140 |
| 1. hiihtokomennuskunta | W. Burman | 22 |
| Yht. 1,462 miestä |
Kuten ylläolevasta näkyy, niin komppanioita ei vielä oltu saatua järjestettyä pataljooniksi jatkuvien taistelujen vuoksi.
Vihollisen tavoite helmikuun jälkipuoliskolla
”Vihollisen toiminnan tarkoitusperänä helmikuun jälkipuoliskolla oli anastaa haltuunsa Haapamäen rautatiesolmu valtaamalla asemat Vilppulan luona ja siten katkaista yhteys läntisessä ja itäisessä Suomessa olevien valkoisten sotavoimien väliltä.”[iii]
Svetshnikovin käsky 14.2.1918
”Välittömästi helmikuun 13 p:nä kärsimänsä tappion jälkeen ryhtyi vihollinen uusiin toimenpiteisiin Vilppulan rintaman murtamiseksi. 14 p:nä antoi eversti Svetshnikov komendantti Stolboville, joka oli Ruoveden hyökkäykseen osaaottaneiden venäläisten joukkojen päällikkö, seuraavan käskyn:
»Kehotan mitä vakavammin Teitä suorittamaan tehtävänne ja hyökkäämään Ruovedelle. Käytettäväksenne lähetetään 200 punakaartilaista ja 6 tykkiä sekä kaikki muu, mitä olette anonut, siinä määrinkuin se on mahdollista. 15 ja 16 p:nä, osittain seuraavina päivinä, saatte mitä olette toivonut. Sitä paitsi lähetetään Korkeakoskelta Ruovedelle uusi punakaartilaisosasto mukanaan 6 konekivääriä ja Vilppulan hyökkäystä varten lähetetään Helsingistä panssarijuna, joka parhaillaan on Tampereen asemalla.
Toiminta Vilppulan asemaa vastaan alkaa 17 p:n aamulla, ja sentähden on tuiki tärkeätä, että tätä tuetaan hyökkäämällä Ruovedelle. Valloitettuaan tämän paikan tulee osasto alistettavaksi punakaartin alaiseksi, joka saapuu Tampereelta.
Korkeakoskelta lähetetään Pekkalaa vastaan panssariauto.»_”[iv]
Miten siinä sitten kävi
Ensin hyökkäysten alku viivästyi ja sitten hyökkäykset torjuttiin.
”Punaryssien johdon oli pakko todeta helmikuun hyökkäysliikkeen epäonnistuminen ja suunnitella hyökkäysliikkeen uusimista väkevämmin voimin ja perusteellisempien valmistelujen jälkeen, mikä myös tapahtui ns. maaliskuun hyökkäysliikkeen muodossa, joka aloitettiin maaliskuun 9-10 p:nä.”[v]
——
[i] Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota IV; 1924; sivut 395-396
[ii] Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota IV; 1924; sivu 396
[iii] Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota IV; 1924; sivu 399
[iv] Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota IV; 1924; sivut 399-400
[v] Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota IV; 1924; sivu 401
Osion josta tein lainaukset tähän artikkeliin on kirjoittanut J. W. Burman.
Ammattitaidottomalla punakaartille näin jälkikäteen Vilppulan rintaman läpimurto oli käytännössä tuhoon tuomittu. Kunnollisena ylityspaikkana ainoastaan rautatie sillan tienoo. Vaikka oli talvi niin vesistön ylitys kirkon kohdalla oli käytännössä mahdotonta heikon jään vuoksi. Ammattitaidonta porukkaa vastaan paikka on loppujen lopuksi helposti puolustettavissa pienelläkin porukalla.
Vilppulan rintamallakin oli myös ihan ammattitaitoisia venäläisiä sotilaita – ryssiä. Ryssillä oli sitäpaitsi hyvin huomattava lukumääräinen ja myös laadullinen ylivoima. Ryssillä ja punikeilla oli runsaasti tykkejä ja konekiväärejä. Suomen Armeijan joukot oivat pääsääntöisesti sotilaskoulutusta saamattomia siviilejä – hyvässä lykyssä komppanianpäällikkö oli Saksassa koulutuksen saanut jääkäri. Joukkueenjohtajat ja ryhmänjohtajat siviilejä. Sitten kun komppanioista päästiin muodostamaan pataljoonia, niin siitä jääkäristä tehtiin pataljoonan komentaja ja usein komppanianpäällikkökin oli siviili.
Venäjä aseisti ja varusti punaiset erinomaisen hyvin. Aluksi Suomen armeijan sotilailla – suojeluskuntalaisilla – ei ollut juuri mitään muuta kuin sisua. Sitten kun Suomessa laittomasti olevia Venäjän miehitysjoukkoja saatiin riisuttua aseista, ja muuten sotasaaliina, niin saatiin vähitellen kunnollisia aseita – mutta edelleen oli huutava pula patruunoista.
Vasta kun jääkärien pääjoukko palasi Saksasta 25.2.1918 niin tilanne alkoi vähitellen paranemaan:
http://jput.fi/Vapaussota_250218.htm
Hyvää pääsiäistä 2019 sinne Vilppulan rintamalle 🙂
Kiitos. Viesti tuli perille kirjaimellisesti. 😉
Juhani; Oletko lukenut kirjan Kuoleman divisioona (A. Gordijenko)? Siinä saa hyvän kuvan siitä miten järjetön koko Neuvostoliiton järjestelmä oli.
Kirja perustuu neuvostoarmeijan politrukin salaisiin päiväkirjoihin talvisodan Klemetin motista. Nuo päiväkirjat löydettiin kätköstä Neuvostoliiton romahdettua ja Gordijenko kirjoitti niistä kirjan.
Timo, olen lukenut useampaankin kertaan ja myös lainannut siitä osia omiin artikkeleihini, esimerkiksi:
http://www.jput.fi/Motissa.htm
OK
Suomen Vapaussodasta nykypäivään eivät ryssien tavat ole juurikaan muuttuneet.
Vuonna 1918 ryssät eivät myöntäneet olevansa sodassa Suomea vastaan – vaan vasta vaikeissa Vapaussodan rauhanneuvotteluissa joutuivat myöntämään tosiasian:
http://www.jput.fi/Vapaussodan_rauhansopimus.htm
Ihan sama asia vuonna 1939 Talvisodassa – ryssät eivät myöntäneet olevansa sodassa Suomea vastaan – mutta rauhanneuvotteluissa ja rauhansopimuksessa joutuivat sen myöntämään.
Tänään 19.4.2019 Venäjä (ryssät) kiistävät kiihkeästi olleensa/olevansa sodassa Ukrainaa vastaan, vaikka todisteet siitä ovat kiistattomat. Syyriassakaan Venäjän joukot eivät muka sodi, vaan vain venäläiset vapaaehtoiset.
Täsmälleen sama asia tapahtui Suomen Vapaussodassa vuonna 1918. Kun Venäjä hävisi aloittamansa sodan Saksaa vastaan ja joutui tekemään Brest-Litovskin rauhansopimuksen Saksan kanssa ja lupasi siinä sopimuksessa vetävänsä joukkonsa Suomesta – niin käytännössä Venäjä jätti sotilaansa aseineen Suomeen ja rupesi kutsumaan niitä vapaaehtoisiksi (ne ”vapaaehtoiset” saivat vuonna 1918 palkan Venäjän valtiolta ja saavat myös vuonna 2019).
Kuten tosin Vilppulan rintama keskusta tuntuman osalta Haapamäen suuntaan suhtkoht helposti puolustettavissa. Sen näkee helposti paikan päällä ja kun tuntee talviset olosuhteet muun muassa vesistön suhteen. Se kuinka Vilppulassa sodittiin kertoo paljon punakaartin ammattitaidosta. Kun paikalle saavuttiin ja ensimmäiset laukauset valkoisten taholta ammuttiin alkoi maastoutuminen heti. Paikka oli käytännössä vielä silloin avomaastoa monelta osin joten kirkon tornin konekiväärillä oli helppo pitää tilanne kirkkosillan kohdalla hallussa. Rautatiesillan kohdalla oli toinen ylityspaikka jossa tilanne oli samanlainen. Veden yli ei pääse vaikka on talvi
Tässä artikkelissani on myös kartta silloisesta Vilppulasta:
http://jput.fi/Vapaussota_180318.htm
Vilppulaan olisi päässyt monta reittiä, vaan tulppana olivat urheat Suomen Armeijan sotilaat estäen ryssiä ja maanpetokseen syyllistyneitä punikkeja pääsemästä läpimurtoon.
Itse olen asunnut noin kaksikymmentä vuotta keskellä silloista Vilppulan rintamaa. Kirkontorni on noin sadan metrin päässä jossa valkoisilla oli konekivääripesäke. Mäkitalonlahdessa oli tykistö, Kun olen katsonut maastoa ja (vesistöä ei voi ylittää kunnolla edes talvella) sen aikaisia maastovalokuvia ja tutustunut punakaartin toimintaan täällä niin ei voi tulla muuta kuin mainitsemiini johtopäätöksiin. Mainisemasi kartta kertoo juuri saman
Ryssät ja punikit olisivat voineet hyökätä Vilppulaan ja sieltä edelleen Haapamäelle useita eri reittejä.
Suomen Armeijan joukoilla ei silloin ollut tykistöä, ei konekiväärejä, eikä varsinkaan ammuksia mainita saakka. Ryssillä, eikä punikeilla, ei ollut puutetta.
Vasta 27.2.1918 Vilppulan rintamalle saatiin ”kranaatinheittäjäpatteri, johon kuului 4 kranaatinheittäjää ja 26 miestä, ruotsalaisen vapaaehtoisen luutnantti Martin Ekströmin johdolla. Se jaettiin kahtia, toinen puolipatteri Seppälään ja Manniseen ja toinen, päällikkönä kreivi Filip v. Schwerin, Vilppulaan.” (em. Donner, et al, sivu 398).
Vilppulan rautatieasemalle joka oli kohde ei ollut kuin kaksi tietä. Pieni puinen kääntösilta kirkon kohdalla ja rautatiesiltan kohta koskella. Muuta tietä ei ollut. Siksi paikka oli loppujen lopuksi suhtkoht helppo puolustaa. Puolustajat vain eivät sitä silloin ilmeisesti tajunneet eivätkä hyökkääjät ilmeisesti ymmärtäneet kun keskenään ottelivat. Jos olisi ollut ylitettäviä maakannaksia tilanne olisi ollut silloin aivan toinen
Varsinainen kohde ei suinkaan ollut Vilppulan rautatieasema, vaan Haapamäki.
Jos olisi ollutkin Vilppula, niin sinne olisi päässyt esimerkiksi maanteitä sekä lännestä, että idästä.
Suomen Armeijan Vilppulan rintama oli erittäin pitkä ja harvasti miehitetty – mutta miehitetty isänmaallisilla suomalaisilla. Talvisodassa sitten tilanne toistui – täysin ylivoimaiset ryssien joukot hyökkäsivät erittäin harvasti miehitettyjä suomalaisten linjoja vastaan pääsemättä lävitse.
Korostan vieläkin, että Vapaussodan alkuvaiheessa oli äärimmäisen tärkeää onnistua puolustuksessa Vilppulan rintamalla – saada aikaa valmistautumiseen hyökkäykseen – vapauttamaan Etelä-Suomi ryssien ja niiden apureiden punikkien miehityksestä.
Vilppulaan kyllä mutta ei sen keskustaan. Kannatta tulla tutustumaan paikan päälle niin näkee tilanteen. Itse olen asunut täällä kaksi kymmentä vuotta ja edelleenkään täällä ei ole kuin kaksi kohtaa mistä pääsee etelästä yli keskustan puolelle teitä pitkin. Siloinkin se toinen oli puinen kääntösita josta pääsi yli kävellen. sekin oli helppo valkoisten saada pois pelistä. Muuten täytyy mennä Mänttään jos aikoo muita teitä tänne tulla.
Jos sotiminen punaisten puolelta on sitä että aamulla tullaan junalla Lylystä töihin ja pimeän tultua takaisin. Tätä tehdään päivästä toiseen toiseen. Ei kuulosta kovin ammattimaiselta. Ei ihme että tulosta ei tule
Se on totta, että hyökkäykset usein perustuivat rautatielinjoihin, joita pitkin hyökkääjiä ja varsinkin huoltoa toimitettiin.
Siihen aikaan varsinkin talvella tieyhteydet eivät olleet nykyaikaa vastaavia.
Näin on. Tämä tuppaa usein nykyaikana unohtumaan
Koska vasemmiston piiristä on pulpunnut esiin sellaisiakin kummallisia väitteitä, että vuoden 1918 sodassa ei olisi oltu sodassa Venäjän kanssa, niin lainaan Mikko Uolan Jääkärikenraalin vuosisataa: ”Suomi oli vuonna 1918 saanut venäläisiltä määrällisesti suuren sotasaaliin, joka lähes kaikissa aselajeissa muodosti seuraavina vuosina kalustollisen perustan maanpuolustuksen kehittämiselle. Venäläisiltä Suomeen jäänyttä sotamateriaalia pidettiin niin merkittävänä, että venäläiset olivat Tarton rauhanneuvotteluissa vuonna 1920 yrittäneet kiistää sotatilan olemassaolon Suomen ja Venäjän välillä estääkseen tällä tavoin Suomea saamasta sotasaalista. Todisteet sotatilasta olivat kuitenkin niin kiistattomat, että sotasaaliin jääminen Suomelle legitimoitiin Suomen ja Neuvosto-Venäjän Tartossa solmimassa rauhansopimuksessa.”[i]
Rauhansopimus: ”Suomen Tasavallan hallitus ja Venäjän Sosialistisen Federatiivisen Neuvostotasavallan hallitus, ottaen huomioon, että Suomi vuonna 1917 on julistautunut itsenäiseksi ja että Venäjä on tunnustanut Suomen valtakunnan, Suomen Suuriruhtinaanmaan rajoissa, riippumattomaksi ja täysivaltaiseksi, ja haluten lopettaa molempien valtioiden välillä sittemmin syntyneen sodan — 1. Artikla – Rauhansopimuksen voimaan astuttua lakkaa sotatila sopimusvaltioiden välillä ja molemmat valtiot sitoutuvat vastedes ylläpitämään keskinäistä rauhantilaa ja hyvää naapuruutta.”[ii]
Lainaus: ”Kun Tarton rauhanneuvotteluissa 1920 Neuvosto-Venäjän edustajat aluksi kiistivät, että maiden välillä olisi vallinnut sotatila, voitiin Suomen puolelta lyödä pöytään asiakirjoja, jotka todistivat, että venäläiset joukot olivat osallistuneet sotatoimiin neuvostohallituksen nimenomaisten käskyjen perusteella. »Trotskin ja Podvoiskin käskyt ovat meille murhaavia», venäläiset neuvottelijat raportoivat Moskovaan. Trotski oli silloin sotaneuvoston puheenjohtaja ja Podvoiski sota-asiain komissaari [puolustusministeri – jp].”[iii]
Vapaussodan rauhansopimus solmittiin 14.10.1920.
Siten ei Venäjä, eikä Lenin suinkaan ”lahjoittaneet” Suomelle itsenäisyyttä vaan yrittivät silloinkin parhaansa mukaan riistää Suomelta itsenäisyyden – siinä kuitenkaan onnistumatta, kiitos Mannerheimin, jääkäreiden ja suojeluskuntalaisten (lopulta lähes koko Suomen kansan).
[i] Mikko Uola – Jääkärikenraalinvuosisata; 2001; sivu 154
[ii] http://jput.fi/Tarton_rauhansopimus.htm
[iii] Max Jakobson, Väkivallan vuodet, 1999, sivu 55
13.2.1918:
Hyökkääjinä oli ollut n. 300 venäläistä merisotilasta (ns. »musta kaarti»), joiden joukossa oli löydetyistä ruumiista päättäen ollut paljon kalmukkeja tai tataareja. Myöskin suomalaisia punakaartilaisia oli ollut mukana, ja jotkut kartanon omista punaisista olivat ehättäneet halukkaiksi tienoppaiksi tuolle kaamealle rosvojoukkiolle.
http://jput.fi/Vapaussota_140218.htm
Torstai-aamuna, helmik. 14 p:nä, Laurila jälleen miehitti Pekkalan, joka oli yön kuluessa ollut tyhjillään. Koneenhoitaja oli pitänyt sähkölaitosta käynnissä ja koko kartano oli ollut valaistuna, jonka vuoksi punaiset eivät olleet uskaltaneet sitä lähestyä. Erkko valtasi lyhyen laukaustenvaihdon jälkeen uudelleen Ylä-Pohjan, jonne pieni parvi punaisia oli asettunut. Yöllä ja aamuhämärissä nämä olivat noutaneet kuolleensa Pekkalasta ja Pohjalta. Heidän Pekkalassa kärsimänsä mieshukka lienee ollut hyvin suuri. Wallenius ilmoitti yli 100 vihollista kaatuneeksi, eikä se tieto tunnu mahdottomalta, koska »mustasta kaartista» vain pienoinen parvi saapui perästäpäin aivan hajautumistilassa Tampereelle, josta sen mainittiin jatkaneen suoraa päätä Pietariin. Metsä oli täynnä kaatuneita venäläisiä merisotilaita. Erkko voi nähdä viimeiset ruumiskuormat, joita ajettiin Korkeakoskelle päin.”