Hillary Clinton teki oikeustieteen lopputyönsä ”vasemmistolaisesta” saatanapalvojasta Saul Alinskysta…

Nyt Hesarin Luciferin-palvojia ovat kuitenkin ”populistit”, kuten Trumpin kannattajat…
Jotenkin tuo Hesarin toimituskin vähän epäilyttää, että missä mennään…

https://www.hs.fi/mielipide/art-2000005532699.html

Oikeisto ei luota enää Jumalaan vaan Luciferiin

Saul Alinskyn radikaaliopas elää uutta tulemistaan, sillä nuoret oikeistolaiset hyökkäävät sen opeilla edellisen sukupolven linnakkeita vastaan.

”Älkäämme unohtako heittää ainakin olan yli tunnustusta kaikkien aikojen ensimmäiselle radikaalille: kaikista legendoista, mytologiasta ja histo­riasta (ja kuka sen tietää, missä mytologia loppuu ja historia alkaa, ja kumpi on kumpaa) löydämme radikaalin, joka kapinoi establishmentia vastaan niin tehokkaasti, että voitti itselleen oman kuningaskuntansa – Lucifer.”

Näin kirjoitti agitaattori ja aktivisti Saul Alinsky vuonna 1971 kirjassaan Rules for Radicals (Ohjeita radikaaleille). Nyt radikaaliopas elää uutta tulemistaan, sillä nuoret oikeistolaiset hyökkäävät sen opeilla edellisen sukupolven linnakkeita vastaan.

Chicagon slummeissa Yhdysvalloissa Alinsky loi strategian, jolla alakynnessä olevat voivat haastaa vallanpitäjät. ”Machiavellin Ruhtinas oli kirjoitettu vallanpitäjiä varten. Ohjeita radikaaleille on kirjoitettu osattomille kertomaan, miten valta otetaan pois.”

Alinskyn aikaan vallanpitäjät olivat oikeistolaisia, jotka kannattivat kapitalismia ja konservatiivisia arvoja. Haastajat olivat vasemmistolaisia, jotka halusivat jakaa rikkaiden rahat kansalle ja kaataa autoritaariset arvot.

Mainos (Teksti jatkuu alla)

Yksi vasemmistolaisista oli Hillary Clinton, joka teki Alinskysta akateemisen lopputyönsä. Vuoden 2008 vaalien alla Clintonia syytettiinkin Luciferin oppilaaksi.

Kirjassaan Alinsky tiivisti oppinsa 13 ohjeeseen, joista tässä muutama:

1. Valtaa ei ole vain se, mitä sinulla on, vaan myös se, jota vihollisesi luulee sinulla olevan.

4. Pakota vihollisesi noudattamaan omia sääntöjään.

5. Naurettavaksi tekeminen on vahvin aseesi.

6. Hyvä taktiikka on sellainen, josta omasi nauttivat.

13. Valitse kohteesi, rajaa se, personalisoi se, polarisoi se.

Alinskyn yhteiskunnallisen judon tarkoituksena on saada vahvempi vihollinen pois tasapainosta, pelästymään ja perääntymään.

Clintonin sukupolvi käytti näitä temppuja taitavasti Yhdysvalloissa mutta muuallakin, myös Suomessa. Muistetaan vain, miten avuttomia rovastit ja rehtorit olivat televisio­studiossa Hannu Taanilan ja Terho Pursiaisen kaltaisia verbaalisia judomestareita vastaan.

Kun konservatiivit olivat saaneet tarpeeksi monta kertaa kuonoonsa, he perääntyivät ja jättivät julkisuuden ja kaiken muunkin nuorille.

Matkalla valtaan radikaalit tekivät ajatuksiinsa eräitä tarkennuksia, kuten ettei rikkaiden tarvinnutkaan jakaa rahojaan köyhille vaan lähinnä heille, yhteiskunnan uudelle eliitille.

Tiukemmin he pitivät kiinni tärkeimmistä arvokysymyksistään, kuten maallistumisesta, antirasismista, ekologisuudesta ja feminismistä. Niistä on tullut uusia perusarvoja, joita vastaan seuraava sukupolvi hyökkää, kuten ennen lyötiin kotia, kirkkoa ja isänmaata.

Ennen radikaalit olivat vasemmistolaisia, nyt oikeistolaisia, mutta Alinskyn ohjeet toimivat yhä. Hänen kirjaansa ovat joukoilleen suositelleet teekutsuliikkeen, ”alt-rightin” ja uusnatsien johtajat.

Varsinkin Alinskyn neljättä sääntöä (”pakota vihollisesi noudattamaan omia sääntöjään”) käytetään nyt taitavasti niin Suomessa kuin Yhdysvalloissakin.

Jussi Halla-aho ja hänen seuraajansa härnäävät vallanpitäjiä arvostelemalla muslimeja ja maahanmuuttajia. Omassa nuoruudessaan Juhannustansseja ja Sikamessiasta puolustaneen sukupolven on vaikea selittää, miksi sananvapautta täytyy nyt rajoittaa.

Yhdysvalloissa samaa taktiikkaa käytetään yliopistoissa, joissa oikeistolaiset yrittävät järjestää puhetilaisuuksia Milo Yiannopoulosille, Ann Coulterille, Richard Spencerille ja muille oikeistoagitaattoreille.

Kun tilaisuudet kielletään tai opiskelijat osoittavat mieltään niitä vastaan, oikeisto leimaa yliopistot vapaan sanan vihollisiksi.

Kampanja toimii: viime kesänä julkaistun kyselyn mukaan selvä enemmistö republikaanien kannattajista katsoo nyt, että yliopistoilla on maahan kielteinen vaikutus.

Oikeistolaisen kolumnistin Kurt Schlichterin mukaan oikeisto on iskenyt vasemmistoa Alinskylla.

”Huvittavinta on, että tämä kauhtuneiden hippien, työkelvottomien safe space -milleniaalien ja vastenmielisten + karvaisten libfeministien joukkio ei edes tajua sitä.”

Jumalasta uusi oikeisto ei paljon puhu, mutta Lucifer on sitäkin kovemmassa kurssissa.

Kirjoittaja on Kuukausiliitteen toimittaja.

http://www.greanvillepost.com/2015/01/25/the-secret-life-of-hillary-clinton/

The Secret Life of Hillary Clinton.

John V. Walsh

 

As a loyal and reliably warmongering member of the imperial establishment, the favorable marketing of Hillary has been a done deal for a long time. (Via M.Mozart, flickr)

CLICK ON IMAGES TO EXPAND

“We’re going in!”  The Envoy’s voice had the sting of a cold wind cutting across the taiga.   Ratta. Tatta Tat.  The plane out of Ramstein was pelted with a bararage of fire as it descended into Tuzla Air Base in Bosnia.  Ratta Tatta Tat.  One piece of shrapnel pierced the window next to the Envoy’s seat.  She was calm.  “We can’t make it ma’am.  There’s even heavier fire below.”  “That was an order, Major Fenton.”  She was even cooler than her voice in the midst of the panic around her.  “I’m going up front.” 

Bursting into the cockpit she took the controls and put the plane into a steep dive, getting it below the barrage of bullets.  The plane hit the ground with a fearful bounce, avoiding a crash only because she had become one with the monster jet.  On the tarmac, the plane took gunfire again.  She cried, “We came here on a mission.  We’re going in!  Put down the chutes!” The slides deployed.  Grabbing a rifle from her bodyguard she was the first one down.  Running now, head down, holding rifle aloft with one arm to let the others know the path and with her daughter sheltered under the other, she outpaced them.  And then she and the rest were safe in the hanger.

“I felt the snipers’ bullets whizzing overhead,” she declared to the assembled crowd, now safe.  The hanger burst into applause.  And then she was startled, as from a dream.  The applause erupted in the press conference, as she finished her account.  The worshipping press was mesmerized by her story.  Among those who applauded loudest were those who were with her in Tuzla.  They knew it was all a lie.  Their careers were flourishing, their salaries soaring.  She thanked them all.  Before she knew it, she was whisked off the stage.

“Hill, what were you talking about?”  Her bewildered husband looked at her in the holding room.  You were never fired on, and you don’t even know how to fly a kite let alone a jet.  “Oh, shut up, Bill.  You underestimate me every time.  Your memory fails you. I was there.  You forget those long hours of learning to do stunt flying when I was president of the Winged Wellesley Women.  For God’s sake don’t quibble about details.  I had to push you to expand NATO when your buddies kept harping on Versailles.”  Bill looked like a puppy that had just been whacked with a rolled up newspaper.  He knew that there had not been so much as a paper plane flown at Wellesley.  He bit his lower lip and fell silent.

The limousine picked them up and whisked them away to her all-important speech, her first State of the Union.  Bill watched her take the podium before the joint session of Congress.

“The Commander in Chief,” the Speaker announced.  She looked out over the assemblage.  The day was an inferno under an intense sun in Rome, not a cloud in the sky. The Coliseum crowd was going wild, oblivious to the oppressive heat.  “Caesar, Caesar, Caesar” the sweltering mass chanted in unison.  She was now back from the successful North African campaign to a tumultuous celebration, the likes of which Rome had not seen since the days of the first emperor.

The Speaker came forward and placed a laurel crown on her head.  She smiled without showing her teeth and pointed to the ground.  The Speaker knelt and she pointed to her feet.  He kissed her feet, rose and backed away, bowing as he rededed.  She slowly turned 360 degrees looking at each section of the crowd.   Then she deliberately raised her hands high.  Within a few moments the entire crowd fell silent. Slowly she looked around, very slowly in the deadly silence, paused for what seemed like an eternity, then deliberately, loudly declaimed, “We came….. We saw….  He died.”  The assemblage jumped to its feet applauding wildly, insanely.  She had echoed the first Caesar, and she had no doubt that her exploits would far outstrip his.  She was sure that the Libyan spoils would fill the general coffers.   The captured arms were already on the way to Syria for her next campaign.  But again the speech was over before she knew it.  And again she was in the limousine with Bill.   He was distraught.  “Hill, you know Gaddafi was killed in a brutal way when you were head at State.   It was your idea to do that, and it does not look good when you gloat.”  She stared at him scornfully.  “Hill,” he said, “I think you are having one of your days again.  Maybe Dr. Kleinkopf should adjust your meds again.”  “Ridiculous,” she clipped, not even looking his way

They went back to the White House.  It was late.  Bill went to bed and she went to the White House gym.  She got into her white exercise outfit and was ready to do some yoga.  And then there he was tight there in the gym, also dressed in white with a black belt and lying in the corner doing some stretches.  It was Vlad!  How did he get in?  She had long suspected that there were breaches of security, and she had grown ever more apprehensive since she had entered the Oval Office.  And sure enough there, he was.  Before he could make a move, she moved around him, thinking methodically, “Encircle, encircle.”  Then she flew at him feet first, striking her soles deeply into his chest and shouting , “Encircle and break.” The blow appeared to knock Vlad unconscious; he was motionless.  She touched the inert heap. It was lifeless, cold and wet, the sweat still on the corpse.

But she knew his presence meant that the country was under attack.  Grabbing the red wall phone, she called for Bradford.  In an instant he was there carrying the black briefcases with the presidential seal on the leather.  How she loved those seals and the leather.  “Look at that miserable dictator over there,” she yelled at Bradford, here words echoing in the gym.   He was befuddled.  “That is just a pile of wet towels, Ma’am.”  She did not hear him.  “We have been attacked,” she cried.  “Open the briefcase.”  Bradford looked like a truck had run over him – but he was trained for this and did as told.  She looked in, her retina was quickly scanned and she turned the two keys.  “Done,” she exclaimed triumphantly.  “Nobody messes with the Indispensable Nation.”  The bays to rocket silos all over the planet were rolling back minutes after she spoke.  Bradford was sobbing now.

Sirens were wailing in the White House and throughout the Capital; panic was everywhere.  Rockets from across the seas had now been launched and spotted.  Bill appeared at the door of the gym.  He saw the hysterical Bradford, collapsed on his knees, with the President standing over him, beaming triumphantly but silent.  Bill pulled her to the emergency elevator and they plunged into the shelter deep, deep underground.  Bill was also sobbing now.  But not Hillary; she stood there, erect, adjusting her exercise outfit, with her back against the elevator wall, looking contentedly into the distance, a faint smile on her lips.  Again she had prevailed.  Hillary Clinton, unbending, defiant to the end.


John V. Walsh can be reached at John.Endwar@gmail.com

 

Yksi vastaus artikkeliin “Hillary Clinton teki oikeustieteen lopputyönsä ”vasemmistolaisesta” saatanapalvojasta Saul Alinskysta…”

  1. https://www.keskipohjanmaa.fi/176720/totalitarismin-ihanne-elaa/s/a3ec6454

    Alma-yhtymän ”totilateralismitietäjä Kari Salminen päästelee taas: muka ”leninismi syntyi stalinismista”, Hegelisti Giovanni Gentile saattoi olla Mussolinin fasismin, mutta ei missään tapauksessa Hiterin ja Hirohoton natsismin, rotumurhaideologian ideoija, jne.

    https://data.kosila.fi/plus/uutisosastot/20180120/1200_1200/16377563.jpg

    Monien muiden filosofien tavoin Martin Heidegger (1889–1976) oli mieltynyt totalitarismiin. Hänet tunnetaan myös Adolf Hitleriä tukevista lausunnoistaan ja natsipuolueen jäsenyydestään. Kuvassa Heidegger (pöydän ääressä neljäs oikealta) esiintyy natsipuolueen tilaisuudessa Leipzigissa marraskuussa 1933. ULLSTEIN BILD

    Totalitarismin ihanne elää

    Filosofit rakastavat totalitarismia. Siinä on ehdottomuutta, jota elämässä ei yleensä ole. Pakon kautta mennään todelliseen vapauteen, ja ”yhteistahto” ratkaisee.

    Slovenialainen Slavoj Zizek on kirjoittanut kirjan Lenin 2017 (Verso 2017). Mies on taas lempipuuhassaan eli kertomassa, kuinka totalitaristit ajattelivat ja haaveilivat aivan oikein, mutta sitten sattui kaikenlaista. Hänen missionsa on löytää puhdas ja hyvä idea tärvellyn todellisuuden takaa.

    Zizekille Martin Heideggerin ajautuminen fasismiin ja Foucault’n
    mieltymys Iranin vallankumoukseen olivat ”oikeita askeleita väärään suuntaan”. Totalitarismin taustalla voi olla oikea idea, mutta toteutus sakkaa.

    Zizek haluaa pelastaa Leninin leninismiltä, joka syntyi stalinismista. Filosofin mukaan leninismi oli kauttaaltaan stalinistinen keksintö. Idealistinen ja jopa maltillinen vallankumousjohtaja olisi nyt pelastettava stalinismilta ja neuvostoromahdukselta.

    Joskus tyrannit valitsevat itse filosofinsa. Kansallissosialismin taustalta kurkki Nietzsche, joka halveksi juutalais-kristillistä orjamoraalia. Todellinen johtaja ei alistu massojen moraalille vaan on hyvän ja pahan tuolla puolen.

    Ranskalainen eksistentialisti Jean-Paul Sartre taas valitsi totalitaristinsa ihan itse. Hän oli jyrkkä vasemmistolainen, joka kritisoi Neuvostoliittoa mutta oli hyvää pataa Kuuban johtajan Fidel Castron kanssa. Che Guevaran tavattuaan Sartre totesi tavanneensa sekä intellektuellin että ”aikamme täydellisimmän ihmisen”.

    Maailmansodan jälkeisessä ranskalaisessa filosofiassa jotkut valitsivat maolaisuuden. Yksi heistä oli nuori Alain Badiou, joka on yhä ranskalaisfilosofian supertähti. Badioulle Maon ajatukset olivat aidosti dialektista vastalääkettä neuvostoliittolaiselle suljetulle marxilaisuudelle. Maon kritiikki tuli ”vasemmalta”. Filosofi puhuu aiheesta yhä.

    Jos natsismin 1930-luvulla valinnut Martin Heidegger näki siinä melkeinpä mystisen ratkaisun elämän, ajattelun ja aikojen epämääräisyydelle ja demokratian veltolle moniarvoisuudelle, vasemmistoälyköt ovat nähneet kommunismin johtajissa yhtä selkeitä ja suuria ratkaisuja vaikeisiin ongelmiin. Jos ja kun utopiasta yritetään tehdä totta, seuraukset ovat aina kammottavia.

    Italialainen filosofi Giovanni Gentile keksi 1920-luvulla termin totalitarismi. Se ei merkinnyt hänelle pahaa asiaa. Termi kuvasi ihanteellista fasistista yhteiskuntaa.

    Gentile kutsuikin itseään fasismin filosofiksi. Hän kirjoitti Mussolinille tekstejä. Uushegeliläiseksi idealistiksi luonnehdittu Gentile oli vaikuttunut Nietzschestä, jonka käsite Übermensch, yli-ihminen, vääntyi Gentilen ajattelussa muotoon Uomo Fascista.

    Slavoj Zizekin mukaan vasemmisto on nyt samassa jamassa kuin Leninin aikana. Sen on ”toistettava Lenin”, mikä filosofin mukaan ei tarkoita paluuta Leniniin, koska esikuvan ratkaisut epäonnistuivat ”hirviömäisesti”. Pitää toistaa se, missä Lenin epäonnistui.

    Joku voisi tässä lainata Samuel Beckettiä ja todeta: epäonnistu taas, epäonnistu paremmin.

    Zizekin näkemyksen mukaan Lenin ei haaveillut suuresta, puolueen hallitsemasta valtiosta vaan halusi antaa kansoille autonomian yhteisen ideologian alla.

    Tämä on nyt aktivistisen vasemmistofilosofian mantra: ”Jos kommunistinen projekti halutaan uudistaa todellisena vaihtoehtona globaalille kapitalismille, on tehtävä selvä pesäero 1900-luvun kommunistisiin kokemuksiin.

    ”Zizekille sosiaalidemokraattinen hyvinvointivaltio ei ole mistään kotoisin. Se antaa epäonnistuessaan vain tilaa oikeistopopulismille. Ihmiset lännessä tuntevat olevansa vapaita, mutta se on psykologiaa.

    Filosofi haluaa ”liberaalin totalitarismin”, jossa mennään pakon kautta todelliseen vapauteen. Vanha ranskalainen vallankumousaate on voimissaan. Jakobiini, sotilas, runoilija ja mestarimestaaja Saint-Just totesi, että ihmiset on pakotettava onnellisiksi.

    ”Yhteistahto” ratkaisee. Yksityisellä edulla ei ole mitään merkitystä.

    Zizek kaipaa väkevää johtajaa. Me kaikki tarvitsemme Herran tai Mestarin, joka työntää ja järkyttää meidät vapauteen. Totalitarismin idea on ollut filosofiassa suunnilleen sama Platonista saakka. Ei massoille saa antaa valtaa.

    Totalitarismi ei ole kadonnut. Se elää ja voi hyvin – filosofiassa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *