Piruuttani laitan tähän vähän erilaisen tarinan, ikäänkuin kevennykseksi totisen väännön ohessa. Aikani kuluksi joskus kirjoitellut.
Kaikki tämä tapahtui tuhansia vuosia sitten. Suomalaisten kantaisät vaeltelivat vielä Siperian mittaamattomilla selkosilla tietämättöminä kaukana odottavasta Suomi nimisestä paikasta.
Niiltä jalkojensijoiltaan olisivat vyöttäneet kupeensa ja pakanneet yksinkertaiset tarvekalunsa kontteihinsa ja ottaneet suunnan kohti länttä jos vain olisivat arvanneet mikä ihmeellinen maa heitä siellä odotti. Olot Sipirjanperällä olivat karut ja totiset niihin aikoihin, jos lie ovat vielä nykyäänkin.
Suomen kieli kuulosti silloin tyystin erilaiselta kuin nyt. Enimmin olivat sanat lyhyitä, tylynkuuloisia urahduksia ja mussahduksia. Paljon piti vuosia vielä kuluman ennen kuin vaikkapa sana ”keskioulut” oli hioutunut nykyiseen soljuvaan kieliasuunsa, silloin ilmaisivat saman asian murahtamalla juoman laadusta riippuen ”kryhm” tai ”kruhm”. Kirves oli ”hru”, suokuokka ”stoha”, pesässään kuorsaavasta vanhasta äreästä naaraskarhusta sanottiin ykskantaan ”ta horo kurpata”.
Ihmiskäden sormilla oli silloin pitkät ja vaikeat nimet. Muudan samaani oli aikojen alkupuolella päässyt ne hämäräperäisissä olosuhteissa vaivihkaa ristimään. Ei tiedetä oliko äijä ollut sekaisin kärpässienipunssista vai oliko antanut nimet silkkaa pirullisuuttaan. Useimmille oli kerta kaikkiaan mahdotonta lausua sormien nimiä oikein ja lapsilta kului vuosikin ennen kuin oppivat nimet jotenkuten auttavasti ulkoa.
Esimerkiksi pikkusormi oli ”huitisuitiajullaallaa” ja peukalo ”halipaturtseliholapatahaa”. Siinä oli hidasliikkeisellä alkusuomalaisella tenkkapoo ja kieli pahasti krampissa kun äkkiä yritti kaverille kömmänän rakennustyömaalla viestittää että nosta nyt keles ja äkkiä sitä kymmenen tuuman kelohirttä kun minulla on halipaturtseliholapatahaa siellä alla jumissa.
Asiantila oli kiusallinen ja päätettiinkin että seuraavaan mammutinmetsästyslupakokouksen jälkeen välittömästi virallisesti valitaan ja julistetaan sormille uudet, sujuvammat nimet. Ihmisiä velvoitettiin tuomaan palaveriin omat ehdotuksensa ikään kuin keskustelun pohjaksi. Suvunvanhin oli uhkaavasti viitannut tervaan, höyheniin ja lisäveroihin jos ken ei täyttäisi nimenkeksimisvelvollisuuttaan. Se oli useimmille tuskien ja kärsimysten aikaa, sattui vielä pitämään tavallista ankarampaa talveakin sinä vuona. Monta miespolvea myöhemminkin vielä muisteltiin tuota aikaa kylmän sormitalven nimellä. Jukolan veljesten lukemaan oppiminen oli pientä ja kevyttä poikasten näpertelyä verrattuna tähän tuskaiseen ponnisteluun. Jurolle ja murjottamiseen taipuvaiselle kantaisällemme tämäntyyppinen aivovoimistelu oli kerrassaan vierasta. Mieluummin olisi munasillaan muurahaispesässä määräajan istunut jos olisi valita saanut.
Mutta kuuliaisia olivat, esivallan tahtoon taivuttiin toki nurkuen ja manaillen. Monet ottivat käskyn jopa niin kirjaimellisesti että keksivät eri nimet sekä oikean että vasemman käden sormille, toiset taas antoivat etu ja sukunimet. Löytyi tosin myös kelmejä ja vastuutaan pakoilevia joukosta, muudankin laiskanpulskea nahkapeitturi Mynhiperän kylästä lateli peukalosta aloittaen sormien nimiksi ”Sah”, ”Ti”, ”I”, ”Lom” ja ”Me”. Useimmat ottivat kuitenkin tehtävän rangaistuksen pelossa vakavasti, kokien myös tilanteen juhlalliseksi ja ainutkertaiseksi, ei sormia sentään joka päivä uudestaan nimetä. Olisihan se komeaa jos ihan itse keksitty nimi tulisi valituksi, vaikkapa vain kaikkein pienimmälle sormelle. Voisi vanhana paappana lapsenlapsille muina miehinä kehuskella että se on sinunkin kädessäsi yhdellä sormella ukin antama nimi.
Oheisen muutamia tyypillisiä näytteitä kokoukseen tuoduista ehdotuksista:
pikkusormi: pyörmä, spril, aihatin, lipsa, sasse
nimetön: hohii, jotok, nääs, nippuri, sille
keskisormi: jorothin, pishin, oklu, si
etusormi: vilkas, tökkimäh, viisas, hä
peukalo: se, lusma, potra, vinkel
Nimiä kertyi suuret määrät, eikä sitten sattunut vahingossakaan kahta samaa ehdotusta yhdellekään sormelle. Tilanne oli vaikea, vaikka toisaalta se oli tuttu, sillä näin onnettomasti kävi jo muinoin useasti kun piti yhteisistä asioista päättää. Kaikilla oli oma selkeä käsityksensä asiasta kuin asiasta ja siitä pidettiin viimeiseen asti kiinni.
Pari viikkoa kinasteltiin nimistä, kaikki kehuivat omiansa ja moittivat toistensa ehdotuksia. Kukaan ei hyväksynyt naapurin ehdotusta. Suvunvanhin totesi lopulta ettei hommasta tule mitään ja asetti yhdeksän hengen työryhmän nimeämään sormet. Sattui tähän komiteaan osumaankin useita suomalaisen virkamiehen kantaisiä, pitkäpiimäisiä ja partaisia turjakkeita, yhtään naisenpuolta ei raatiin sattunut. Pitkään miettivät ja kinastelivat, kustannuksia kaihtamatta käyttivät apuna konsulttejakin, pyytelivät lausuntoja sieltä ja täältä. Kävivätpä opinto-matkoillakin tutustumassa joidenkin naapurikansojen sorminimiöihin. Tämän peräänantamattoman työn ja lukuisten äänestysten tuloksena määrittivät nuo leikittömät uroot nimet sormillemme, nämä meille tutut edelleen käytössämme olevat.
Näin jälkeenpäin tekisi mieli arvostella, että olivatpa jäykkää ja yksioikoista porukkaa, antoivat sormille tylsiä ja arkisia nimiä, itsellä eivät eväät parempaan riittäneet ja heimolaisten värikkäistä ehdotuksista eivät muka soveliaita löytäneet. Yksi poikkeus toki löytyy, ihmiskäden suurin ja voimakkain sormi, sille tunnetusti antoivat nimeksi peukalo. Hyväntuntuinen ja omaperäiseltä kuulostava nimi jonka synnyttämiseen luulisi tarvitun luovuutta ja mielikuvitusta. Tällekin nimelle löytyy ikävä kyllä arkinen ja raadollinen selitys. Sattui nimittäin olemaan paikallinen mahtimies, suuresti pelätty ja syvään kumarrettu suvunvanhin nimeltän Uiljam Urguth Peughalo.
