Historiantutkijat ovat vähintäänkin yliopistoarvosanan suorittaneita, tutkijakoulutusen saaneita ammattimiehiä.
Historiantutkijat jaan omassa mielessäni ryhmiin, ennen 90-lukua ja jälkeen 90-luvun. Tämä siitä syystä, että jo 90-luvulla alkoivat tietyt arkistot avautua ja tutkijoilla mahdollisuudet optimaalisiin historianvaiheiden tutkimiseen paranivat oleellisesti.
Nuorten tutkijoiden suuri etu myöskin on, että he pääsääntöisesti ovat vapaita ennakkoasenteista ja vakiintuneista historiantulkinnoista. Nuoremmillakin historiantutkijoilla saattaa kyllä olla myös poliittista painolastia.
Vanhempien tutkijoiden rasitteena usein ovatkin juuri nuo vakiintuneet historiantulkinnat ja monella vieläpä poliittinenkin asenne.
En ole koskaan esittänyt olevani historiantutkija; historiasta kiinnostunut kylläkin. Näin nettiaikaan tuo historian tutkiskelu (ei tutkimus) on helpompaa kuin koskaan. Vain hakusana ja aineistoa löytyy, vieläpä lähdeluetteloin. Pidän kohtuullisena virheenä tuoda lähdeaineistoksi omia blogisivustojaan, kirjojen sivun-kahden lainauksia sopivana otantana; ei niitä kukaan viitsi kaivella esiin, uskoisin. On muuten varsin kyseenalaista siteerata kirjailijoita (fiktiivisiä/harrastetutkijoita), jotka sitovat muutamalla faktatiedolla omia käsityksiään historian kulusta.
Siinäpä blogistin aarreaitta saada asiantuntijan viitta harteilleen; ei muuta kuin hakusana, kopioit tekstin ja lisäät lähdeaineiston (tutkimukset, historiat, …jne), muutamalla omalla virkkeellä ryyditettynä, jos silläkään, kas vain, siinäpä perehtynyt asiantuntija.
Omalta kohdaltani sanoisin, lähinnä pyrin omin sanoin ottamaan kantaa, lainatakkin tekstiä saatan mutta pääsääntöisesti käytän sitä menetelmää, että esitän ajatuksieni tueksi aineiston (kirja xxx; kirjoittanut tutkija/kirjailija yyy. Asiasta kiinnostuneen on siten helpompaa laittaa avainsana hakuun ja saa samalla kerralla myöskin verrokkiaineistoa ko asiasta ehkä laajemminkin.
Kyllä aina on otettava huomioon myös tutkijan tausta.
Historia on tiede, joka pyrkii vastaamaan kysymykseen ”mitä todella tapahtui?” Toisaalta se on myös ”Dikt över fakta”, kuten professori Mauno Jokipii sanoi aikonaan, eli tulkintaa. Verrataan vaikka Juhani Suomen ja Hannu Rautkallion tulintaa Urho Kekkosesta. Sitten on tietysti myös tarkoituksellista väärintulkintaa joka palvelee jotain poliittista agendaa. Sellainen on ikävää, suuntaan tai toiseen.
Aivan totta, historian tulkinta ei saisi koskaan nojata politiikkaan eikä tarkoitushakuisuuteen (Heikki Ylikangas) . Toisaalta, Juhani Suomi ei liene varsinainen historiantutkija, enemmänkin poliittisen historian tutkija ja kirjailija kuten kyllä pääsääntöisesti lähes kaikki historian tutkijat.
Mielenkiintoista vaan on, että moni sotkee historiantutkijan ja tietokirjailijan yhdeksi ja samaksi. Tietokirjailija tekee juurikin niin kuin haluaa. Etsii ajatusmallilleen mieleiset, sanoisinko”dokumentit”, jotka aidolle historiantutkijalle eivät kelpaa. Tietokirjailija voi tekstiään myöskin ryydittää poliittisesti miten tahtoo. Sitten tämmöisten tuotoksia lainaillaan ”tarkoin, laajoin ja luotettaviin lähteisiin”.
Sekä tietokirjailijan että varsinkin akateemisen tutkijan pitää TARKISTAA ”luotettavimmatkin” lähteensä ja ”lähteensä”. Vääränlaisten ”lähteiden” käyttö, kuten esimerkiksi Lasse ”von und zu” Lehtilellä ”Kommunismin mustan kirjan” ja Väinö Tannerin muistelmien, voi sellaisenaan olla syy väitöskirjan hylkäämisenn, kuten tuossa mainitussa tapauksessakin ainakin vaadittiin.
Eipä tuo mielestäni velvoita mitenkään tietokirjailijoita. Tietokirjailijaksi kun voi ihan itse itsensä nimetä. Mitään tutkintovaatimuksia kun tietokirjailijalla ei ole.
Tietokirjailija se on keittokirjankin tekijä.
Mahtaako se raja olla niin tarkka? Kun historiantutkija julkistaa tuloksiaan kirjassa, niin eikös hänestä tule tietokirjailija?
Tutkijoilla on myös tavoitteena esittää jotain uutta ja silloin usein arvostellaan edellisten tutkijoiden tuloksia. Saadaan mainetta uuden tulkinnan esittäjänä ja ”kumotaan” se edellinen. Kumoaminen voi perustua enemmän tai vähemmän uusiin lähteisiin. Saa nähdä, miten nyt käy Jokipiin tutkimukselle jonka mukaan suomalaiset SS-miehet eivät osallistuneet sotarikoksiin itärintamalla. Juhani Suomella taas taisi olla Kekkosesta lähteitä joita muut eivät päässeet katsomaan. Sellainen on todella epäilyttävää.
Kyllähän akateeminen tutkijakin on tietokirjailija tuotostensa osalta; kuuluu vakiintuneen kirjajaotuksen mukaisesti tietokirjoihin, osio; historia.
Noista ss-miesten touhuista löytyy kyllä ihan pappismiehen (ss-mies hänkin) muistiinpanoja. Saas nähdä.