Voisiko hyötyblogit hankkeeseen ajatella sellaista harrastusblogia jossa harrastuksesta on monipuolisia hyötyjä niin harrastajalle itselleen kuin mahdollisesti myös ympäristölleen. Laitan aiheesta tähän yhden esimerkin omasta elinpiiristäni, metsätyöt harrastuksena.
Olen tässä vähitellen aloitellut talven hakkuita, avannut pienimuotoisen ranka ja halkopuu savotan metsälössäni. Ikäänkuin useampaa kärpästä siinä tavoittelen yhdellä iskulla noin kuvainnollisesti sanottuna.
Nuukana ihmisenä iloitsen suuresti saavuttaessani merkittäviä rahallisia säästöjä kun takkaani ja saunaa omatekemillä koivupilkkeillä hyisinä ja viimaisina talvipäivinä lämmittelen. Löylyjen henkikin on paljon pehmeämpi, hipiää hyväilevä kuin olisi jos ostopuilla lämmittäisi, sähkökiukaasta nyt puhumattakaan.
Monipuolisesti ja erittäin tehokkaasti kehoni lihaksia, keuhkoja, jänteitä ja mitä niitä nyt ihmisen sisukunnassa on vahvistan raikkaassa ulkoilmassa. Ero hikiseen voimailusaliin verrattuna on melkoinen. Talvisen metsän hiljainen rauha, silloin kun moottorisaha ei käy, on parasta elliksiiriä ihmisen humeetille, siinä mahdollinen stressi tai turhautuminen saa kyytiä. Hetkittäin jopa unohtuu hedelmätön eipäs juupas ”keskustelu” opposition ja hallituksen välillä. Niin ja tuleehan siinä metsääkin raivattua parempaan kasvuasentoon arvopuiden kasvaa, sekin kuin rahaa pankkiin panisi.
Mihinkään suuriin ennätyksiin en pyri enkä pystyisikään. En edes lähellekkään Kalle Päätalon mottimääriä jotka hän saavutti ilman moottorivoimaa pokasahalla ja kirveellä. Mutta kalpenevat Kallenkin saavutukset verrattuna ruotsalaisen Elis Lillåbergin urotekoihin 1800 luvun lopulla Västerbottenissa. Yhdessä kesässä raivasi raaasta korpimaasta kymmenen tynnyrinalaa (n 5 hehtaaria) peltoa. Sellainenkin tapaus kerran että kun venettä ei ollut saatavissa ui hän kalaisan ja vuolaan Vindeln joen yli kuudenkymmenen kilon jauhosäkki selässään, edes hamppusäkin pohjasauma ei siinä ollut kostunut.
Mutta varsinaisen urotyönsä Elis teki hakkaamalla 230 hehtaaria tiheää aarnimetsää aukeaksi Klåvuoren huipulla. Syksystä kevääseen urakka kesti, savotassa mies meni niin huonoon kuntoon kumminkin että konttaamalla viimeisillä voimillaan palasi kotiinsa. Tästä opimme että kohtuus pitäisi olla kaikessa.
Jos ken mahdollisesti epäilee Lillåbergin urotekoja voi tarkistaa faktat Torgny Lindgrenin kirjasta ”Oikea maisema”.
Kuvassa viime vuoden ”saalista”
Samoin itsekin ja se on parasta hyötyliikuntaa omien voimavarojen puitteissa – onneksi puun polttoa ei ole vielä kielletty.
Voi, kun olisi vielä metsää ! Mutta aikaansa kutakin.
Hienointa oli hieman kelottuneiden pienien mäntyjen raivaaminen ja pilkkominen ja se tuoksu. Sekä kaatokelpoisten koivujen pakkaskeväinen savotta ja pilkkominen. Siitä on vain aikaa n. 7 vuotta.
Sehän nyt on hyötyä, jos yleensä mikään. Minäkin syksyn ajelin hakkuujätteitä metsäkoneen jäljiltä mönkijällä. Siinä oli jos jonkin näköistä ja mittasta lumppia, väärää ja oksasta jne. Mönkijä oli erittäin hyvä siihen, ei tarvinnut muuta, kuin hiukan kierrellä kantoja.
Nyt sitten, kun vähänen lumi tuli kiusaksi, enkä metsään ole viitsinyt mennä, olen niitä kalvanut aikani kuluksi kirveellä ja sahalla. Enkä ole viitsinyt koneita ajaa hallista ulos. Aika hyvin halkeilee kun on pakkanen apuna ja ottaa sopivasti ihan jokaisen lihaksen päälle. Ei ole kymmenestä kuutiosta enää paljonlkaan jäljellä.
Syksyllä ajelin myös kuusitaimikosta noin kymmenmetristä kovurankaa harvennuksen jäljiltä. Sinne ei voinut edes kuvitella menoa isolla traktorilla, mönkijä oli oiva vekoten taimikossa kulkemiseen.
On sitä siis ollut hyötyä, niin lämmitykseen , kuin omalle kropallekin. Sanotaan, että puulämmityksella saa lämpimän kolme kertaa. Ensin kun kaataa ja ajaa pois metsästä, sitten pienentää klapeiksi, kolmannen kerran kun polttaa pesässä.
Tuo Pentin kertoma varmaan pitää paikkansa tuossa lämpöisestä ja sentulosta kolme kertaa .
No ei ole metsää mutta ei ole tulisijakaan missä niitä käyttäs sähkökiuas saunassa .
Mutta onneksi kesällä pääsee ranta saunaan mikä lämpenee puilla terv tepivaari