Yritin minäkin tuossa Hannun ja Kallen runotaiteen innoittaman runontapaista laatia mutta ei sovi lyriikan kirjoittaminen minulle, kirjoitinpa sitten jokusen rivin suhteestani sikaan.
Mikä lie tässä sika aiheessa minua kiehtookaan. Olisiko maalainen taustani, naturalistinen ja maanläheinen luonteeni laatui. Tiedä häntä mutta jonkinlaista sielunyhteyttä koen sisimmässäni näitä kursailemattomia törkykärsiä kohtaan.
Jos olosuhteet suinkin sen sallisivat niin hankkisinpa itselleni kevään korvalla pienen vaaleanpunaisen sian pennun, vikkeläkinttuisen saparohännän. Kaiken kesän sitä syöttäisin ruuantähteillä, porkkanoilla, kaalinpäillä ja muilla hänelle mieluisilla ravinteilla. Lähempänä syksyä antaisin runsaamin vahvempia herkkupaloja, niinkuin Espanjan serrano kinkun alkulähteinä toimiville mustille korkeajalkaisile sioille syötetään tammenterhoja että lihansa laatu kehittyisi mahdollisimman suunmukaiseksi ihmisen herkutella.
Ja onhan asiassa eläinystävällinenkin puolensa, popsiessaan ravinnerikkaita suussaan sulavia eväitä ei tuo polo tulisi pohtineeksi huomispäivää, eikä ihmetelleeksi mikä on pakkasten alla sian kohtalo eli maallisen vaelluksensa perimmäinen tarkoitus.
Myös juttelisin sille mukavia, melkein kun kaverina pitäisin, kyhnyttelisin korvien takaa ja kainaloista, ehkä alkukesän lapsekkuuden päivinään yrittäisin opettaa joitakin koirien maailmasta porsaalle soveltuvia agility taitojakin, kuurupiiloakin voisi yrittää, tiedä vaikka potsi siihen kovastikkin mieltyisi.
Niin ja tietysti kertoisin sille huoleni kuin konsaan köyhän torpan kärsivä emäntä ainolle lehmälleen mutta rupattelisin myös satunnaisista valoisimmistakin sattumuksista elämäni varsiteillä.
Tässä olisi useampiakin ”säkeistöjä tulollaan”, saatan myöhemmin julkaista jos ei paheksuta tällaista henkilökohtaista luonnekuvaa keskellä vakavien aiheiden.
Myllymatilta ihan mukava kertomus, ei kaiken tarvitse olla aina hirveän kurjaa.
En muista, että meidän perheessä olisi ollut koskaan sikaa kasvattina, suvulla toki. Meillä taisi olla kerran lammas ”ruohonleikkurina” ja sitten aikoinaan pisteltiin se poskeen.
Hienoa kerrontaa Matti; aivan on tuo ajatuskulkusi kuin omassa päässäni (ei monikossa) ailahtelisi. Hieno avaus.
Vaimoni oppi maatilalla vastaamaan isänsä puhelimeen aina kun se soi: ”porsaita ei ole nyt myynnissä ”, klik.
No pieni possu tuotiin tupaan ja lapset saivat leikkiä sen kanssa.
Kesän se sai viettää karsinassa
syksyllä syötettiin urakalla
ja jouluksi kinkku.
Mitäs niitä paheksumaan sikamaisia juttuja, antaa tulla lisää vaan.
Minun silmääni osui, täälläpäin sanotaan sian jälkeläistä aina ”porsaaksi”.
– lampaan ”karitsa”, lehmän ”vasikka”, hevosen ”varsa”, kanan ”tipu” jne.
Sika= Emakko, karju, possu, porsas
No olihan se vähän sikamaista lapsena katsoa sian lahtausta. Isäni oli pienen kylän kotitarvelahtari. Hänen palkkansa oli aina pala sikaa- ja -maksaa -munuaisia sorkkia jne. Sikaa syödessä ei enää ajateltu itse sikaa sillä ruoka-aikaan oli nälkä.
Sian lahtauksesta muistui mieleeni vanha tarina kun kylän lahtari oli ostanut pistoolin sian tappoon. Meni peräkylän taloon siantappoon, kaivoi pyssyn nahkasalkustaan, isäntä kun sen näki kävi estelemään ja sanoi voi voi ei ole meidän siat pyssyihin tottuneet, kirveshamaralla ne on aina lopetettu.
Meidän kylän Eemeli oli sikaystävä, vaikka sen teurastus oli hänen hommansa. Eemeli otti pullon kossua tyhjäksi ja latasi mauserinsa. Meni karsinaan. Pihalle kuului kuusi paukkua, tyhjäksi hän sen lippaan ampui. Mutta kossu osui, vaikka mauserista lopuksi vain yksi.
Minäkin opin sian niin kuin ihmisenkin anatomian, kun teurastajamme avasi sian ja me poijjaat avustimme kaikessa.
Palkka oli kilo-pari lihaa ja pullo verta, kun olimme tuoneet laskia sikojen syötäväksi.