Minä niin rakastan päiväunia. Mikäs on ollut köllähtää kyljelleen keskellä päivää, kun päiväunet kaiken lisäksi edistävät tutkijoiden mukaan myös terveyttä. Pienet torkut olisivat kuulemma paikallaan vaikka työpaikalla. Eilen sitten maailmani romahti. Toinen iltapäivälehti tiesi kertoa, kuinka päiväunet saattavat kertoa alkavasta alzheimerin taudista. Nyt sitten on yritettävä sitkitellä hereillä iltaan saakka, pettää itseään näyttelemällä virkeää, että eihän minulla sentään ole muistisairautta, eihän? Olen tekopirteä koko päivän kuin peipponen tai tässä tapauksessa tiainen.
Rakastin myös kesäisin kulkea nurmella ja kedoilla paljain varpain, sortsit jalassa, kellahtaa nurmikolle maate ihanassa auringonpaisteessa. Vaan eipä onnistu enää. Alkukesästä se toinen iltapäivälehti loi kansalaisiimme pelon ilmapiirin. Punkit uhkaavat kansakuntaamme.
On asennettava peilit seinistä kattoon ja lattiaan jotta pääset alasti tutkimaan vartalosi joka sopukan heti ulkona käynnin jälkeen. Jos olet erehtynyt ulos ilman kokovartalohaalareita, pitkävartisia saappaita ja syvälle päähän vedettyä pipoa. Vaihtoehtona tietysti kyhjöttää sisällä syksyä ja pakkasia odotellessa. Punkkeja siellä, punkkeja täällä, joka puolella punkkeja hiiala hiijala hei, punkit mun ihanat kesäni vei.
Pidän talvesta ja lumesta. Tykkään tehdä lumitöitä. Mitä parhainta kuntoilua lumityöt ovatkaan. On upeaa olla hyvässä fyysisessä kunnossa. Paitsi, että talven korvilla, se ensimmäinen iltapäivälehti revitteli otsikoissaan, kuinka lumitöissä piilee suuri vaara. Juuri minun ikäiset miehet tuupertuvat lumikolan ääreen – sydämet pettävät, sydänkohtausten iskiessä. Ei muuta kuin soittamaan traktorimiehille jotta tulkaahan linkoamaan pihamaat. Ja minä onneton katselen rapautuvan kuntoni kanssa keittiön ikkunasta kuinka auramies puhdistaa pihaa. Se mitä ennen pidettiin hyvänä hyötyliikuntana ja kunnon kohottajana, onkin yhtäkkiä mitä vaarallisinta puuhaa.
Eläkkeelle pääsyn piti olla yhtä juhlaa pitkän työuran jälkeen. Mitä vielä, tunnen olevani piikkinä terveiden ja hyvinvoivien työssäkäyvien lihassa. Yhteiskunnan rahat eivät yksinkertaisesti riitä hoitamaan meitä eläkkeillä olevia ja hoitoja vaativia. Näin meille kerrotaan illasta toiseen. Toki olemme hellyttäviä, suloisia ja kultaisia ikäihmisiä joita on kunnia-asia hoitaa hyvin ja laadukkaasti, kun puolueille uhkaa käydä köpelösti juuri ennen vaaleja.
Kun me onnettomat, itsekkäät eläkeläiset vielä syömme toisten leipää. Että kehtaammekin. Nostamme kylmän rauhallisesti kerran kuussa pienen summan meille kuulumatonta rahaa, joka kuuluisi uusille sukupolville. Törkeyden huippuna on pilattu vielä elinympäristö. On kasvatettu karjaa, raivattu peltoja, rakennettu puulämmitteisiä taloja ja rantasaunoja, ilman omantunnontuskia, ajattelematta maapallon kantokykyä.
Uutta lamaa pukkaa ja eläkeläiset sen kuin jaksavat ruikuttaa. Lisää pitäisi saada eläkettä vaikka suurpääomasijoittajat huutavat tuskissaan miten heidän miljardiensa käy. Mihin eläkeläiset ovat unohtaneet solidaarisuuden? Oma nahka lähinnä vaikka ökyrikkaiden omaisuuksien kasvattamiset ovat todellinen uhka.
Mielenterveysongelmat kasvavat kasvamistaan, myös vanhusväestön keskuudessa – hm, miksihän? Ettei vain uhkakuvilla, pelotteluilla sekä syyllistämisillä olisi yhtäläisyysmerkkejä mielenterveyteen liittyvien ongelmien kanssa, ongelmien jotka uhkaavat jopa kansantalouttamme.
