Kun ei kenkään paheksunut edellistä sika-aiheista tarinaani rohkenen aikani kuluksi jatkaa aiheesta.
Siinä he laiduntavat omien vaaleanpunaisten sikojemme tummahipiäiset etelän serkut andalusialaisen tammimetsän leppeässä siimeksessä. Heidän maallinen vaelluksensa on epäilemättä paljon virikerikkkaampi ja onnellisempi kuin on laita suomalaisen tehosikalan lajitovereiden kohdalla karu elontaival, tasan eivät käy onnenlahjat sikojenkaan maailmassa.
Heidän takajalkansa asianmukaisesti suolattuina ja hyvin ilmavassa tilassa riiputettuina on himoittua herkkua. Parhaat tulevat Albujarrasin vuoriseuduilta. Suussa sulavia serrano kinkun harjoitetulla kädentaidolla ohueksi leikattuja siivuja hienoisten silavaraitojen aateloimia, ah se on kulinaarinen taivas ja täyttymys jota ei vannoutuneen sianystävän makumaailmassa voita sitten mikään. Riojan alueen hehkuvalla punaviinillä huuhtelevat Espanjan miehet, nuo ylväät machot serranoviipaleet alas, katse taivaanrantaan suunnattuna röyhtäilevät sitten tuuheasti päälle ja kasvoillansa viipyilee vielä pitkään onnellisen ihmisen levollin raukeus.
Onpa siinä toisessa kuvassa esillä hyvin valittuja sian selkäpuolelta erotettuja hienoja silavapitoisia paloja, kerrassaan hypnoottinen näky on nälkäisen katsella. Ilman reilua siivua tällaista laardia ei lähde baskimaan karaistunut metsuri suurin surminkaan työmaalleen Pyreneitten vuorten kolkoille ja iljanteisille rinnesavotoille. Onpa se evästä jonka kaltaisella Kalle Päätalo ja kumppanit jaksoivat aikanaan kovissa pakkasissa lumisessa metsässä ankarissa oloissa pitkiä päiviä pöllejä parkata.
Juolahtipa mmieleeni että jos tätä ihraa itseään ymmärtäisi ruotsalainen hienohelma, pyttipannun paistaja ensin alkuun sulattaa pikkusormen kynnen paksuisen kerroksen porisemaan malmipannuunsa Brekottien ja öljyjen sijasta, lisäilisi siihen keiteyt perunalohkot, sipulisilpun ja faalumakkaran palaset niin siinäpä olisi uusi auvo ja innoituksen lähde sveeanmamman pojalle.
Tuo on oikeaa asiaa ja suupielet valumaan.
Minunkin mielestäni sianlihan pitää olla rasvaista – mutta kyllä siinä saisi kuitenkin olla enemmän lihaa kuin läskiä. Ostan sellaista savustettuna Virosta. Valitsen juuri sellaisen palan jossa minun mielestäni on sopivasti kumpaakin.
Kaupan karjalanpaistilihoissakin on usein liian vähän läskiä.
Tänään tein reitilläni koukkauksen hakeakseni Hervannan S-marketista kolmen kylkiluun verran sikäläistä grillikylkeä. Kympin arvoista tavaraa, rapeaa, rasvaista, eikä karrelle poltettua niin kuin muualla, joiden tuotteista en ehkä koskaan antaisi seiskaa parempaa ellei sattuisi olemaan rustoa mukana, viitoselle tai alikin moni pilalle poltettu menisi.
En koskaan kelpuuta alumiiniin pakattua kylkipalaa, koska rasvainen alumiini on likipitäen ongelmajäte. Paperikääreessä on sekin hyvä puoli, että se imee itseensä liiallista rasvaa ja muita aineksia.
Hyvä rinnastus Matilta tuo espanjalaisen sian ja suomalaisen sian elämästä. Siitä muuten seuraa, että suomalaisesta siasta ei saa tehtyä Serranoa, Prosciuttoa eikä Parmankinkkua.
Tuo alempi kuva on myöskin esimerkki siitä lihankäsittelytaidosta. Tuommoinen kohtuullisesti savustettuna ; nami. Eestistä muuten saa tuolla systeemillä leikattua ja savustettua possua. Herkullista.