Kun alettiin keskustella uusien hävittäjien hankinnoista, onko keskusteltu julkisen sektorin kestävyysvajeesta? Onko ollut puhetta mistä 10 – 15 miljardin rahat otetaan? Enpä ole pahemmin törmännyt pohdintoihin, onko meillä varaa uusia sotakalustoa. On ollut itsestään selvää, että hävittäjät hankitaan koska puolustusvoimat on ilmoittanut niitä tarvitsevan.
Tänä keväänä jälleen yritykset jakavat osinkoja – kuuleman mukaan 13 miljardin paikkeilla. Sekin on yhteiskunnassamme näemmä itsestään selvyys, että yritysten kuuluu jakaa osinkoja. Vaikka suuryritykset saavat yritystukia, kiertävät veroja minkä ehtivät, niin mitä sitten? Suomalaisessa yhteiskunnassa on oikeus ja jopa suotavaa rikastua, perustellaan monien suulla hulppeita osinkojen jakoja.
Entä kun vanhuksia rääkätään ja hoidetaan ala-arvoisesti? Onko itsestään selvää, että hoitajia hommataan lisää nostamalla hoitajien ansioita niin paljon, että tulijoita hoiva-alalle olisi jonoksi asti? Ei, siitä ei keskustella, sen sijaan kysytään, mistä rahat?
Tässä vaiheessa, raivon vallassa voi kysyä, mitä varten yhteiskunta on olemassa? Me ihmiset olemme yhteiskunta, mutta miten on mahdollista, että roolimme on muuttunut ihmisestä pakolliseksi välineeksi?
Pakollinen väline on yhteiskunnalle hyödyllinen siihen saakka kun se toimii yskimättä. Se tuottaa miljardeja joilla hankitaan taivaalle leikkikaluja, se kerää jättiomaisuuksia harvojen käsiin. Jotta tämä pakollinen väline toimisi mahdollisimman pitkään tehokkaasti ja yskimättä, sitä on ruokittava. Toisia paremmin ja toisia miten sattuu.
Pistetään kaiken lisäksi pakolliset välineet (ihmiset) myös toisiaan vastaan, aina voidaan vaihtaa uuteen, tehokkaaseen ja halvempaan välineeseen. Ja ulkomailta vasta edullisia ja halpoja välineitä saadaan milloin halutaan.
Mitä sitten kun pakollinen väline on käynyt hyödyttömäksi, tai alkaa olla rasite tehokkaaseen toimintaan? Imetään kuiviin niin kauan kuin näistä tuotantoon kykenemättömistä jotain saadaan irti. Laitetaan heille erilaisia maksuja ja rasitteita elämisen sietokyvyn rajoille asti.
Lopulta kierrätetään taas suurpääomien saalistuksen kohteiksi viimeisiksi elinvuosiksi. Kiskotaan säästöt (jos joillain sattuu murusia olemaan), maksattamalla itse ala-arvoisesta hoivasta kallista hintaa. Hintaa jonka sitten kansainvälinen hoiva-alan suursijoittaja erilaisin ketkuiluin vie paratiisisaarille, tai minne viekään.
Onko ihme jos ihmiset, nämä pakollisiksi välineiksi yhteiskunnalle muuttuneet alkavat jo hyvissä ajoin keräillä erilaisia lääkkeitä joilla pääsee kätevästi ja kivuttomasti poistumaan maan päältä ja toiset toivovat kaatuvansa saappaat jalassa.
Ilman häpeän tunnetta, ilman omantunnonpistoksia vanhuksia pyöritellään pelinappuloina taas kuin rulettipöydissä ikään, eikä häivähdystäkään syyllisyyden taakasta, mihin ovat yhteiskuntamme vieneet, keiden asialla olleet ja yhä ovat.
