Suomalaisten rauhanturvaaminen alkoi 1956; Suezin kriisinä tunnetusta konfliktista. Se oli suomalaisten ehkä maineikkainta aikaa, mitä rauhanturvaamiseen tulee.
Rauhanturvaaminen sinällään on arvokasta työtä, sikäli kun se on todellakin sitä ja ansaitsee täyden kunnioituksen.
Eniten kuitenkin kunnioitan YK:n ns aseettomia ja humanitaarisia toimintoja sotaa käyvissä maissa. YK:n ulkopuolinen Lääkärit ilman rajoja, eritoten ansaitsee maininnan.
Valitettavasti viime vuosikymmeninä on useita sotatoimia ja suurvaltojen pyrkimyksiä naamioitu YK:n lipulla. Afganistan yksi merkillisimmistä operaatioista, kuin myöskin Afrikan rauhanturvaoperaatiot, ovat enemmän tai vähemmän osoittautuneet suurvaltojen etuisuuksien ja suurliikemiesten bisneksen turvaamiseksi.
Surullisia lukuja tarjoavat mm Israelin ja Palestiinan operaatiot; hampaaton YK.
Entisen Jugoslavian alueet (mm Bosnia) eivät kyllä mitään kunniakkaita sivuja YK:n historiassa liene, Afganistanista puhumattakaan.
Rauhanturvaamisen sisälle kuuluu mm rauhaan pakottaminen, siis sotatoimi. Kun samaan nippuun lasketaan esim uskontokiistat, politiikka, suurvaltapolitiikka ja ns piilo-operaatiot kuten jonkin maan sisäisen ryhmän tukeminen jne. Ei siis ihme, että YK:n rauhanturvaoperaatioista luvattoman moni on jotain aivan muuta kuin rauhanturvaamista.
En sanoisi aivan painokkaasti, että YK on epäonnistunut monissa operaatioissaan mutta liian usein on.
Maan sisäinen rauhantila on uskomattoman arvokas asia asukkailleen, maan ulkopolitiikalle ja yleiselle arvostukselle.