Terveisiä Lapista

Olen nyt muutaman tunnin kuluttua tullut asuneeksi kuusi päivää Inarissa, Ivalon Pikku-Petsamossa. Monet pyysivät blogia, jossa kertoisin kuulumisia ja mietteitä siitä, millaista on päätyä Tampereelta Pohjois-Karjalan kautta Lappiin, joten härifrån tvättas.

Ensimmäinen viikko alkoi heräämisellä Joensuussa ennen sianpieremää. jotta ehdittäisiin pakkaamaan ja päästäisiin vielä yöksi sisätiloihin tänne Ivaloon. Muutin siis yksin, tosin kahden lapinkoiran kanssa, mutta muuttoapuna oli kaikkinensa neljä muuta miestä, kolme muuta autoa ja yksi peräkärry. Toivottavasti kiitokset muuttoavusta saavuttavat talkooporukan myös tätä kautta.

Matka meni sinänsä ihan mukavasti. Kontiomäessä pysähdyttiin juomien ostolla ja Kuusamossa SUBista evästä mukaan. Olen muuten ennenkin törmännyt sellaiseen kummalliseen ilmiöön pohjoiseen matkatessa, että Kuusamon kohdilla on aina eniten poroja teiden varsilla. Eihän se ole edes Lappia?!

Yön hiljaisina hetkinä kämppään roudattin vain välttämätön, jotta yöpyminen mahdollistuisi. Tätä oli edeltänyt pitkä ja monipolvinen keskustelu huoltomiehen kanssa matkalla: oli ilmeisesti ennen kuulumatonta, että joku muuttaisi niin myöhään eikä ainakaan minkäänlainen tavaroiden roudaaminen tulisi kysymykseenkään. Lopulta sain sen verran ymmärrystä, että huoltomies suostui piilottamaan avaimet ja saimme luvan roudata patjat sisälle.

Seuraavat pari päivää kuluivatkin sitten muuttolaatikoita purkaessa ja tavaroita asetellessa. En ole koskaan ennen asunut näin hienossa ja uudessa talossa. Vallan hirvittää. Esimerkiksi taulujen ja kellojen seinille kiinnitys on yllättävän monimutkaista. Pitkän aikaa kun on tätä ennen tullut asuttua puurakenteisissa ja itse omistetuissa asunnoissa, joissa naulan on saanut lyödä siihen, mihin huvittaa.

Torstai oli työhönperehdytyspäivä. Sain siis työtilan Sajos-keskuksesta. Sinne tulee kanssani oppilaita, jotka eivät kosteusvaurioiden aiheuttamien ongelmien vuoksi voi pääkoululla opiskella. Tämäkin muuten yksi huomio lisää siihen listaan, jossa on asioita, jotka eivät Lapissa mitenkään poikkea muusta Suomesta…

Perjantaina, lauantaina ja sunnuntaina teimme joka päivä koirien kanssa metsäretkiä Eedenistä.. eikun Pikku-Petsamosta itään. Ensin Nangujärvelle, sitten Menesvaaralle ja tänään Jänislahden suuntaan. Yritimme mennä Nellimin Tikkiniemeen, mutta tieremontti, joka ilmeisesti on paikallinen Iisakin kirkon kaltainen rakennusprojekti, hankaloitti aietta sen verran, että suuntasimme takaisin tuonne Menesvaaran/Nanguniemen suuntaan. Yritän retkikartta.fi:n avulla käydä ihmettelemässä luonnon keskelle unhoittuneita historiallisia paikkoja, erityisesti metsäkämppäkulttuuriin liittyviä.

Jos vain jaksan, kirjoittelen tarkemmin noista työkuvioista sekä metsäretkistä vaikka erillisiä postauksia, mutta vielä yksi ekan viikon episodi: kirkkoretki. Tänään oli Ivalon kirkossa päiväjumiksen yhteydessä ensin brunssi alakerrassa ja varsinaisen jumalanpalveluksen aikana kouluunlähtevien siunaaminen. Näytti muuten koskevan vain oppilaita, vaikka sitä ei missään erikseen sanottu… 😉 Olisi varmaan ollut liian esilletunkevaa mennä sinne pienten eskareiden ja ekaluokkalaisten joukkoon, vaikka hyväähän se siunaus olisi aloittelevalle ja uutta lukuvuotta jännittävälle opettajallekin tehnyt.

Jumalanpalvelus oli hyvä ja taidokas, äänentoisto vähän takkuili, mutta niinhän se aina. Erityisesti kanttorin uruilla soittamat alkusoitot tuttuihin lastenvirsiin kiinnittivät positiivisesti huomiota.  Positiivisesti yllätyin muuten myös lasten määrästä. Mietin, olisiko ollut lestadiolaisia liikkeellä, koska monissa perheissä näytti olevan lapsia tilastollista määrää enemmän. Toisaalta, kaikki toimittajat (pappi,nuorisotyönohjaaja, kanttori) olivat  naisia, joten joko täällä on muitakin runsaslapsisia perheitä paljon tai sitten liberaalimmin ajattelevia lestadiolaisperheitä. Molempia vaihtoehtoja pidän ihan positiivisina.

Mutta kyllä siellä yksin sai olla ja istua. Yksi mies sanoi ”moi”, kun seisoimme peräkkäin vessajonossa. Pappia kävin erikseen ihan asiakseen kättelemässä ja kiittämässä (olisin kiitellyt myös kanttoria alkusoitoista, jos olisin nähnyt), mutta hänkin näytti keskittyvän jutusteluun tuttujen kanssa.  Ehkä seurakunta täällä ei tarvitse uusia potentiaalisia aktiivijäseniä. Tai sitten minut laskettiin kirkossa ohikulkumatkalla poikkeaviin turisteihin, mene tiedä.

Tämä sosiaalisten suhteiden syntyminen ja luominen on muuten vielä yksi teema, jonka jätän tulevien bloggausten aiheeksi ja tämän ekan tekstin cliffhangeriksi. Pysykää kanavalla!