Kalevan kisoissa nähtiin tänään surkea keihäskilpailu. Näin tulosköyhää keihäskisaa ei ole nähty Suomen mestaruuskisoissa miesmuistiin.
Keihäänheitto on ollut Suomen yleisurheilun paraatilaji jo pitkään. Vuoden 1932 olympialaisissa voitti Matti Järvinen kultamitalin ja paransi samana vuonna maailmanennätystä 10 kertaa. Silloin heitettiin puukeihäillä, jotka oli umpipuuta. Ei siis mitään ”ilmarintakeihäitä”.
Lähes sadan vuoden ajan on suomaiset keppimiehet pitäneet pintansa ja voittaneet useita kulta -ja muita mitaleita olympiakisoissa. Yksi viimeisimmistä kultamilalisteista on Kimmo Jormanpoika Kinnunen, joka juuri on tehnyt sopimuksen kiinalaisten kanssa valmentajanpestistä Kiinan keihäänheittäjille. Pesti päättyy Kiinan Olympiakisoihin.
Suomalainen valmennustieto on ollut maailmalla kysyttyä, mutta kuinka kauan? Jos meidän keihäshegemonia nyt on päättynyt, niin käy samoin, kuin mäkihypyn. Kaikkihan muistamme vielä Suomen menestysvuodet mäkihypyssä, mutta nyt on ollut hiljaista jo monta vuotta. Kun kerran menetetään hyvä ote, sitä on näköjään vaikea saada takaisin.
Käykö keihäänheiton samoin? Yksi lupaava heppu on tulossa, mutta tänään hänkin epäonnistui. Sen hepun kehon kieli kertoi ruudun välityksellä turhautu misesta. Ei pitäisi turhautua jos epäonnistuu kerran tai kaksi. Se pitäisi päinvastoin kääntää edukseen ja ei kun Juha Miedon lailla kaivaa esiin ”tappomeininki”. Tai ottaa mallia Seppo Rädystä, joka kiroa pärskäytti jonkun kerran ja sitten antoi kepin lentää.
Toivokaamme, että Suomen keppimiehet tuovat jatkossakin meille penkkiurhjeilijoillekin vielä monta ilon hetkeä.
Järki alkaa päästä voitolle. Ite heittelin itse tekemääni keppiä yhtenä iltana 50 vuotta sitten ja siihen se jäi, kun tuli kyynärpää kipeäksi. Ehkä olin enemmän limpputyyppiä. En vain saanut semmoista käsiini siinä vaiheessa.
Suhtauduin urheiluun vähän alta lipan murrosiässä ja jälkeenkin päin. Ennen armeijaa aloin hölkkäröidä ja kun huomasin hyvinvointini kohoavan, niin jatkoin sitä vuosikymmeniä. Osallistuin jopa Tapio Kantasen kanssa samaan kisaan, Aulanko -juoksuun, josta sain muistomitalin – aitoa kuparia. Yleisö radan varrella päivitteli, että kattokaa nyt totakin. En pärjännyt Haku-Veikollekaan iltarasteilla. Kämppänaapurina Valkeakoskella oli Paavo Nurmi -niminen mies. Seinällä oli huomattava rivi isoja pokaaleja. En lähtenyt haastamaan äijää kilpasille missään lajissa, vaikka hyvä häviäjä olen aina ollutkin. Ei tärkeintä ole voitto vaan pyrkimys ottaa mehut irti.
Tärkeintä urheilussa on matkustaminen ja mitalit jäävät toiselle sijalle?
Väinön tapaan ihmettelin mestaruuden voittaneen keihäsmiehen lepsua ja jotenkin välinpitämätöntä etten sanoisi hälläväliä suhtautumista epäonnistumisiinsa. Ei ole perisuomalaisen miehen mallia tuollainen.
Keihäs on raaka laji ja luulen, että nuorten joukosta sen pariin houkuttelu on tänä päivänä huomattavasti vaikeampaa kuin aiemmin.
Eräs hyvin tuntemani ”urheilu lääkäri” joskus tokaisi, että keihäänheitto ja kolmiloikka ovat lajeja, jotka pitäisi aivan yksiselitteisesti kieltää lääketieteellisin perustein, eikä moukarissa ja kiekossakaan mitään järkeä ole ihmiskehon kannalta ajateltuna.
Toisaalta jos oikein vakavissaan katsellaan urheiluhistoriaa niin kyllä niitä kuivia kausia on ollut meillä myös keihäänheitossa aiemminkin.
Mika puhuu asiaa, keihäänheitto saattaa hyvinkin aiheuttaa ongelmia ihmisen keholle niinkuin myös vaikkapa jääkiekko, lentopallo ja sohvalla istuen tapahtuva niinsanottu e-urheilu.
Ollut niin pitkiä hyviä kausia muihin yleisurheiluihin verrattuna keihäänheitossa että huonomuistisena unohtuneet lajin huonommat ajat,