Hannu Miettunen:
1918
Kolumnit Turun Sanomat 4.1.2018 3:00 8
Itsenäisyyden riemua seuraa synkempi satavuotisjuhla. Kansakunnan kypsyyttä mittaa, miten se sisällissotaansa käsittelee.
Kyse ei ole niinkään historiankirjoituksesta, joka on todennut faktat melko tyhjentävästi jo vuosikymmeniä sitten. Uhriluku on tosin täsmentynyt ylöspäin.
Ensimmäisenä traumoja purki kirjailija Väinö Linna. Hän kuvasi sotarikokset lakonisesti puolin ja toisin, aivan kuten jatkosodastakin. Nykyään niitä puitaisiin Haagissa.
Kaunaa on eniten hävinneellä puolella. Sen tappiot olivat moninkertaiset. Aikanaan niitä myös peiteltiin, vainajien muistoa häväistiin ja sodan luonnetta hämärrettiin.
Olisi kuitenkin naiivia uskotella, että ruumiskasa olisi ollut pienempi punaisten voittaessa.
Summittaisissa teloituksissa ei ole mitään selittelemistä. Ne ovat murhia eivätkä juridisesti edes vanhene. Tekijät vain ehtivät kuolla, koska kansakunta ei pystynyt aihetta sen mittakaavan vuoksi käsittelemään.
On silti muistettava, että suurin osa punaisista kuoli vankileireillä tauteihin ja aliravitsemukseen tuomioita odotellessaan. Se ei ollut vain sadismin tulos. Sotavankien kiinniotto oli sotilaallinen turvaamistoimi yhä epävakaissa oloissa. Ironisesti piinaa pitkitti pohjoismaisen legalismin perinne. Kun oli ensin hutkittu hetken silmittömästi, nyt haluttiin tutkia pilkuntarkkaan.
Lopputulos oli oikeudenkäytön irvikuva. Punaisistakin terrorin harjoittajat pääsivät usein kuin koira veräjästä, osa karkuun Venäjälle, osa oikeudenkäyntien lykkääntyessä yhä lievemmillä tuomioilla.
Mainos
Valkoisten hellimän myytin mukaan sodalla lunastettiin Suomen itsenäisyys. Sekään ei ole aivan totta. Asia varmistui jo 3.3.1918 Valko-Venäjän Brestissä, kun bolshevikit antautuivat Saksalle. Rauhanehtoihin kirjattiin määräys vetää joukot Suomesta ja kielto sekaantua muutenkaan maan asioihin. Sitä rikottiin, mutta ei olennaisin tuloksin.
Saksan maihinnousu sen sijaan nujersi punaisten viimeisenkin vastarinnan.
On tulenarka kysymys, käytiinkö Pohjoismaiden siihenastisen sotahistorian suurin taistelu siinä välissä turhaan. Juoksuttiko Mannerheim pohjalaiset Tampereella konekiväärituleen siksi, että halusi voiton omin eikä Saksan voimin? Hän oli vielä edellisvuonna sotinut vastakkaisella puolella kuin jääkärit.
Suomea odotti kohtalo Saksan siirtomaana, joten todellisen itsenäisyyden se sai vasta länsivaltojen lyötyä Saksan.
Sodan syistä yksi on jäänyt hieman vähemmälle huomiolle kuin ehkä ansaitsisi. Se on äänestysaktiivisuuden romahdus kohtalokkaalla hetkellä.
Punaisten uskoa parlamentaarisiin keinoihin oli nakertanut koko ajan tsaarin veto-oikeus, joka jumiutti reformit. Aivan erityinen isku olivat kuitenkin vuosien 1916–1917 tapahtumat.
Eduskuntaa ei ollut kutsuttu koko maailmansodan aikana edes koolle, joten moni äänestäjä piti kesän 1916 vaaleja vitsinä. Äänestysprosentti 55,5 toi parlamenttiin ensimmäisenä maailmassa vasemmistoenemmistön.
Se nousi arvoon arvaamattomaan, kun keisari kahdeksan kuukautta myöhemmin luopui vallasta. Suomea hallitsi yhtäkkiä vasemmisto.
Palauttaakseen normaalitilan porvaripuolueet juonivat eduskunnan hajalle ja uudet vaalit. Vasemmalle jäi kytemään.
Äänestää kannattaa varan vuoksi tylsissäkin vaaleissa.
Demokratialla oli suuri merkitys myös haavojen paikkailussa. Työväenliikkeen maltillinen siipi oli mukana jo joulukuun 1918 kunnallisvaaleissa. Seuraavana kesänä se ratkaisi eduskunnassa hallitusmuodon. Espanjassa poikkeustila jatkui 38 vuotta, jos on vieläkään ohi.
hannu.miettunen@ts.fi
Kirjoittaja on Turun Sanomien uutispäällikkö.
Tälläkin systeemillä saadaan tehtyä ketjuavauksia (ehkä lukijoitakin), kunhan otetaan huomioon seuraavat seikat.
Mitkään elämänkerralliset dokumentit eivät ole historiallista-/sotahistoriallista aineistoa, eivät myöskään jonkun kirjailijan asenteellisen paatokselliset kirjalliset tuotokset.
Uuden ajan tutkijat, Tuomas Hoppu, Pentti Haapala, Seppo Zetterberg, ja lukemattomia muita, he ovat tuoneet asioita nykytutkimuksen valossa, kunnes parempaa odotellaan.
Jos haluaa esittää kronologisia tapahtumia, vaikkakin sadan vuoden takaa, ehdottaisin kuitenkin jättämään sivuun oman asenteen ja sitä tukevat varsin usein jopa kyseenalaiset julkaisut.
Minä näissä asioissa, kun ei mitään henkilökohtaista kantaa ole, luotan päteviin historian-/sotahistorian tutkijoihin.
Siinä on koko sisällisodan kaavio ja teot ja ne jotka kuoli mm Tampereella tavara asemalla nälkään taikka sairauksiin .
Ei kovin helpolla unohdeta terv tepivaari
Moni sanoo, että noiden sadan vuoden takaisten aikojen tulisi antaa olla, niinköhän, se on itsenäisen Suomen historiaa ja se tulisi tuntea, jopa kaikkien osapuolten kannalta, jotta ehkä jotain mahdollisesti ja toivottavasti oppisimme.
Tuo asia onsellanen jota ei pidä kenenkää Suomessa unohtaa vaikkapa pelkästään sen vuoksi ettei se uusiudu .
Ja sillä on monia nimiä itse olen sanonut sitä aina sisällisodaksi ja joskus veljes sodaksi . terv tepivaari
Sainpahan eilen luetuksi Tuomas Hopun; Sisällissodan naiskaartit, erittäin hienosti tarkasteltu molempien osapuolten kannalta tätä naiskaartiasiaakin. Minulla on ollut jonkinlainen kuva tapahtuneista mutta kyllä muuttui kirjan luettuani.
Näyttäisi tosiasiallisesti siltä, että näillä naiskaarteilla ei olisi ollut minkäänlaista merkitystä taistelussa. Kaikki eivät osanneet edes ladata kivääriä. Vielä vähemmän kun kyseessä oli venäläinen Winchester, putkilippaineen.
Nämä naiskaartit ovat kyllä olleet merkitykseltään lähes olemattomia.