Leirikoulutunnelmissa

Kuten siis viime viikon bloggauksessa mainitsin, tämä työviikko meni tiistaista perjantaihin viidesluokkalaisten kanssa leirikoulussa Lemmenjoen maisemissa. Reissussa oli kymmenen oppilasta, kaksi muuta opettajaa ja kaksi omaa koiraa. Olen edelleen a)fiiliksissä ja b)väsynyt, niin intensiivinen viikko oli.

Tiistaina odottelimme malttamattomina koululla ruokailuun pääsyä. Oli järkevää syödä kouluruoka ennen matkaa, vaikkakaan ei varmasti oppilaiden mielestä kovin motivoivaa… ruokailun jälkeen taksi vei meidät Njurgalahteen, josta jatkoimme Lemmenjoen jokiveneillä matkaa Kultahaminaan. Kahdesti piti nousta pois veneestä ja vaeltaa maitse matalimpien koskien ohitse ja kerran pysähdyimme ihailemaan Ravadaskönkään putousta.

Ainakin se pysähdys kannatti.

Veneretki päättyi Kultahaminaan, josta aloitimme vaelluksen kohti määränpäätämme. Reitin alku vei kyllä kaikki mehut ja luulot. Venekuski lohdutti lähtiessäni, että ”ei siitä ole kuin kaksi kilometriä pelkkää nousua”. Silti tuntui siltä, että ensimmäinen etäisyyskyltti valehteli ihan pelkkää ilkeyttään. Ikään kuin olisin vaeltanut vasta 700 metriä, vaikka jalkani olivat ehdottomasti sitä mieltä, että tuohon olisi pitänyt lisätä vähintään ”kilo” tuon lukeman eteen. Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun todellisuus pilaa sankarimaineeni.

Liki viiden kilometrin vaelluksen jälkeen pidimme pidemmän makkaranpaisto- ja kahvinkeittotauon Morgamojalla. Wanhan tamperelaisen mieltä lämmitti kullanhuuhdonnasta kertovista opastetauluista löytyvät sanat ”rivinteeri” ja ”moreeni”. Täytyy tunnustaa, että muutamassa aiemmassakin kohdassa vaellusta mieleen tulivat Pyynikin harjut ja sen hongikot – tosin hieman tamperelaisvastaavaansa suurempina.

Minua oli kyllä informoitu siitä, että maisema muuttuisi Morgamojan jälkeen. Silti täytyy myöntää, että puurajan noin selkeä ilmaantuminen yllätti. Maisema todella vaihtui.

Loppuvaellus olikin sitten leppoisaa vaellusta kairassa.  Huomasin muuten, että oppilaat eivät tätä nimitystä tunteneet. Heille ’kaira’ oli vain se, jolla porataan jäähän pilkkireikiä. 

Yöpaikkamme oli poropaliskunnan huoltorakennus. SIinä oli kaksi pienempää huonetta ja yksi tupakeittiöhuone, jossa oli myös makuulaverit. Paikassa ei juuri ollut moittimista, paitsi huonosti toimiva kaasuhella ja hankala, kivinen polku uimapaikalle. No, kämppähän oli toisten työpaikka, eikä mikään etelän vetelille vuokrattava lomamökki. Upea paikka joka tapauksessa.

Keskiviikon ja torstain ohjelmassa olivat käynnit

kullankaivajien kaivoksilla. Oli muuten mielenkiintoista, varsinkin Mullisaukon käsikaivuulla, jossa pääsi itsekin osallistumaan. Eräs paikalla ollut opettajakin (en tunnusta, mutta en tee toiste) sai moitteita, kun lapiollinen ei osunut kokonaan ränniin. Kullankaivuun historiasta ja tulevaisuudesta voidaan olla montaa mieltä ja perustellusti. Konekaivuuhan pitää ensi vuoden kesään mennessä lopettaa, joten sen asian tiimoilta täytynee blogata ihan erikseen.

Muu leiriohjelma oli sitä perinteistä: pihaleikkejä, saunaa (erinomaiset löylyt), ruoanlaittoa, löhöilyjä ja huonoja vitsejä. En nyt kuitenkaan tässä kerro sitä Pikku-Kalle ja lihapullia paistava äiti – vitsiä, joka leirin aikana kerrottiin noin miljoona kertaa.

Mukana seitsemättä kertaa ollut kollega, joka oli, kuten arvata saattaa, hommassa ihan omassa guru/pro – levelillään; osasi ja hallitsi kaiken ja vähän yli, oli moneen kertaan vakuutellut, että paluumatka olisi huomattavasti tulomatkaa helpompi, vaikka matka olikin sama kuin tiistaina. Totta se oli.

Asiaa varmaan helpotti huomattavasti sen viimeisen kah

den kilometrin muuttuminen alamäeksi. Ja Lemmenjoen maisemat olivat yhtä upeita kuin menomatkallakin.

Silti valehtelisin, jos väittäisin, etteikö kotiin tuleminen ja unet omassa sängyssä olleet enemmän kuin tervetulleita. Ihania olivat lapset ja työkaverit ja komeita maisemat, mutta ehkä näiden hienous piilee juuri näiden erikoislaatuisuudessa. Näin sunnuntai-iltana mietityttää vielä, millä fiiliksellä oppilaat tulevat kouluun maanantaina. Ollaanko kuin ei olisikaan vai näkyykö se, että on koettu jotain poikkeuksellista yhdessä? Ja tietysti oma ulkopuolisuuden tunne vain korostuu tällaisissa tilanteissa. Sillä kun on  muutenkin paha tapa pullahdella esiin sopivissa ja sopimattomissa tilanteissa. 

 

Kenellä on kotinsa kaukana, ei vastaa kun kysytään mistä on poissa.

Sillä kuinka selittäisi, että on syntyisin monilta tuntemattomilta seuduilta, paikoista joissa ei ole koskaan käynyt, joissa kukaan ei ole, joita kaikkia kantaa sydämessään.  (Helinä Siikala)