Moni varmaan kertoo kouluttaneensa lemmikkieläimensä tekemään käskystä/merkistä sitä ja tätä. Miksei se noin olisi mutta metodi millä ”koulutuksen” päämäärään päästään se onkin sitten aivan eri asia.
Takavuosina kanakoiramiehet laittoivat koiran toimimaan sähköpannalla, palveluskoiraihmiset käyttivät mm piikkipantaa, kuristuspantaa yms epäinhimillisiä pakkokeinoja.
Myönnän, korvat punaisina, että tulihan niitä pakkokeinoja käytettyä.
Tutustuttuani Hallgrenin ja Morrisonin opetusmenetelmiin; ajatukseni muuttuivat. Taustalla häilyivät lapsuuden ja nuoruuden aikainen itävaltalaisen K Z Lorentzin opit; pätevät tänä päivänäkin.
Sittemmin minulle tulivat nuo viestikyyhkyt, harrastus; ne linnut ovat villejä mutta elävät tilanteen tarjoutuessa elämään symbioosissa ihmisen kanssa. Peruspilarina kuitenkin viestikyyhkyn ominaisuus palata aina syntymälakkaansa.
Lukuisiin mainoksiin kyyhkyni ovat osallistuneet, opetuksessani olen käyttänyt ravinnonhankkimisviettiä (maissi), kyyhky muuten peittoaa mennen tullen koiran älykkyydessä ja oppimiskyvyssä. (monia englantilais-italialaisia tutkimusdokumentteja). Vaativin oli kaksiviikkoinen Eeva-Liisa Ahtilan elokuvainstallaatio, ”Marian ilmestys” jossa parikymmentä kyyhkyä piti saada toimimaan halutusti.
Kun hommaa minulle tarjottiin, sanoin oitis, ei onnistu. No, suostuttelujen jälkeen aloin kuitenkin pohtia asiaa ja näin pienehkön onnistumisen mahdollisuuden. Homma sitten sujui suurista epäilyksistäni huolimatta; silloin opin taas lisää ”villin” eläimen käyttäytymisestä.
Runsas vuosi sitten meidän pihapiiriimme ilmestyi harmaa pienehkö uroskissa, se kun jäi istuksimaan tuohon saunan terassille; en tiedä miksi, päätin antaa sille pikku makupalat. Kun menin ulos, kissa katosi oitis saunan alle. Tuli kuitenkin jonkin ajan kuluttua ja söi tarjoukseni. Tästä se alkoi; aluksi, Mirriksi ristimämme kissa kävi kerran päivässä, kevättalvella jo kahdestikkin. Arka ja varovainen, kuin villieläin oli.
Mirri tihensi käyntejään siten, että keväällä se kävi jopa kolmekin kertaa herkkupaloilla.
Loppukesästä kun sattumalta Mokan kanssa ulkoillessa kohtasin n kilometrin päässä asuvan ”naapurimme”. Kysäisi, josko meillä olisi havaintoa tuhkanharmaasta kissasta, jolla on poikkiraitoja hännässä.
Mietti hetken; saattaisi olla meidän Miiru, kun se ei kotona syö, ei juo mitään, menee sisään tultuaan vain nukkumaan ja lähtee aamulla ulos. Apropoo!
Kerroin myös, että Mirri ei ole yhtään kiinnostunut meidän, edes pikkukanoistamme mutta muutaman kerran olen ”pöytäni takaa” havainnoinut Mirrin onnistuneen hiirestyksen; aivan merkillinen, ei kun esimerkillinen kissa, lausuin ”naapurille”. Tämä vielä kysäisi, onko siitä kissasta haittaa? Vastaukseni oli; päinvastoin.
Tottakai näiden kyyhkyjen kanssa opin todella paljon; pravuurini oli opettaa lintu hakemaan maissinjyvää, sitten lisäsin vihellyksen ja lintu lensi kädelleni, sitten vihellys muttei maissia, vain käsi ojolla, no lintu laskeutui luonnolliselle alustalle; lakilleni. Sitten ojensin käteni, jossa oli maissinjyviä, lintu lähti käsivarttani myöten jyviä kohti. Suljin käden; lintu katseli, tuli suljetulle nyrkille ja ihan oma-aloitteisesti nokkaisi sormiani, avasin käden ja lintu sai haluamansa.
Tätä metodia käytin monissa mainoskuvauksissa.
Eläimen voi opettaa…mutta vain eläimen ehdoilla, silloin tulee pysyvä oppimistulos.
Olisikohan jollekkin tullut ajatusyhtymä lapsiin.
Villieläimiä ei ole tullut koulutettua, mutta koiria kyllä.
Piikkipantaa en ole tarvinnut ikinä ja kuristuspantaa käytin joskus kauan sitten hetken, mutta totesin ettei ole mun juttu sekään.
Hallgren ja Morrison ovat molemmat tuttuja, kuin myös monet muut ja omalla mielikuvituksella yhdistettynä aiemmin opittuun ja opiskeltuun olen hyvin pärjäillyt.
Kisaaminen ei enää niin ole pitkään aikaan kiinnostanut, mutta katsoo nyt sitten miten tämän nykyisen juniorin kanssa jos vaikka innostuisi.
Potentiaalia piisaa vaikka mihin, eikä ainoastaan omasta mielestäni.
Oikeastaan koko termi; kouluttaminen, on hyvinkin vanhanaikainen. Armeijassa vain ryhmänjohtajat kouluttivat; sitä ”pässinäksiisiä”, jo 70-luvulla opetettiin. Siis joukkueenjohtajat ja siitä ylöspäin, motivoitiin, luotiin opetettaville ajatuskuvio; nämä asiat on opittava.
Mielestäni ei lapsiakaan kouluteta vaan opetetaan.
Villien/puolivillien eläinten kohdalla yksinkertaisesti pakolla ei päästä minnekkään eikä sitä edes pysty käyttämään; aina mennään eläinten ehdoilla..
Kanat ovat muuten erittäin mielenkiintoisia eläimiä opetettavaksi. Meillä kun huikkaan, missäs tirpat, oitis ilmestyvät herkkupaloille.
Joku jos sanoo; tyhmä kuin kana, katsokoon peiliin.
Niin miksi eläintä koulutetaan – no kun ihmisen kouluttaminen on hankalampaa?
Jonkin verran sotilaspuolen opetustoimintaa (+25v) olen tehnyt; ihminen on koulutettavissa (opetettavissa), villieläintä (puolivilliä) et oikeastaan pysty kouluttamaan tai opettamaan mutta sen käyttäytymistä voi kyllä ohjailla.
Miksi lemmikkieläintä koulutetaan (opetetaan); vastaus on melko selkeä useimmille lemmikin omistajista, se mahdollistaa lähes ongelmattoman lemmikin pidon
Minulla aikanaan oli villieläimenä kyykäärme. Se oli lasivitriinissä, tai sen tapaisessa. Se oli erittäin huono oppimaan, vai olinko minä huono opettaja. Yleensä se majailli taka- alalla, mutta tuli esiin, jos vaikka sormin kosketti lasiin niin tuli ja nokkaisi siihen toisella puolen lasia. Mitään vaaraahan siitä ei ollut, lasi oli paksu ja olin poistanut siltä mykkyhampaan.
Luontoon päästin sen takaisin, kun meistä ei tullut lopultakaan kavereita.
No, en minä sentään kyykäärmettä ole tullut opettaneeksi, vaikka uskoisin senkin käytöstä esim ravinnon kautta vaivan jotenkin ohjailla.
Kissa muuten on aika haastava opetettava, joskaan ei mahdoton. Kissa on kovin itsenäinen ja siten haasteellinen. Kokemusta on tästä ”meidän Mirristä”. Melkein vuoden kesti, ennen kuin se antautui silitettäväksi vaikka kyseessä oli kuitenkin perhekissa; meillä vain lainassa, kävi ikään kuin töissä.