Kalifornialaisen Stanfordin yliopiston ns. Zimbardon vankilakoe vuo- delta 1971 on ollut siitä asti psykologian oppikirjojenkin vakiokamaa. Siinä joukko alan miespuolisia opiskelijoita jaettiin mielivaltaisesti kahteen ryhmää: vankeihin ja vartioihin, ja katsottiin, mitä rupeaa tapahtumaan. Koulutusta ei annettu. Ryhmien välit rupesivat heti jyrkästi kärjistymään ja kahden viikon mittaiseksi tarkoitettu koe keskeytettiin kuuden päivän kuluttua.
Samalla kun koetta on kritisoitu epäeettiseksi, lähes kaikki hyvin erilai- set koulukunnat freudisteista behavioristeihin ja ”evoluutiopsykolo- geista” toiminnanpsykologeihin ovat pitäneet sitä jossakin suhteessa mielenkiintoisena ja mainitsemisen arvoisena. Kokeelliset psykologit ovat kritisoineet koejärjestelyjä kuten johtajan toimintaa ”vankilanjohtajana”, keskeisenä vaikuttajana.
Nyt ”koe” on osoittautunut huijaukseksi, mm. asianomaisten itsensä kertomana.
Laitetaan nykyinen suomenkielinen wikisivu tähän, koska kohta se muuttuu:
Stanfordin vankilakoe oli psykologinen koe, jossa tutkittiin ihmisen reagointia valtasuhteisiin vankilanomaisessa ympäristössä. Koe toteutettiin vuonna 1971 kalifornialaisessa Stanfordin yliopistossa tutkija Philip Zimbardon johdolla.
Koehenkilöiksi valittiin 24 nuorta vapaaehtoista miesopiskelijaa, jotka oli kaikki ennen hyväksymistä testattu ja todettu henkisesti normaa- leiksi. Kaikki osallistujat tulivat keskiluokkaisista, koulutetuista perheistä, eikä kenenkään taustalla ollut mielenterveysongelmia eikä päihteiden väärinkäyttöä.
Koehenkilöt jaettiin arpomalla kahteen ryhmään: puolet määrättiin esit- tämään vanginvartijoita, puolet vankeja. Koe toteutettiin yliopiston kellarikerroksen laboratoriossa, joka oli lavastettu vankilaksi.
Vankeja esittävät nuoret miehet riisuttiin alastomaksi, suihkutettiin desinfioivalla aineella, ja heidät puettiin täsmälleen samanlaisiin, kaapu- maisiin vanginasuihin, joiden rintaan oli kiinnitetty tunnusnumero. Oikei- ta nimiä ei käytetty. Myös vartijoilla oli yhtenäiset khaki-univormut, jonka varustuksiin kuuluivat aurinkolasit, kumipamppu ja pilli. Vartijoille ei annettu mitään erityisiä ohjeita eikä koulutusta. Vartijoita neuvottiin pelkästään huolehtimaan siitä, että vankilassa säilyy yllä kuri ja järjestys ja että vangit käyttäytyivät heitä kohtaan kunnioittavasti. Väkivallan käyttö kuitenkin kiellettiin.
Stanfordin vankilakokeen oli määrä kestää kaksi viikkoa, mutta se jou- duttiin keskeyttämään jo kuuden päivän kuluttua. Kävi ilmi, että van- ginvartijoina toimivat nuoret miehet alkoivat nopeasti kohdella vankeja yhä raaemmin. Vangeille määrättiin fyysisiä rangaistuksia ja heitä nöy- ryytettiin. Vartijat alkoivat myös manipuloida vankeja toimimaan toisi- aan vastaan jakamalla suosionosoituksia ja rangaistuksia. Koe keskey- tettiin erityisesti jatko-opiskelija Christina Maslachin vaatimuksesta; Maslachin tehtävänä oli haastatella kokeeseen osallistujia. [1]
Stanfordin vankilakoetta on pidetty osoituksena siitä, että kuka tahan- sa kykenee pahuuteen ja voi kohdella lähimmäisiään julmasti, jos hänelle annetaan siihen rajoittamaton valta. Koetta on myös arvosteltu paljon. Sitä on pidetty epäeettisenä, ja sen tieteellisyys on kyseenalaistettu. Väitteiden ja paljastuksien mukaan esimerkiksi osallistujien ohjeistus ja opastus eivät olleet sitä mitä julkisuudessa on annettu ymmärtää, ja roolit ja reaktiot olivat ainakin osittain näyteltyä [2].
Koe populaarikulttuurissa
Koe on ollut pohjana useammalle elokuvalle. Vuonna 2001 valmistunut Oliver Hirschbiegelin Das Experiment perustuu tapakseen. Vuonna 2015 ilmestyneen The Stanford Prison Experiment -elokuvan on ohjannut Kyle Patrick Alvarez ja käsikirjoittanut Tim Talbott [3].
Katso myös
- The Third Wave -simulaatiokoe
- Milgramin tottelevaisuuskoe
- Das Experiment (vuoden 2000 elokuva)
Lähteet
- Stanford Prison Experiment Official site
- Hamilo, Marko: Kenestä vain voi tulla tyranni. Helsingin Sanomat 23.8.2011, s. D 2.
Viitteet
- Hamilo 2011
- ”En kestä enää, en yhtään yötä!” parkui komeroon lukittu vanki numero 8612 maailman kuuluisimmassa ihmiskokeessa – Nyt koko koe on paljastunut täydeksi teatteriksi, Helsingin Sanomat 14.6.2018
- The Standford Prison Experiment IMDb-sivustolla, viitattu 14.6.2018
Kuuluisa vankilakoe paljastui teatteriksi
klo 10:04 | 15.6.2018
Vartijoita ohjattiin käyttäytymään julmasti, ja kokeen johtaja hääri itse vankilanjohtajana.
Lähes jokainen on kuullut Stanfordin vankilakokeesta.
Vuonna 1971 yhdysvaltalainen psykologi Philip Zimbardo järjesti kuu- luisan kokeen. Stanfordin yli-opiston psykologian laitoksen kellariin ra- kennettiin ”vankila”. Kokeeseen värvättiin 24 keskiluokkaista, tervettä ja henkisesti vakaata vapaaehtoista nuorta miestä, joista puolet roolitettiin vangeiksi ja puolet vartijoiksi.
Tarkoitus oli selvittää, miten ihmiset käyttäytyvät vankilaoloissa ja so- peutuvat valtasuhteisiin. Kokeen piti kestää kaksi viikkoa, mutta se jou- duttiin keskeyttämään jo kuuden päivän jälkeen, kun vartijan roolin omaksuneet alkoivat kohdella vankeja julman sadistisesti ja vangit ahdistuivat pahoin.
Koetta on käytetty vuosikymmenet oppikirjaesimerkkinä siitä, miten hyvästäkin ihmisestä voi tietyssä tilanteessa ja ympäristössä tulla paha. Se on epäilemättä yksi maailman kuuluisimmista tieteellisistä kokeista.
Ranskalainen taloustieteen tohtori ja elokuvaohjaaja Thibault Le Te- xier on nyt kirjoittanut kokeesta uuden paljastuskirjan.Se vetää yhteen jo aiemmin kokeesta esitettyä kritiikkiä ja osoittaa hiljattain julkaistu- jen dokumenttien pohjalta kokeen tieteellisen pohjan niin huteraksi, ettei siitä voi tehdä mitään mielekkäitä yleistyksiä.
Kokeen sadistisin vartija ja kuuluisan hermoromahduksen kokeessa saanut vanki ovat kertoneet oman käytöksensä olleen pelkkää teatteria.
Toisekseen moni asia kokeen toteutuksessa sai osallistuja sopeutu- maan odotuksiin, joita he kuvittelivat tutkijoilla heitä kohtaan olevan. Vartijoita jopa kannustettiin käyttäytymään julmasti.
Lisäksi vangit eivät saaneet keskeyttää koetta, vaikka heidän oli näin annettu ymmärtää ennen kokeen alkua.
Zimbardo sotkeutui itse kokeeseen esittämällä vankilanjohtajaa, mikä saattoi vaikuttaa osallistujien käytökseen ja Zimbardon omiin tulkintoihin kokeen tuloksista.
Kaikkiaan tutkimusasetelmasta ei voida uskottavasti erottaa, mikä seikka tarkalleen ottaen aiheutti sen, että kokeessa kävi niin kuin kävi.
Toisin sanoen maailman kuuluisin psykologinen koe ei todista sitä, mitä sen on väitetty todistavan: että kenestä tahansa voi pahoissa olosuhteissa kuoriutua sadisti. Lisäksi kokeen toteutus oli eettisesti hyvin kyseenalainen.
Tutkimuksen tieteellisestä pätevyydestä ja metodeista on ylipäänsä kiistelty 1970-luvulta asti, mutta silti sitä esitellään edelleen melko kritiikittömästi lähes kaikissa psykologian perusoppikirjoissa.
Tietokirjailija Ben Blum summaa vankilakokeen ongelmia Medium-lehdessä ilmestyneessä artikkelissa, johon hän on myös haastatellut asianosaisia.
Yksi kuuluisimmista hetkistä vankilakokeessa koettiin vain 36 tunnin jälkeen, kun vanki numero 8612 sai hermoromahduksen komerossa, johon hänet oli erityisenä rangaistuksena suljettu. Kokeessa vankeja oli kielletty käyttämästä nimiään. Heidät tunnettiin vain numeroina.
”Ne eivät päästä minua pois. Minun on pakko päästä pois täältä! Lää- kärille, mihin tahansa, en kestä enää, en yhtään yötä!” vanki 8612 huusi ja potki komeron ovea.
Vanki 8612 oli oikealta nimeltään Douglas Korpi, tuolloin 22-vuotias opiskelija. Hänet vapautettiin kokeesta ensimmäisenä vankina raivokohtauksen jälkeen.
Myöhemmin Korpi, nykyään psykologi itsekin, on kertonut vain näytelleensä.
”Kuka tahansa asiantuntija kuulisi,että se oli esitystä.En ole kovin hyvä näyttelijä.Minusta suoriuduin aika hyvin,mutta kuulostan siinä enemmän hysteeriseltä kuin psykoottiselta”, Korpi kertoi haastattelussa hiljattain.
Korpi kertoo, että hän nautti kokeesta kovasti ensimmäisenä päivänä. Vangit tiesivät, etteivät vartijat saa satuttaa heitä, ja koko poppoo koostui tavallisista, valkoihoisista college-opiskelijoista.
”Se oli vain työtä. Sain huutaa, kirkua ja esittää hysteeristä, leikkiä vankia. Se oli hyvä työ ja olin hyvä työntekijä.”
Korven paniikkikohtauksessa oli silti pohjaakin, mutta se ei johtunut vartijoiden käytöksestä. Korpi ei saanutkaan kokeen aikana lukea pää- sykoekirjoja, kuten hän oli luullut. Pian selvisi, ettei kokeesta saa myöskään poistua, vaikka näin oli kerrottu.
Niinpä Korpi päätti näytellä päästäkseen pois. Aluksi hän yritti esittää pahoja vatsakipuja. Kun se ei tepsinyt, Korpi järjesti hermoromahduksen.
Moni muukin vanki järkyttyi siitä,että koetta ei voinut keskeyttää. Osal- listujille oli aluksi sanottu, että he saisivat keskeyttää kokeen halutes- saan, mutta kokeen alettua kävi ilmi, ettei tämä olekaan mahdollista.
Zimbardo on kiistänyt, että vangit olisi pakotettu jäämään, mutta Le Texierin löytämistä vanhoista nauhoitteista käy ilmi, että kokeesta poistuminen oli mahdollista ainoastaan lääketieteellisistä syistä.
Zimbardon mukaan kokeeseen osallistuvien allekirjoittamassa suostu-muslomakkeessa oli kerrottu, että kokeesta pääsee pois, jos sanoo sel- keästi ”haluan lopettaa kokeen”. Suostumuslomakkeessa mitään tällaista mainintaa ei kuitenkaan ole.
Tämä muuttaa radikaalisti sitä tulkintaa, että vangit ahdistuivat varti- joiden sadistisesta käytöksestä. He ahdistuivatkin luultavasti siitä, että tajusivat oikeasti olevansa vankeina.
Toinen kuuluisa hahmo kokeessa oli vanginvartijoista sadistisin, lempi- nimen ”John Wayne” saanut Dave Eshelman. Eshelman kohteli vankeja kaikista vartijoista rajuimmin ja julmimmin.
Hän on jo vuosia kertonut, että kaikki oli pelkkää näyttelyä.
”Otin sen improvisaatioharjoituksena. Koin tekeväni, mitä tutkijat halu- sivat minun tekevän, ja ajattelin onnistuvani roolissani paremmin, kun kehitän tällaisen todella inhottavan vartijan hahmon”, Eshelman kertoo Medium-lehdessä.
Eshelman oli harrastanut näyttelemistä lukiossa ja nähnyt hiljattain nähnyt elokuvan Cool Hand Luke, jonka hahmolta hän omaksui sadistisen vartijan rooliin sopivan etelävaltioiden aksentin.
Koetta johtanut Zimbardo tuli erikseen kiittämään Eshelmania kokeen jälkeen.
”Kävelin käytävällä ja hän tuli kertomaan, miten loistavaa työtä olin tehnyt. Minusta oikeasti tuntui siltä, että olin saavuttanut jotain hyvää, antanut panokseni ihmisluonnon ymmärtämiseen.”
Vartijoiden annettiin myös ymmärtää, että heidän tulee käyttäytyä tietyllä tavalla. Ei pidä paikkaansa, että he omaksuivat täysin itsenäisesti ja spontaanisti julmat tapansa kokeen edetessä.
Ennen koetta Zimbardon tutkimusapulainen, opiskelija David Jaffe oli järjestänyt kokoontumisen, jossa muiden opiskelijoiden kanssa pohdit- tiin erilaisia tapoja hankaloittaa vankien oloja ja kiusata näitä. Suuri osa näistä ideoista päätyi kokeeseen, ja kokeessa vankilanjohtajaa esittä- nyt Jaffe moitti vartijoita, jos nämä eivät käyttäytyneet tarpeeksi ankarasti.
”Vartijoiden täytyy ymmärtää,että heidän on oltava niin sanotusti ko- via vartijoita.Toivottavasti saamme tästä kokeesta vahvoja suosituk- sia (Yhdysvaltain vankilajärjestelmän) uudistamiseksi, niin että pää- semme mediaan ja lehtiin”, Jaffe sanoo nauhalla eräälle vartijalle.
Koe sai alusta lähtien valtavasti mediahuomiota, mitä tekijät siis toi- voi vatkin. Ensimmäinen artikkeli tutkimuksesta julkaistiin poikkeuksellisesti The New York Timesissa eikä vertaisarvioidussa tiedejulkaisussa.
Uusi myllerrys vankilakokeen ympärillä on saanut osan psykologeis- ta vaatimaan, että Stanfordin vankilakoe poistettaisiin oppikirjoista.
Nyt jo 85-vuotias Zimbardo vastaa tuoreeseen kritiikkiin myös itse.
”Ihmiset saavat sanoa kokeesta mitä haluavat. Se on psykologian his- torian kuuluisin koe. Ei ole toista koetta, josta ihmiset puhuvat vielä 50 vuoden päästä. Se elää jo omaa elämäänsä. Jos Le Texier haluaa sanoa, että se on huijaus, se on hänen asiansa. En aio puolustaa koetta enää. Kokeen puolustukseksi riittää sen pitkäikäisyys”, Zimbardo kertoo Mediumille.
Hän ilmoittaa, ettei halua enää antaa yhtään haastattelua aiheesta.
”Se on ajan haaskausta.” ”
Mitä todella haluttiin sanoa tai ”todistaa”?
”Koe” antoi tukea kahdelle vastakkaisina pidetylle kuppikunnalle: sellai- sille, jotka sanovat,että ”ihmiset ovat syntyjään samanlaisia” (mm. be- havioristit, mm. B. F. Skinner) ja sellaisille, jotka sanovat, että ”ihmiset ovat synnynnäisesti väkivaltaisia” (ns. ”tappaja-apina-sosiobiologit, mm. Raymond Dart). Ehkä siinä yritettiin noiden oppien välillä jotakin ns. ”paskakompromissia”?
Edelleen tämä ”tulos” sopi kuin nakutettu myös uskonnollisille ja hege- listisille psykologian harjoitta-jille ja ”sielunhoitajille”: SIINÄ NÄHTIIN, että ”uskonto tarvitaan ihmistenrauhoittamiseksi!”
”Vankien pinnaa oli kuitenkin heti ruvettu ajamaan ulos tarmokkaasti, ja tekemällä sopimustenvas-taisia toimia, ja tällä myös (tosia?) vartijoita provosoitiin hurjiin ”kurinpitoimiin”.
Sosiaalipsykologisissa kokeissa tutkitaan usein TÄYSIN MUUTA kuin koehenkilöille on ilmoitettu. Kirjat ovat väärällään tällaisia kokeita, esi- merkiksi tässäkin linkeissä mainittu Milgramin koe (joka sekin sekin saattaa vielä osoittautua huijaukseksi) jossa koehenkilöt antoivat toi- silleen muka ”tappavia” sähköiskuja. Koehenkilöiksi valitaan silloin ta- vallisesti kontekstissa sisällä olevia henkilöitä kuten juuri alan opiske- lijoita, jotka jälkikäteen ”ymmärtävät” menettelyn toisin kuin jotkut kireäpipoiset maallikot.
Oliko tässäkin mahdollisesti kysymys SIITÄ, ja virallisen rinnalla toinen tutkimusasetelma? Ehkä haluttiin tutkia nimenomaan reaktiota kokeenjärjestäjän petokseen?
NATOn ja CIAn psykolgiantutkintaa johti tuolloin pavlovisti, Pavlovin oppilaiden Boris Babkinin ja Leonid Andrejevin ensin verensiirrolla ja sitten muiden sulfa-antibiooteilla saattohoidosta lantioluun tuberku- loosin takia pelastama kanadalainen Donald Olding Hebb (1904-1985, Hebbin laki, jota mm. oppilas, johtava neurofysiologi R. Douglas Fields on alkanut uudelleen kutsua Pavlovin laiksi (lausuttuna neurofysiologi- sessa muodossa). Hebb poltti päreensä ja iski rukkaset tiskiin seuraa- vana vuonna ilmeisestikin suivaantuneena NATO:n uudesta ”maailman- ideologiasuunnittelusta” sosiobiologisti Edward O. Wilsonin ja ”ID-kreationisti” Arthur E. Wilder-Smithin toimesta, jonka tarkoitus oli nimenomaan pelata ulos julkisesta Hebbin edustama koulukunta…
Ainakin erkoopeeläiset ovat sisäistäneet täysin kuuluvansa ”germaaniseen valtiasrotuun” ja olevansa oikeutettuja etuilemaan ja simputtamaan ”keltaihoisia turaaneja”, menkää vaikka kysymään Elisabeth Rehniltä!
Niin tai näin kyllä valta turmelee
ja sitä valtaa käytetään monella tasolla
esim rahan valta
sekä demogratiassa aina valta keskittyy yhdelle joka kerää ympärilleen kannattajaleijat.
Itse asiassa tämä ei liity näihin rotuoppeihin eikä kulttuurikonstruktiohin, mitä nämä koehenkilöt mukanaan kantavat, ollenkaan, vaan on pikemminkin niitä vastaan: tässä jaetaan satunnaiseti valittu miesjoukko täysin satunnasesti kahteen vain sillä arvalla määrytyvään jyrkästi erilaisessa asemassa olevaan joukkoon, ja saadaan muutamassa päivässä syntymään lähen murhaavia ristiriitoja ryhmien välille. Koehenkilöt vielä puetaan niin, etteivät he voi pukeutumisellakaan viestittää mitään. heillä ei ole ohjeita, eikä heitä ole koulutettu: kaikki on koulutettu samalla tavalla, ei ole ryhmänsisäistä salatietoa.
Tuohon aikaan oli paljon jenkkejä, erityisesti sotavankeja, maailmalla linnassa ja vartijoiden alaisena, joille se tilanne oli yhtä uusi.
Mutta tässä niitä ristiriitoja johon puolesta, joka osallistui peliin, vielä aivan erityisesti lietsottiin.
Sekin on vielä mahdollista, että ristiriitojen ja välien (muka?) ylenmääräinen kärjistyminen oli tekosyy lopettaa koe.
Tästähän ei saatu varsinaisia systemattisia tieteellisiä tuloksia, koska koe keskeytettiin.
Toimittajilla sana oli vapaa uutisoida omia ”tulkintojaan”.
Sen sijaan esimerkiki Milgramin kokeesta saatiin tuloksia.
Uusia sellaisia tuloksia tuskin saadaan, sillä kaikki sellaisten kontektin sisällä olevien koehenkilöiden joukot ovat kuulleet Milgramin kokeesta, ja tietävät/luulevat heti, että ”nyt se on se”, jos vastaavaa ulee kokeessa eteen.
Mutta on ihan toisenlaisiakin tuloksia, joskin niistä kulkee lähinnä huhuja, että ne ydinasejärjestelmien avaimenkääntäjät eivät ole kääntäneetkään sitä avainta luullessaankyyssessä olevan oikea ydinisku.