Noiden kanssa en ainakaan leiki, sanoo joka ikinen vaaliehdokas yhteen ääneen. Viimeksi sanallista painia harjoittivat Rinne ja Häkkänen. Onko tulevaisuus tosiaan sellainen että mistään ei saada sopua, hallitusta ei synny ja maa lamaantuu? Ei hätää ystävät hyvät, vaalikuume paranee kuten flunssakin, eli levolla.
Vaan miksi se myy?
Poliitikko ei vaalien alla juuri suutaan avaa ilman hyvää syytä. Jokin saa puoluejohtajan toisensa jälkeen asettamaan tiukkoja ehtoja ja rajoja vaalien jälkeiseen maailmaan. Lukijan on hyvä hengittää syvään ja muistaa vaalien jälkeisen ajan olevan terra incognita, tuntematon maa. Tiedämme sinne matkaavamme, tiedämme koska olemme perillä, mutta emme tiedä mitä siellä odottaa. Emme tiedä ketä sitä maata johtavat, emme tiedä mitkä ovat sen päivän haasteet, emme tiedä millä keskustelutuulella he ovat emmekä tiedä miten ihmisillä synkkaa. Näin ollen kovin varman kuuloiset puheet tulevan ajan päätöksistä ovat veteen piirrettyjä viivoja. Se on ihan okei. Demokratian lahja on juuri tuo tuntemattomuus. On ilo marssia kohti vaalien jälkeistä aikaa mysteerin verho yllä, muu olisi diktatuuria.
Se tarinaan kuuluva hyvä kysymys sen sijaan on vaalikuumeen oireiden pohdiskelussa. Miksi on niin tärkeää heittää ilmoille pöhköjä väitteitä, joiden lausuja itsekin hyvin tietää niiden olevan vailla pohjaa? Vika on tietenkin kovin hajautettu jos syyllistä etsittäisiin. Vaaleissa halutaan kovia, selkeitä, tiiviitä lausuntoja ja näihin tavoitteisiin päästään ehdottomuudella. Toisaalta, kun yhteisesti sovituista tavoista tulee jumiutuneita ja tylsiä, jää aina tilaa yllättäjälle. Tapojen haastaminen vaatii taitoa, mutta aina voi löytyä paikka puolueelle tai ehdokkaalle joka näkee ympärillään mahdollisuuksia haasteiden sijaan. Jussi Halla-aho selkeästi tätä yritti taannoin, hän ei sulkenut ovia ennalta, mutta ei hän kyllä kovin ahkerasti niitä availlutkaan. Ehkä sekin on vaalistrategiaa, tai halua pelata hieman sekä vanhoilla että uusilla säännöillä samaan aikaan. Nostan hattua valmiudesta kyseenalaistaa harmautta, mutta tyylipisteitä ei tipu.
Olen nostanut esille vaaleja edeltävän ajan ilmiöitä useasti. Haluaisin haastaa meidät näkemään vaalien ympärillä mahdollisuutta muutokseen, terveempään ajatteluun. Jatkuvasti koventuva kamppailu ja ilkeämmät lausahdukset poliittisille vastapuolille eivät katoa muistoista vaalipäivänä. Ikävät sanat ja teot jäävät leijumaan, vaanimaan, mieltä musertamaan pitkäksikin aikaa. Se on kuin huonosti loppunut ihmissuhde, joka ei mielessä koskaan löydä päätöstä vaan jää satuttamaan. Politiikassa on toki kestettävä kovaa debattia, mutta onko sen tarpeen olla ilkeää? Miksi ongelmat on aina käsiteltävä syyllisyyden kautta? Miksi asia ei voi olla asia, vaan siihen on aina saatava ihminen tähtäimeen? Moni mediassa esiintyvä poliitikko voisi kysyä itseltään: haluaisinko itseäni kohdeltavan tällä tavoin? Moni toimittaja voisi myös pohtia ilkeyden tarpeellisuutta.
Hyviä pelaajia putoaa pelistä
Suomessa ja maailmalla on lukuisia pelin jättäneitä ansioituneita poliitikkoja. Heistä moni puhuu henkisestä väsymyksestä, stressistä ja/tai huonosta keskusteluilmapiiristä. Liian moni hyvää tekevä jättää pelin kesken. Voisi jopa sanoa että juuri parhaat heistä väsyvät herkimmin, he kun haluaisivat tehdä politiikkaa eikä mielenterveyshoitoa. Syy saattaa löytyä tästä ilmiöstä. On toki viisasta jättää kipua aiheuttava työ- tai ihmissuhde taakse, mutta vielä parempi on jos sitä kipua ei alunperinkään pääsisi syntymään.
Viime USA:n presidentinvaaleissa pelattiin kovilla ja ilkeästi, mutta hetkeksi se pysähtyi. Yhdessä vaalitentissä ehdokkaiden piti kehua toisiaan. Se kuulosti hyvältä ja siitä tuli ratkaisuidea tähän: mitä jos edes yksi vaalitentti pelattaisiin eri säännöillä, sellaisilla jossa rakennetaan maata yhdessä?
