Identiteettipolitiikallakin on jokin luokkasisältö – tai se ei ole politiikkaa lainkaan
V.I. Lenin määritteli Marxiin nojautuen politiikan olevan (viime kädessä: suoraan tai välillisesti) ”luokkien taistelua vallasta valtiossa”.
Näin ollen otsikossa viljelemäni termi ”luokkapolitiikka” ei ole aivan kolmasti kirkastetun tieteellisesi ilmaisu marxilaisessa mielessä, vaan kyseessä on ns. ”kakkukakku-määritelmä” (tårta på tårta), sillä termi ´luokka´ on ERIKSEEN määreenä – ja jo valmiiksi myös päätermin määritelmän keskeisenä olemuspiirteenä (asiayhteydestä riippuen mahdollisesti ERI merkityksessä, jolloin tulos ei olekaan enää välttämää ”kakkua” ollenkaan, vaan ”sianruokaa” – ”mansikka-anjovis-kakkua”…).
Tässä yhteydessä,tässä teoriassa,´luokka´ tarkoittaa nyt justiin sitä, mi- tä Marx ja Leninkin sillä tarkoittavat. Termi ´luokkapolitiikka´ ei sinänsä ole väärin oikeissa yhteyksissään, useinkaan, kun sellaista vaaditaan sekä politiikan että termistön selkeyttämiseksi – esimerkiksi puolue- ohjelmassa. Ennen ei puhuttukaan ´luokkapolitiikastata´ vaan ´luokka- kantaisesta politiikasta´, vaatimuksena. Joitakuita asian kannattajiakin se termi kyrsi, ja sille ideoitiin paremmin korvassa soivia vaihoehoja, mm. juuri ´luokkapolitiikkaa´. Sillä tarkoitettiin tätä.
Sen sijaan niissä väärissä yhteyksissä sen toistoluonne (joka ei ole re-dundanssia, eli että sanottaisiin sama asia kahteen kertaan ymmärret-tävyyden parantamiseksi kuin Kalevalassa) tulee esiin juuri mahdollis- taen valeloogisen rinnastuksen muka poissulkevina (eli muodollis- loogisina) vastakohtina esimerkiksi identiteettipolitiikkaan siten, että muka jälkimmäinen ei olisi lainkaan, minkään luokan politiikkaa!
Sana identiteettipolitiikka on muodollisloogisesti moitteeton – kunhan muistetaan, että luokkaluonne ei häviä politiikasta sillä,että siihen pan- naan ´identiteetti´ eteen. Kun tätä EI muisteta – eli halutaan hämärtää – puhutaan muista ilmiöistä kuin politiikasta (esimerkiksi seksuaalisesta identiteetistä), tai sitten puhuaan potaskaa poliiikasta. Tílanne on siis päinvastainen kuin ´luokkapolitiikan´ kohdalla: looginen moitteettomuus yhdisyneenä asian hämäryyteen.
https://puheenvuoro.uusisuomi.fi/anttirautiainen/kuinka-sanaa-identiteettipolitiikka-vaarinkaytetaan/
Kuinka sanaa identiteettipolitiikka väärinkäytetään?
Antti Rautiainen 8.11.2019 15:23
Vasemmistoälykkömies joutumassa identiteettipolitiikan uhriksi (kuva Rautiaisen)
Identiteettipolitiikka on muodikas sana, jota käytetään yleensä väärin. Elisabeth Wide kirjoitti aiheesta erinomaisesti Kumussa toukokuussa, eikä jutun lista väärinkäytön tavoista ole edes tyhjentävä.
Kirjoitin kaksi vuotta sitten neliosaisen sarjan siitä, kuinka sosialismi kuului 70-luvulla kiinteänä osana keskusteluun jossa määriteltiin en- simmäistä kertaa identiteettipolitiikka. Sittemmin tästä keskustelusta syntyi intersektionaalinen feminismi, ja sosialismi on viime vuosina marginalisoitunut intersektionalistisessa keskustelussa.
Sarjassa jäi käsittelemättä kolikon toinen puoli, eli se kuinka sosialisti- sessa keskuste-lussa on pyritty vääristelemään identiteettipolitiikan käsitettä määrittelemällä luokat ja materialismi sen ulkopuolelle ja (huonolla menestyksellä) marginalisoimaan intersektionalistista keskustelua. Tämä on seurausta intressiriidoista, ja väärinkäytökset mahdollistaa Marxin väärinlukeminen. ”
HM: Inersektionalismi näyttää pitävän luokkaa yhtenä identiteettinä muiden joukossa. Sitä se ei ole. Luokka ei ole samaa kuin luokkaidentiteetti.
https://encyclopedia2.thefreedictionary.com/Classes%2c+Social
Classes, Social
” Large groups of people differing from each other by the place they oc- cupy in a historically determined system of social production, by their re- lation (in most cases fixed and formulated in law) to the means of production, by their role in the social organization of labor, and, con- sequently, by the dimensions of the share of social wealth of which they dispose and the mode of acquiring it. Classes are groups of people one of which can appropriate the labor of another owing to the different places they occupy in a definite system of social economy” (V. I. Lenin, Poln. sobr. soch., 5th ed., vol. 39, p. 15).
This definition by V. I. Lenin is applicable to the classes of a society that has internal antagonisms.The relations between such classes inevitably lead to class struggle. However, classes also remain in socialist society after exploitation has been ended. The complete abolition of class di- visions of society is possible only at the highest stage of development of productive forces and production relations: it requires not only abo- lishing private ownership of the means of production, but also overco- ming the old forms of social differentiation of labor and the essential distinctions between town and country and between intellectual and physical labor. …
HR: ” Sosialistit feministejä vastaan
1900-luvun alun naissosialistit ja naisanarkistit,kuten Clara Zetkin, Aleksandra Kollontai ja Emma Goldman hyökkäsivät aikansa feminis- tejä vastaan.He uskoivat sosialistisen vallankumouksen ratkaisevan naisten ongelmat tehokkaammin kuin feministien reformistinen toi- minta. Mutta historiallisessa sosialistisessa liikkeessä oli aina mukana myös puhdasta naisvihaa. Ensimmäisen kampanjan naisten savusta- miseksi ulos sosialistisesta liikkeestä aloitti jo Joseph Proudhon 1840-luvulla. Samanlaisia kampanjoita syntyi uudestaan heti kun naiset olivat saaneet liikkeessä jotain jalansijaa. Sosialistiliikkeen miehet (myös ne jotka eivät olleet valkoisia tai heteroita) eivät halunneet naisia valta-asemaansa horjuuttamaan.
Widen kirjoituksen jälkeen identiteettipolitiikkaa kritisoi Veikka Lahti- nen Nyt-liitteessä, ja Kumussa julkaistiin edesmenneeltä Mark Fishe- riltä käännetty kirjoitus Pako vampyyrilinnasta. Lisäksi samaa keskus- telua edustaa Varisverkoston kääntämä Mathias Wågin analyysi ruot- salaisesta antifasistisesta liikkeestä. Vaikka Lahtinen, Fisher ja Wåg eivät ole Proudhonin kaltaisia niljakkeita, kannattaa näitä juttuja luki- essa muistaa, että näillä samoilla argumenteilla sosialistisen liikkeen naisia on vaadittu olemaan solidaarisempia miehille jo 170 vuoden ajan. Voi kysyä kuinka paljon tottelevaisuudesta ja miesten intressien laittamisesta edelle on lopulta ollut naisille hyötyä.
Solidaarisuuden vaatimusta tehostetaan nykyään Marxin teoreettisella väärinymmär-tämisellä. Kun Marx ja Engels puhuivat luokasta, he tarkoittivat mitä tahansa ihmis-ryhmää. ”
RK: EIVÄT TARKOITTANEET!!!
Luokat ovat ”suuria pysyviä ihmishmiä, joka saavat periaatteellisesti erilaisilla tavoilla osuutensa yhteiskunnallisesta kokonaisvarallisuudesta”.
HR: ” Naiset olivat luokka, mustat olivat luokka, ”
RK: Eivät ole, vaan jakuuvat eri luokkien kesken!
HR: ” … eikä ollut mitään yhtä ainoaa tapaa jakaa yhteiskunnat luokkiin. Marx oli materialisti, ja hänelle oli myös selvää että mikä tahansa luokkajako on materialistinen. ”
RK: Ei ole. On aivan mahdollista sompuloida myös idealistisia valeluok-kajakoja, joka perustuvat toisarvoisille seikoille kuten vaikka pelkäs- tään tuntemuksille kuulumisesta ryhmiin (jotka tulevat erityisesti esiin kyselytutkimuksissa), yhteiskunta toki jakautuu muillakin tavoilla kuin luokkiin.
HR: ” Marxin aikana naisliike oli vasta syntymässä, mutta Marxille olisi ollut itsestäänselvää että materialististen intressien puolesta järjestäytyneet naiset ovat materialistinen liike.
Kukaan joka uskoo että on olemassa erikseen luokkapolitiikka ja identiteettipolitiikka ei joko ole lukenut Marxia, tai on lukenut mutta ei ymmärrä. ”
RK: Noiden asettaminen toisensa pois sulkeviksi muodollisloogisiksi vastakohdiksi on virhe. Kumpikaan noista termeistä ei ole erityisen onnistunut tiukan loogisen tieteellisen päättelyn kannalta, ei syistä.
Missään tapauksessa ne eivät ole ”sama asia”!
HR: ”Suurin osa feministien vaatimuksista on aina ollut materialistisia. On ensin vaadittu oikeutta tehdä työtä ja sitten samapalkkaisuutta ja palkkaa kotitöistä. Terveydenhuollon kysymykset kuten abortti, ja hoivatyön kysymykset ovat myös yksiselitteisesti materialistisia. Tämä oli itsestäänselvää myös Combahee River Collectivelle, joka 70-luvulla määritteli identiteettipolitiikan käsitteen. Naisten, mustien ja lesbojen intressit olivat heille materialistisia intressejä, identiteettipolitiikka ei ollut mitenkään erossa materialistisista kamppailuista.
Miksi monet (lähinnä mies-) sosialistit sitten nykyään allekirjoittavat älyvapaan näkemyksen, että identiteettipolitiikka olisi jotain materia- listisista kamppailuista irrallista idealistista huuhaata? Pääosin tämä on pelkkää opportunistista typeryyttä. Mutta osittain syy on varmaankin marxilaisen keskustelun käänteessä pois Marxista 1900-luvun aikana.
Marxin identiteettipolitiikka ja sen viholliset
Marx määritteli näkemyksensä historialliseksi materialismiksi, mutta yhtä hyvin voisi puhua historiallisesta dualismista, koska Marxin mielestä sekä materiaaliset olosuh-teet että ideat olivat tärkeit ”
RK: Dualismi on ei asia. Noin ei voi sanoa sotkematta perusasioita.
HR: ” Marx erotti kaksi erilaista luokan käsitettä. “Klasse-an-sich” on “luokka itsessään”, joka on olemassa materiaalisena todellisuutena identiteeteistä riippumatta, ja “Klasse-für-sich” on asemansa tiedostava ja yhteiseen edunajamiseen järjestäytynyt luokka, eli nykyisessä kielenkäytössä luokkaidentiteetti. Marxin mukaan mitään luokkataistelua ei ole olemassa ilman näitä molempia. ”
RK: Toisilla identiteeteillä on materiaperusta, toisilla ei.
HR: ” Marxilainen liike jakaantui 1900-luvun alkuvuosina reformisti- seen ja vallankumoukselliseen. Vallankumouksellinen haara ajautui kriisiin 1920-luvulla, toisaalta koska Neuvostoliiton todellisuus ei ollut odotetunlainen, ja toisaalta koska länsimaiden työväenluokka ei innostunut stalinismista.
Ensimmäistä pulmaa pohti vasemmistokommunistinen liike jota Lenin haukkui kirjassaan ”Vasemmistolaisuus lastentautina kommunismis- sa”. Vasemmistokommunismissakaan vallankumousta ei pitäisi johtaa puolue eikä järjestö, vaan työväenluokan tulisi johtaa sitä itse. Klasse-für-sich ja marxilainen dualismi heitettiin roskikseen. Jäljelle jäi vain puhdas materialismi, ja työväenluokan vallankumouksellisen heräämi- sen passiivinen odottaminen. Raatikommunistit odottavat sitä edelleen näppäimistöjensä äärellä.
Toista pulmaa pohti Antonio Gramsci. Hän päätteli, että työväenluok- kaa ei innosta stalinismi, koska se on ”porvarillisen hegemonian tietoi- suuden vallassa”. Sosialistisen liikkeen pitäisi siis keskittyä enemmän aivopesuun ja propagandaan kuin todellisuu-teen, Klasse-für-sich on tärkeämpi kuin Klasse-an-sich. Siirtymää tästä marxilaisesta dualis- mista kohti idealismia vauhditti kiinnostus Freudin ja Jungin teorioihin, suuntaus jota seurasi myöhemmin osa Frankfurtin koulukunnasta sekä Deleuze ja Guattari. Ehkäpä psykoanalyysi auttaisi selvittämään miksi työväenluokka ei halua GULAGia? ”
RK: Mikään gulagi ei liity millään avalla Marxin ja Leninin käsitemääritelmiin.
HM: ” 60-luvulla situationistit syntetisoivat molempien haarojen älyva- paimmat ideat. Situationistit lainasivat toisaalta idealistisuuntaukselta, koska heidän mielestään ongelma oli ”spektaakkeliyhteiskunta” joka oli aivopessut työväenluokan kapitalismin puolelle.Samanaikaisesti he lai- nasivat raatikommunismilta täysin päinvastaiseen äärimaterialistiseen näkemykseen perustuvan organisaatioteorian. Sen mukaan mitään organisaatiota ei tarvita, koska työväenluokka organisoi itse itsensä. Ei kovin yllättävää,että parissa vuodessa situationistien johtaja Guy Debord puhdisti liikkeestä kaikki muut paitsi itsensä, ja jostain syystä näitä riemuidiootteja ihaillaan edelleen vasemmistoälykköpiireissä.
Tässä 1900-luvun marxilaisen keskustelun alennustilan kontekstissa ei ole yllättävää, että vasemmistoälykkömiehet eivät tunnista materialis- tista intressiä ja materialistista kamppailua vaikka sitä takoisi vasaralla heidän päähänsä. Feministejä voi syyttää monista asioista – reformis- mista, yhteistyöstä porvarien kanssa, yhtenäisen analyysin ja linjauksien puutteesta (koska sosialistimiehet ovat aina olleet keskenään samaa mieltä kaikesta). Feministejä ei kuitenkaan voi syyttää siitä etteivät he tunnistaisi omia materialistisia intressejään.
Naiset ja feministit ovat joutuneet 200 vuoden ajan argumentoimaan sosialistimiehille, miksi sosialistimiesten pitäisi ajaa naisten luokkae- tuja, usein tuloksetta. Nyt ollaan ensimmäistä kertaa tilanteessa, jossa feministiliike on vahvempi kuin sosialistinen liike. Nyt sosialistimiesten pitääkin argumentoida naisille ja feministeille altavastaajan asemasta miksi näiden tulisi olla kiinnostuneita sosialismista. Sosialistimiesten pitäisi kyllä vähän skarpata argumenttien kanssa, jos halutaan että pointti menee läpi.
Antti Rautiainen ”
RK: Pääsääntöisesi miehet ovat ajaneet oman luokkansa naisten etuja, ja välillä muidenkin, siinä kuin omiaankin.
9.11.2019 11:05
Ensi kertaa feminismi on vahvempi kuin sosialismi; sosialistimiesten tulisi motivoida feministinaisia miten näiden tulisi tukea sosialismia. ”
RK: toiset näkevät vaivaa feministien suuntaan, toiset eivät…
VH: ” Itse asiassa juuri näin, mutta mahdoton tehtävä.
Feministinaiset ovat tunnetusti ja oletetusti koulutetumpia ja (ura)tie- toisempia kuin sosialistimiehet. Itse asiassa feministinaiset, karikatyy- ristaen, eivät juuri piittaa vä-hemmässä määrin mistään niin tyyten, kuin oletetusta työläismiehestä, joka tajunalli-sesti on miessosialistin prototyyppi, – ja vaikka ei enää olisikaan, mutta kuitenkin tajunnallisesti hallitsee käsitekokonaisuutta.
Hyvä esimerkki tilanteesta on se, että Vasemmistoliiton, joka nykyisin on Suomen suurin vähemmistöjen puolue, kannattajista enää alle 20% on perinteisessä mielessä työläismiehiä.
Vastaavasti tuo inhottu ”sekatalouspuolue”, perussuomalaiset, on sekä Suomen suurin työväenpuolue, että suurin yrittäjäpuolue – mikä on marksilaiskonventionaalisesti katsittuna hyvin paradoksaalista, mutta globaali-hämärän ajassa lähes itsestäänselvyys.
Tähän väliin anekdootti muutaman vuoden takaa. Muuan Mies, joka oli perin juurin pahastunut minun tähdennettyäni työn ja sen tekemisen merkitystä, tiuskaisi minulle: ”Ja tuollainenko muka on työväenmies?” – Vastasin hänelle: Kyllä, ja kova sellainen. Ja vielä niin, että paino on samalla ”työ!” Ukko paheni jos mahdollista vielä lisää, eikä ole sen jälkeen vastannut tervehdyksiini..
Jonkinlainen paradoksin kiteytymä voisi olla se, kun Antti Rinne ”julis- tautui” miesfe-ministiksi, joka sinällään oli enemmän naurahduttava ”antismi”,kuin vakavastiotettava maailmanatsomuskoordinaatti.
Se, mitä Rinteeltä olisi loogisesti voinut odottaa sekä ideologisena, strategisena ja inhimillisenä linjauksena, oli miespoliittisen ohjelman hahmottaminen, siltä faktiselta pohjalta, että suomalaisten miesten elinikäodote on yhä c 8 vuotta alempi, kuin suo-malaisten naisten. Puhumattakaan siitä, että miesten sosio-ekonomis-koulutukselli-sen alimman neljänneksen elinikäodotteen ja naisten odotteen välinen klappi on yli 13 vuotta.
Suora, vaiettu kysymys:
onko sukupuolten vahvasti eriytynyt elinaikaodote yhteiskunnallinen kysymys, joka vaatii huomiota ja ratkaisuja?
Onko meillä akuutti ”mieskysymys”, kuten viime vuosisadan alussa oli ”työväenkysymys”?
Jälkimmäiseen kysymykseen aikakausi vastasi huomioimalla paiseen ja alkamalla puhkoa ja lääkitä paisetta. Nykyaikana suomalainen tajun- tailmasto ei tunnista eikä huomaa yhteiskuntansa kovinta ongelmaa, mieskysymystä, vaikka se on yhteiskunnallisen statistikan kovin, rautaisin fakta.
Monet muut seikat johtuvat siitä, tai ovat eri tavoin seitittyneitä siihen; kuten lapsimäärän suoranainen romahdus, sukupuolettuneet jännitteet.
Myös perussuomalaisten nousua voidaan tarkastella nimenomaisesti myös tästä näkökulmasta.
Mitä tarkastelua politologit ja ideologiset hygienistit eivät tietenkään tulleet tehneeksi, koska faktakaihi!
Esimerkiksi Venäjän yhteiskunnan tilaa arvioidessamme kernaasti nos- tamme esiin Venäjän elinaikaodotteet, ja niiden kumpareet ja notkot. Mutta miksi emme huomioi ihan normaalila kiinnostuksella Oman kansakuntamme statuksen statistiikkas ja sen ilmentämiä hätäsignaaleja? Miksi silmämme harittaa valikoivasti? Ja vielä omaksi vahingoksemme.
On meillä tässä kummallinen ”maailman onnellisin” kansakunta!
Pätevä politiikka perustuu yhteiskunnalliseen todellisuuteen ja koet- tuun arkeen. Lopulta ratkaisevaa on riittävän konkreettisten ja elettävän elämän ehtojen kannalta relevanttien ongelmien ja kipupisteiden tunnistaminsessa ja käypähoito-ohjelmien tarjoamisessa.
Liian usein olemme joutuneet toteamaan, kokonaiskuvan kannalta, miten vasemmisto / sosialistit ovat asemoituneet vähemmistöjen epäolennaisten ongelmien setvijöiksi.
Menestys yhteiskunnan vastuunkantajana kuitenkin, pysyvästi, edel- lyttää olennaiseen tarttumista, eli viime suurten enemmistöjen olennaisten ongelmien ja tarpeiden tunnistamista.
Näistä olennaisista, huomiotta jääneistä, ryhmistä ylivoimaisesti suurin väestönosa, ja samalla primäärein sosialistipuolueiden potentiaslinen kanattaja-alusta, – seitse-män alimman desiilin miehet -, on lähes kem- iallisen puhtaasti kliinattu pois ja ulos lyseisten puolueiden fokuksesta, niin ajatuksissa, sanossa, ohjelmissa kuin kätten töissä!
Eikä täsä kaikki; deletoinnin lisäksi ainakin osa näihin kansanosiin kuu- luvista potentiaaleista on leimattu ja lääpäisty halvenuksen ja häpäisyn leimoin.
Niin Metsä vastaa, kuin sinne huudetaan. Onneksi ja tottakai.
