Lueskelen parhaillaan valtavaa kirjasarjaa Conn Igguldenin Valloittaja-sarjaa. Kaikenkaikkiaan käsittää yli 2000 sivua ja käsittelee 1200-1400 lukujen Mongolian Kaanien vaiheita. Kirja on sekoitus faktaa ja fiktiota mutta yllättävän tarkasti historiassa pitäytyvä. Jos jaottelisin koko sarjaa, se olisi; nomadielämää, mongolikulttuuria, heimokulttuuria ja sotahistoriaa.
Mongolien ruokavalio oli melko suoraviivainen; keitettyä lampaan-, vuohen-, hevosen- ja jonkin verran riistanlihaa. Sipuleita ja yrttrjä kerättiin arolta, suolaa ostettiin jineiltä (kiinalaisilta). Juotava oli joko, suolatee, vuohen tai tamman maitoa. Tamman maidosta tehtiin airakkia; käynyttä tamman maitoa, n meidän keskioluen vahvuista mutta sitä juotiin paljon.
Mongolien valtakuntahan ulottui meitä lähimmillään aivan Pietarin alueelle saakka, Mongolit hallitsivat mm Puolaa Balttiaa, Ukrainaa (Kiovan Venäjä ja Venäjääkin Novgorod mukaalukien. Maailman suurin yhtenäinen valtio.
Mongoleillahan oli erittäin kehittynyt armeija, perustui tarkkaan tiedusteluun, harjoitettuun hyökkäysmuodostelman hallintaan viestivälineenä vain torvi. He perustivat taktiikkansa nopeuteen (ratsain), jousiaseen ulottuvuuteen ja viimekädessä lähitaisteluun.
Mongoliarmeija perustui;
arbhan 10 miestä
jaghun 10 arbhania 100miestä
Migghan 10 jaghunia 1000 miestä
tümen 10 migghania 10 000 miestä
Hyvin tutun näköinen, mongoleilla 10-jakoinen, suomalaisilla 3-jakoinen mutta mongolien järjestelmä oli jo 1200-luvulta.
Taistelumuodostelma oli heidän terminologiassaan häränsarvi, siis pihtiliike ja saarrostus. Suomalaisittain voisi sanoa mottitaistelu. Tämä siis jo 1200-luvulla kun 1700-1800 noudatettiin vielä lineaaritaktiikkaa Euroopassa.
Kirjasarja alkaa Temüjin (Tsaigis kaan myöhemmin) nuoruudesta, kakkososa päättyy Tsingisin kuolemaan ja uuden kaanin valintaan, mongoleillahan kaanin arvo periytyi.. Kirjasarja jatkuu aina Kublai Kaaniin saakka, jolloin Mongolivaltio alkoi hajota.
Teossarja ei ole mikään sotakirjasarja vaan tarkasti Mongolien elämää, heimoja, tapoja ja tietenkin taisteluja ja valloituksia kuvaava.
Kirjasarja kronologisessa järjestyksessä on: Tasankojen susi, Kunnian kentät, Nuolten herrat, Hopeinen kansa ja Veljessota.
Tässä näin tiivisteltynä; jatkan myöhemmin.
Lukeminen kannattaa aina ja lukemalla tietää enemmän – uppoutumalla lukemaansa unohtaa hetkeksi kaiken muun –
Kyllä vaan. Tämä Iggulden on siitäkin mielenkiintoinen kirjailija, että hän on perehtynyt asioihin, vaikkakin asiakirjat ajanjaksolta ovat melko vähäisiä.
Kirjoittaja muuten kirjoittaa niin mielenkiintoisesti, että lukija uppoutuu asioihin lähes täydellisesti; muutenhan tämmöisiä järkäleitä ei tule luetuksikaan.
Noita historiallisia asioita olen netistä kaivellut ja kyllä täytyy sanoa, että mongolit ovat todella mielenkiintoinen kansa, joidenkin tutkijoiden mukaan yhteyksiä löytyy suomalaisiinkin; tiedä häntä.
Mielenkiintoinen seikka. Taitava seppä oli mongoliheimossa lähes kaanista seuraava mitä arvostukseen tulee. Laadukas miekka oli mongolin aarre. Tuo miekka oli vähän saman tyyppinen kuin kasakan shaska, käyrä kevyt miekka, ei väistintä. Miekat taottiin järvimalmista, sekin melkoista hommaa ja kun ne piti vielä karkaistakkin leikkausominaisuuksien parantamiseksi.
Taas tuo vastakaarijousi; sillä mongoli osui lähes viidenkymmenen metrin päähän tappavasti. Jousella kerittiin ampumaan kaksi – kolme nuolta täydessä laukassa ennen kuin alkoi lähitaistelu.
Mielenkiintoista sinänsä. Meillä kyllä tunnetaan esim samuraikulttuuri, kasakkakulttuuri, Kiinan eri kulttuurit yms.
Mongolikulttuurin tuntemus on kovin heikkoa. Minulle tämä avautui vasta juuri tuon kirjasarjan mukana ja opin hakemaan lisää tietoa. Hunnien jälkeen mongolikulttuuri lienee yksi merkittävimmistä maailmanhistoriassa. Heille ei uskonto merkinnyt juurikaan mitään, suvaitsevaisia.
nykypäivän turistijutuista; mm mongolien ruoka-, uskonto- ja muihin elämäntapoihin saattaisi löytyä kiihoketta tutkia enemmän.
Mongoleille silloin 1200-luvulla heimo- ja sukusiteet olivat todella tärkeitä. Mongolit jos ketkä olivat vuosituhansien aikana oppineet käyttämään luonnonantimia, karjastaan saamaansa lihaa ja villaa; he hyödynsivät kaiken omalla tavallaan.
Sotivien mongolien tapa oli ruokavarojen ehtyessä, lypsää tammalta maitoa ja sekoittaa siihen hevosen lapaan viiltämästään haavasta noruvaa verta. Taistelukentältä mongolit hyödynsivät tilanteen niin salliessa, kaatuneet hevoset. Se oli varsinaista ekotaloutta. Muutoinhan mongolit harvoin käyttivät hevosiaan ravinnoksi.
Meilläkin on mongoliruuan perinteitä. Ken muistaa Hesperianpuiston ravintola Motin, reserviläisten ”pyhiinvaelluspaikka”. Motin pässinkivekset olivat ravintolan suuri gourmee.
Olin kerran seurueessa, jossa kaikki halusivat pässinkiveksiä, minä sanoin tarjoilijalle, ei, minä haluan ruokaa; shaslikkia ja sain vaikka tarjoilija vähän silmiään pyöräyttelikin.
Mongoleilla pässinkivesten syönti oli syksyherkkua kun laumaan ei voinut jättää kuin yksi pässi. Siitä tämä syksyinen ruokaperinne. Mongolit kun eivät hukanneet yhtään mitään valkuaispitoista.
”Germaanisen valtiaskansan” politrukit, kuten Freudenthal ja Hitler, perustelivat germaanien ylemmyyttä sillä, että germaanit olivat kyenneet alistamaan muita kansoja. Mongoleita he halveksivat.
Logiikka ei ollut kotoutunut sen kummemmin Hitlerin kuin Freudenthalinkaan humeetivelliin.