Vihan ja Inhon Internet: käsikirjoitus Johanna Vehkoo, taide Emmi Nieminen, Kustannusosakeyhtiö Kosmos 2017. Albumi oli myös Sarjakuva-Finlandian finalisti.
Kun luet otsikon, tiedät heti mistä teoksessa on kyse. Kun luet, että kyse on feministisen ajatushautomon teoksesta, teet enemmän johtopäätöksiä. Ei kannata tuomita vielä. Jokainen kirja on tekijänsä näköinen tarina, ei absoluuttinen totuus koko maailmasta. Kaikkine subjektiivisuuksineenkin on edessäni avautuva kirja erinomainen vilkaisu somekuplan yhteiskunnan ikävimpiin puoliin.
Heidän tarinansa
Kirja on täynnä naisten tarinoita heidän verkossa kokemastaan hirveästä vihasta. Nämä ovat uhrien tarinoita, eivät tutkijoiden näkökulmia, eikä muuta yritetäkään väittää. Kipu ja tuska uhkailusta ja vihanpidosta ovat kuitenkin todellisia ja kirja kuvailee tarkkaan niin tapahtumia kuin tuntemuksiakin. Niiden osalta kirja tarjoaa koskettavan kuvan siihen tuskaan mitä silmitön nettiviha saa aikaan.
Teoksessa on käsitelty vain hyvin kapeaan poliittiseen ja aatteelliseen ryhmään kuuluvia naisia ja teksti on subjektiivista ajoittain äärimmäisyyksiin asti, mutta entä sitten? Kipu on kipua riippumatta sukupuoli-identiteetistä tai muista yksityiskohdista. Kirjassa on puolentoista sataa sivua kokemuksia ns. punavihreiden naisten tuskasta sellaisen vihan äärellä jota kukaan ei ole ansainnut. Toki siinä voisi olla puolentoista tuhatta sivua, jolloin mukana olisi myös oikeistolaisia naisia, vasemmistolaisia miehiä ja vaikka mitä muuta. Ihmisten tunteet ovat kuitenkin samat. Vaikka toivoisinkin näkeväni vielä teoksen laajemmalla otteella, ymmärrän että tekijöilläkin on vain kaksi kättä naiseen ja yksi julkaisudedis.
Vannoutuneena sarjakuvan ystävänä väitän taiteilija Niemisen ja toimittaja Vehkoon löytäneen mainion ilmaisutyylin asian puintiin. Jos kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, miten vahvaa onkaan kuvan ja sanan yhteiselo? Taiteilija Niemisen persoonallinen tyyli herättää ajatuksia, jakaa tunteita ja tuo tarinan lähelle, mutta jättää silti pureskelemisen lukijalle. Juuri tämän tyyppisessä teoksessa hänen tyylinsä pääsee esille erinomaisesti. Niemisen kuvatyylillä onnistutaan tuomaan esiin paitsi tuska ja kipu, mutta myös voima ja toivo.
Kirjan loppuosa tarjoaa kokoelman referenssejä ja taustoja, joissa myös piirroksen yhdistäminen tekstiin tekee paketista sekä helppolukuisemman että paljon väkevämmin mieleen painuvan. Esitetyt taustatiedot ovat tarkoitushakuisia ja subjektiivisesti valittuja, mutta tarkistettuja faktoja.
Viha ei lokeroi
En usko, että oikea tie vihasta eroon pääsemiseen on katsoa sitä väritetyin lasein, tuijottaen vain yhtä vihan kohdetta ja muotoa. Mielestäni viha on vihaa riippumatta tekijän ja kohteen lokeroinneista, jotka jättäisin suosiolla tilastokeskukselle. Toisaalta, tie keskusteluun vaatii monia askeleita. Yksi niistä on saada ihmiset ymmärtämään vihan seuraukset. Tämä kirja on vankka askel tällä matkalla. Totean aivan rehellisesti että meinasin pomppia tasajalkaa useampaan kertaan kun teos leimasi tuon tuosta koko nettivihan tuskan vain ns. punavihreiden ongelmaksi. Valitettavasti viha ja suru kuuluu meistä kuitenkin kaikille ja tämä on onnistuneesti mediakin alkanut huomaamaan. En kuitenkaan aio väheksyä näiden kertomusten painoarvoa. Lopulta päädyin pyyhkimään mielessäni kaikki perinteiset sukupuoliroolit pois tekstistä sitä lukiessani. Ounastelen – toivon – että tekijätkin hyväksyisivät maailman jossa ihmisiä ei lokeroida synnynnäisten erojen perusteella.
Olit sitten mies, nainen tai joku muu, suvakki tai rajakki, femakkonatsi tai sovinistisika, ohjeeni on täysin sama: lue tämä kirja. Se on hyvä kirja ja se kertoo jotain tärkeää. Jos lukeminen tuottaa kärkkäiden painotusten johdosta vaikeuksia, lue siitä kaikki muut paitsi sukupuolta kuvaavat sanat. Tämä kirja kertoo vain osan totuudesta, mutta pienikin osa totuutta on mittaamattomasti paljon parempi kuin valhe.
P.S. Tämä blogaus on ollut melkoinen haaste kirjoittaa. Uteliaille
vähän taustapohdiskelua.
Sanoisin, että teos on tyypillinen ilmaus siitä, kuinka jokin asia omitaan vain tietylle ryhmälle haistattaen samalla muille.
Epäilen, että samasta asiasta keskusteleminen muita ryhmiä koskien saisi aikaan massiivisen haukkumisvyöryn juuri näiden kirjoittajien kohderyhmältä.
Juha, ehkä näin. Mutta pitää korostaa että kirja ei valehtele. Tätä voisi korostaa lujemminkin. Se, että moni nainen kokee nettivihaa ei ole epätosi, vaikka moni mieskin sitä kokisi.
En mitenkään kiistä kirjan kertomaa.
Lähinnä se esittää joukkoa, mistä osa on heti suuna päänä tuomitsemassa asiaa, jos siinä kerrotaan miehistä.
Esimerkiksi miesten kokemaa naisten tekemää väkivaltaa vähätellään kaikin keinoin.
Internet varastaa aikaamme – jotkut ovat sulkeneet kokonaan.
Sulku tuo monta haastetta sillä moni asia on kytketty nettiin
ja se on ovela kapitalistin keino.
On ollut kiusaajia ja kiusattuja jo ennen internetin ja somen keksimistäkin.
Ehkäpä netti kuitenkin antaa kiusaamiseen uuden ulottuvuuden. Se kiusaaminen näkyy laajalle – moni ihminen voi myös osallistua joukkokiusaamiseen. Voisi jopa sanoa, että netti mahdollistaa joukkohysterian.
Sekin on uutta, että kiusaaminen voi tapahtua hyvin kaukaa, anonyymisti ja nopeasti. Silloin kiusaamiseen voi osallistua sellainenkin henkilö, joka ei kiusaisi jos uhri olisi ”käden ulottuvissa” – kiusaaja ja kiusattu näkisivät toisensa läheltä.
Nykyajan naiset on ”miehiä” ja miehistä on tullut ”naisia”, ota tästä enää mitään selvää.
Olen saanut montaa kanavaa kautta tähän kommentteja. Osa ei ole ollut niin fiksuja kuin teidän tässä antamat. Mutta se inspiroi jatkojuttuihin aihepiiristä. Katsotaan mihin mennään…