Kuten tunnettua Venäjä ei tunnustanut Vapaussodan (ja Talvisodan) aikana Suomen laillista hallitusta. Suomen nukkehallituksen kanssa, jota kutsuttiin myös Terijoen hallitukseksi Venäjä teki Talvisodan aikana valtiosopimuksen laajentaen Suomen aluetta. Myös Vapaussodan aikana Venäjä teki valtiosopimuksen Suomen ”nukkehallituksen” kanssa – silloinkin laajentaen Suomen aluetta. Toki Venäjän tarkoituksena oli nielaista Suomi karvoineen kaikkineen ja liittää Suomi Venäjään, mutta tällaistakin teatteria pidettiin.
”Suomalais-venäläinen sekakomitea sai suomalaisten laatiman luonnoksen pohjalta nopeasti valmiiksi sopimusehdotuksen, jonka kansanvaltuuskunta hyväksyi omasta puolestaan 23. helmikuuta. Tämän jälkeen komitea siirtyi Pietariin, jossa suomalaiset joutuivat käymään tiukkoja neuvotteluja eräistä periaatteellisista kysymyksistä sekä rajojen määräämisestä. Lenin halusi kuitenkin saada sopimuksen aikaan, joten hän saattoi arvovallallaan osapuolet kompromissein yhteisymmärrykseen.
Sopimus tehtiin ”Venäjän ja Suomen sosialististen tasavallan välillä”. Edvard Gylling ja Oskari Tokoi, jotka olivat taipuneet hyväksymään Leninin vaatimuksen suomalaisen sopijapuolen luonnehtimisesta sosialistiseksi valtioksi, saivat tästä myöhemmin kansanvaltuuskunnalta moitteita. Toinen merkittävä periaatteellinen myönnytys oli se, että Suomea ei kutsuttu kansanvaltuuskunnan tekemän ehdotuksen mukaisesti ”itsenäiseksi ja riippumattomaksi tasavallaksi”, vaan ”riippumattomaksi Suomen Sosialistiseksi Työväentasavallaksi”. Sananmuodon tarkistus oli neuvostohallituksen kannalta merkitsevä, sillä se jätti avoimeksi mahdollisuuden Suomen liittymisestä Venäjän tasavaltojen federaatioon.
Suurin kansanvaltuuskuntaa askarruttanut ongelma syntyi Leninin vaatimuksesta myöntää kummankin maan kansalaisille täydelliset poliittiset oikeudet toisessa maassa, mikä vaatimus itse asiassa liittyi kysymykseen federaatiosta. Tiukkojen neuvottelujen jälkeen neuvostohallitus myöntyi siihen, että sopimukseen tuli lupaus poliittisten oikeuksien myöntämisestä neuvostokansalaisille Suomessa ”mahdollisimman helpoin ehdoin”.
Neuvosto-Venäjä luovutti sopimuksella Suomelle Petsamon, jonka Venäjän keisari oli luvannut jo vuonna 1864 korvaukseksi Kannaksella sijainneesta Siestarjoen kivääritehtaan alueesta. Petsamon Muotkavuono oli erittäin kalaisa, joten rajan vetämisestä vuonossa käytiin pitkälliset neuvottelut. Lenin ratkaisi asian lopulta suomalaisten eduksi. Sen sijaan Edvard Gyllingin ja muiden kansanvaltuuskunnan jäsenten tärkeänä pitämää Itä-Karjalan liittämistä Suomeen ei saatu toteutetuksi. Gyllingin kertoman mukaan neuvostohallitus vetosi siihen, että kysymys vaati Muurmannin radan vuoksi perusteellisempaa tutkimista.
Neuvosto-Venäjä sai sopimuksen nojalla määräajaksi käyttöönsä neljä Suomen halki kulkevaa lennätinlinjaa eksterritoriaalioikeuksin. Kolme niistä oli rakennettu Pietarista Uudenkaupungin kautta Ruotsiin, Tanskaan ja Englantiin sekä yksi Suomen halki Murmanskiin. Sopijapuolet vaihtoivat keskenään toistensa alueella olleen valtioiden omistaman kiinteän omaisuuden. Tämä merkitsi muun muassa venäläisten varuskuntien ja linnoitusalueiden siirtymistä Suomen valtiolle ja Pietarin radan ja Suomen aseman siirtymistä Venäjän valtiolle. Vaihdoista aiheutuvat sekä muut taloudelliset kysymykset piti ratkaistaman työtään jatkavassa selvityskomiteassa.
Punainen valtiosopimus allekirjoitettiin 1. maaliskuuta ja ratifioitiin kahdeksan päivää myöhemmin. Jälkimmäisessä tilaisuudessa tehtiin venäjänkielisen kappaleen Muotkavuonoa koskevaan kohtaan suomalaisten vaatimuksesta korjaus. Edvard Gylling vahvisti allekirjoituksensa sinettisormuksella ja Oskari Tokoi korkista vuolemallaan sinetillä.”[i]
Huomattakoon vielä, että Suomessa oli vapailla vaaleilla valittu eduskunta ja laillinen hallitus – jota Venäjä ei tunnustanut, mutta teki valtiosopimuksen kapinallisten (nukkehallituksen) kanssa. Aivan kuten parikymmentä vuotta myöhemmin Talvisodan aikana.
No, onneksi Suomi voitti Vapaussodan Venäjää vastaan, joten oikea valtiosopimus Suomen laillisen hallituksen ja Venäjän välillä solmittiin aikoinaan Tartossa.
[i] Jussi T. Lappalainen et al, Yhden kortin varassa, 1989, sivut 166-167
Venäjällä on ikuinen ja edelleen jatkuva tapa luoda ”Kansallisen Pelastuksen Hallituksia” naapurimaihinsa, joiden ainoa oikea funktio on toimia Kremlin hyväksi ja sen marionettina.
Myöhemmin nuo monet idealistit tietenkin on teloitettu ja pyyhitty pois Kremlin virallisesta historiankirjoituksesta.
Tshetsheniassa on parhaillaankin Kremlin asettama nukkehallinto. Samoin mm. Georgian Abhasiassa ja ns. E-Ossetiassa. Tietysti myös Moldovan Transnistriassa.
Kiitos hyvästä tekstistä! Luulin, että Neuvosto-Venäjä lupasi tuolle ”Suomen sosialistiselle tasavallalle” myös Itä-Karjalan, sehän oli kaiketi jonkilainen täky suomalaisille ja vastasi Mannerheimin ”miekantuppi” lupausta myös Vienan Karjalan liittämisestä Suomeen. Kumpi lie ensin luvannut, punaiset vai valkoiset. Joka tapauksessa se osoittaa, ettei haave ”Suur-Suomesta” ollut mikään pelkkä valloitushaavel, vaan sillä oli realistinen pohja suomensukuisessa väestössä, jota Itä-Karjalassa vielä tuolloin asui käsittääkseni enemmistö ja haave, jonka oikeutuksen Venäjäkin oli valmis tunnustamaan. Puheet Murmanskin radasta liittyivät varmaan talouteen ja sotilaalliseen strategiaan, eli väestöpohjan takia asia olisi ollut oikeutettu.
Noista punaisten johtajista Tokoi taisi liittyä brittien Muurmannin legioonaan ja pääsi siksi Britannian suojelukseen, mahtoiko sinne sitten muuttaakin, en ole tutkinut. Gylling taas johti Neuvostoliittoon perustettua Karjalan Autonomista Neuvostotasavaltaa, jossa suomalaisilla kommunisteilla meni käsittääksini ihan kohtuullisesti kunnes Stalin lopetti koko tasavallan ja tapatti suomalaisia tuhansittain vuonna 1938. Ja tuohon mieheen sitten olisi muka pitänyt suhtautua ystävällisesti ja luottavaisesti.
Norppa: ”Luulin, että Neuvosto-Venäjä lupasi tuolle ”Suomen sosialistiselle tasavallalle” myös Itä-Karjalan, sehän oli kaiketi jonkilainen täky suomalaisille”
Kyllä Venäjä lupasi Itä-Karjalan, mutta rajanveto jäi myöhemmin selvitettäväksi.
Tässä artikkelissa on myös Talvisodan aikaisen ”Suur-Suomen” (siis ryssien lupaaman) kartta:
http://personal.inet.fi/koti/juhani.putkinen/Suur_Suomi.htm
Mielenkiintoinen kartta tosiaan, vahvistaa sitä ajatusta edelleen että kansallisvaltiona Suomen rajat olisivat voineet kulkea vähän idempänä. Terijoen hallituksen tavoitteena oli siis Suur-Suomi!
Terijoen hallitus oli puhtaasti Kremlin asettama nukkehallitus, joka teki vain ja ainoastaan sitä mitä Kremlistä käskettiin. Ehkä Kremlissä luultiin, että tällaisella tempulla osa suomalaisista saadaan Venäjän puolelle.
Tässä artikkelissa on esimerkkejä myös muista Venäjän asettamista nukkehallituksista:
http://personal.inet.fi/koti/juhani.putkinen/Nukkehallitus_Suomelle.htm
Siinä olet Norppa oikeassa, että kartan näyttämä alue on alunalkaen ollut suomalaisten asuttamaa aluetta – tosin niin oli Pietarinkin alue.
Mitenkähän nuo vasurit eivät tätä näytä tietävän Norppa?
Pitkän ja syvän suomettumisen aikana tällaiset Venäjän kannalta ikävät tosiasiat pyrittiin aktiivisesti ”unohtamaan”.
Suomettumisen aikana pyrittiin syyllistämään suomalaisia kaikesta. Talvisotakin johtui silloin omasta tyhmyydestä kun ei tajuttu Neuvostoliiton pyrkivän turvaamaan Leningradin turvallisuuden. Ja ennen talvisotaakin oltiin tylyjä eikä käyty kauppaa Neuvostoliiton kanssa. Niinpä Neuvostoliitto ei sitten luottanut meihin. Uhri ei ollut tarpeeksi nöyrä ja ansaitsi tulla pahoinpidellyksi ja ryöstetyksi.
Tuo Itä-Karjalan väestö sitten venäläistettiin kun suomalaisia tapettiin ja venäläisiä asutettiin alueelle, esimerkiksi Kostamukseen. Suomen ja Karjalan kieli jäivät marginaaliin, uudempi polvi ei niitä enää puhunut koska venäjän kielellä pääsi elämässä eteenpäin. Itä-Karjalahan on tavallaan suomalaisuuden sydänseutuja, kun Lönnrot keräsi suuren joukon runojaan sieltä. Kalevala -niminen paikkakin sieltä löytyy, toiselta nimeltään Uhtua.
Norppa: ”Suomettumisen aikana pyrittiin syyllistämään suomalaisia kaikesta.”
Totta.
Lisäksi aktiivisesti peiteltiin Venäjän, Leninin, Stalinin ja kommunistien rikoksia – sekä valehdeltiin törkeästi mitä itärajan takana oikein on ja mitä siellä tapahtuu.
Jos joku lehti uskalsi kertoa puolella sanallakaan totuuden Venäjästä, niin Kekkonen soitti haukkumapuhelun päätoimittajalle tai lähetti ”myllykirjeen”.
Kirjojen isommat kustantajatkin polettiin niin maan rakoon etteivät uskaltaneet julkaista kirjoja, joissa kerrottiin epämiellyttäviä tosiasioita Venäjästä ja kommunismista.
Se suomettumisen aika oli aivan kauheaa aikaa, eikä siitä olla vieläkään päästy eroon. Sauli Niinistö on ensimmäinen Jatkosodan jälkeinen presidentti, joka on uskaltanut tuomita Venäjän tekemisiä julkisesti (esimerkiksi hyökkäyksen Ukrainaan).
Talvisodasta lienee vähiten epäselvyyttä. Siinä taisteltiin itsemääräämisoikeudesta. Jos katsoo miten Baltian maille kävi, niin päätös oli mielestäni silloin oikea mitä Suomessa tehtiin.
Talvisodastakin on suomettumisen aikana yleisesti syytetty Suomea, vieläkin löytyy niitä ryssän perseen nuolijoita. Hyvin yleisesti esimerkiksi ”unohdetaan” tosiasia että Venäjä rikkoi törkeästi Suomen ja Venäjän välillä voimassa ollutta hyökkäämättömyyssopimusta hyökätessään Suomen kimppuun 30.11.1939. Se hyökkäyskin monesti ”unohdetaan” ja vain todetaan Talvisodan ”syttyneen” 30.11.1939.
Vapaussodan kieltäminen ja Jatkosodan alun tapahtumien vääristeleminen on edelleen samaa Venäjän hyväksi valehtelua. Suomen historiasta valehtelu pitäisi oikeastaan kriminalisoida.