Minä voin olla joidenkin mielestä historiafundamentalisti, tai jotakin muuta – olkoot minusta mitä mieltä hyvänsä.
Minun mielestäni sotahistoriasta pitäisi kirjoittaa tapahtuneiden tosiasioiden pohjalta.
Sinä päivämääränä, mielellään myös kelloaikana, siinä paikassa, nimetty henkilö tai nimetty joukko, teki sitä ja sitä. Siitä seurasi sitä ja sitä.
Kertoa konkreettinen käsky mikä annettiin ja miten siinä käsketyssä tehtävässä sitten todellisuudessa homma oikein sujuikaan. Oliko käskyssä toivomisen varaa, oliko suorituksessa kiittämistä tai moittimista. Millaista sotasaalista mahdollisesti saatiin, millaiset olivat tappiot. Voitettiinko aluetta vai menetettiinkö aluetta.
Minun mielestäni kuulojuttujen levittäminen tai omien mielipiteiden kertominen ei ole historiankirjoitusta.
Tarkat lähdeviitteet ovat erittäin tärkeä asia. Mistä kirjasta, painovuosi, miltä sivulta, kyseinen tieto on peräisin.
Tämä on minun mielipiteeni, jollakin toisella voi olla asiasta toisenlainen mielipide. Minä kuitenkin kirjoitan sen oman vakaumukseni mukaisesti.
Minusta tässä on mietittävää, poimin omasta blogistani tämän.
”Historia ei pysty kertomaan, mitä todella tapahtui. Sen sijaan se voi esittää tulkintoja. Emeritusprofessori Jorma Kalela on todennut teoksessaan Historiantutkimus ja historia, että historiantutkimus on kahtalainen ala: toisaalta tutkitaan meille nykyihmisille kiinnostavia asioita, toisaalta pyritään tekemään oikeutta menneisyyden ihmisille (Näin on mm Emeritusprofessori Kalela asian määrittänyt)”
Eli erilaisia tulkintoja on. Ei ole vain yhtä ja ainutta oikeaa näkemystä. Historiaa voidaan myös muokata mieleisekseen, ihmisen muisti (kun muistetaan hyvät ja huonot asiat) on yllättävän selektiivinen.
Ja lisäys. Kun kirjoitamme nykyhistoriaa, kirjoitamme sen sellaisena kuin kirjoittaja tai työryhmä sen näkee, toisen näkemys voi olla vallan toinen. Ja kun sitten aikojen saatossa tätä kirjoitusta joku toinen lukee, hän saa sen käsityksen ja tiedon mitä joku on hänelle luonut. Mm eri uskonnoissa ollaan samoihin aikoihin tapahtuneista asioista kirjoitettu erilailla jo pelkän uskonnon vaikutuksen takia. Sama koskee eri kansoja, politiikkaa, valtaa, kaikkea mikä kirjoittajan ympäristöön on vaikuttanut. Siksi ei ole vain yhtä ja oikeaa tietoa vaan esitetään tulkintoja sen ajan tapahtumista, ihmisistä jne.
History is written by the victors sanotaan lontoon murteella.
Tänä päivänä tuo on vähän monialaisemmin tulkittavissa oleva lausahdus. Historiaa uudelleenkirjoitetaan sen hetken voitolla olevien aatteiden valossa. Sen on useampi proffakin jo tuonut esille, että totuus ei ole kovin suurta valuuttaa tänä päivänä.
Minä en tiedä totuutta, joten en ole myöskään kukaan tuomitsemaan. Sen kuitenkin toivon, että henkilökohtainen nokittelu asiasta loppuisi.
Sillä on merkitystä milloin kirjoitetaan.
Esimerkiksi neukkulassa sotahistoriasta kirjoitettiin osia uusiksi riippuen siitä kuka milloinkin oli vallankahvassa.
Kiitettiin Stalinin ratkaisuja, sitten niitä haukuttiin ja kiitettiin Hrutshevia, nyt taas on Stalinin tekemiset arvossaan.
—–
Meillä Suomessa taas pitkän, syvän ja synkän suomettumisen aikana historiaa alettiin vääristelemään ihan perusteellisesti. ”Unohdettiin” merkittäviä asioita, alettiin moittimaan Suomen tekemiä ratkaisuja, ruvettiin kehumaan imperialistista roistovaltiota Venäjää, jne.
Vaikkapa kirjasarja Suomen Vapaussota, joka kirjoitettiin 1920 luvulla, on vapaa niistä suomettumisen ajan vääristelyistä.
Vielä pahempaa se historian vääristäminen on ollut mm Baltian alueella, siinä se onkin kun historiaa selvitetään jotta mikä se sitten oli oikein kun omatkin söi toisiaan ja ilmiantajat oli läsnä koko ajan, matkalle jos joutui, se oli yksisuuntainen monasti. Hyvin meillä Suomessa on tuokin asia verrattuna Baltiaan, tieto on jollain lailla itse raavittu kasaan niin sodasta kuin rauhan ajasta.
Meillä on se ero, että Suomea ei ole 100 vuoden kuluessa miehitetty. Arkistoista ei pääsääntöisesti ole tarkoitushakuisesti hävitetty materiaalia. Kodeissa on säilynyt päiväkirjoja, kirjeitä ja kirjoja.
Esimerkiksi Virossa jos ryssät miehityksen aikana löysivät jonkun kodista kielletyn kirjan niin se merkitsi yleensä 10 vuotta vankileirillä Siperiassa plus 5 vuotta karkotusta. Niinpä kaikki kirjat eivät ole säilyneet tähän päivään.
Juu, sitä tässä alleviivaankin kuinka maan oma tilanne on vaikuttanut sen maan historian kirjoittamiseen sen aikaisen nykyhistorian kirjoittamisen aikana ja nyt me luemme ja siteeraamme niitä ”faktoina”….tämä on se pointti.
Oleellista on, että minä en yritä estää ketään kirjoittamasta jotakin omassa blogissaan.
Niin mutta kun joistain näyttää inttäminen olevan hauskaa, kai siitä jotkin saa mielihyvää tai jotain, en ymmärrä pätkääkään.
En minäkään.
Jos jonkun mielestä minun kirjoituksessani joku asia ei ole totta, niin sitten minun mielestäni hänen pitäisi esittää perustelut ja todisteet miksi asia on jotenkin toisin – eikä yrittää estää minua kirjoittamasta.
Syvän suomettumisen aikana jopa presidentti lähetti päätoimittajille myllykirjeitä, ettei sellisista asioista saa kirjoittaa. Kustantajat kieltäytyivät julkaisemasta kirjoja joissa kerrottiin epämiellyttäviä tosiasioita. Sellaisesta pitäisi jo päästä Suomessa eroon.
Mutta kun Suomea on sovjeftoitu 40-luvun lopulta 90-luvun alkuun niin kyllähän siinä yksi sukupolvi on jo aivopesty. Eikä tämä ole vitsi. Sekä sakki on niin peloiteltu että kaikki negatiivinen idästä pitää suodattaa jonkin sensuurin läpi, senhän huomaa meidän päättäjistäkin, nämä on kuin korkkiruuveja, Lipponen, Aho, ja muut toverit vois ihan yhtä hyvin nauttia Terijoen hallituksen pöytä paikoista nykyaikana….
Sen sovjetoimisen aikana Suomessakin oli kiellettyjen kirjojen luettelo. Kirjastoissa ei saanut olla luettavana eikä lainattavana niitä kirjoja. Jotkut kirjastot hävittivät ne kielletyt kirjat (esimerkiksi Suomen Vapaussodasta), jotkut kirjastonhoitajat olivat niin fiksuja, etteivät hävittäneet niitä kiellettyjä kirjoja vaan vain lukitsivat ne lukittuun kaappiin, josta ne nostettiin sitten varaston hyllylle neukkulan kemahdettua.
Suomettumisen aikana Suomessa sepitettiin valheellinen tarina kiltistä toveri Leninistä, joka lahjoitti Suomelle itsenäisyyden.
Siihen sepitettyyn tarinaan ei sopinut ollenkaan tosiasia, että Suomi joutui käymään Vapaussodan Venäjää vastaan säilyttääkseen itsenäisyytensä – eikä tietenkään tosiasiat, että Venäjä yllytti osan suomalaisista punaisista nousemaan kapinaan Suomen vapailla vaaleilla valittua Eduskuntaa ja laillista Hallitusta vastaan, aseisti kapinalliset, ja Venäjän armeija tuki kapinallisia Suomea vastaan.
Niinpä kaikki ne tosiasiat piti ”unohtaa” – niitä ei saanut näkyä missään. Niinpä Suomi nytkin kun Suomen Vapaussodasta on kulunut 100 vuotta – edelleen unohtaa aktiivisesti koko Vapaussodan ja punakapinan.
Minulle se valheessa eläminen ei käy.
Muuten, tulipa juuri mieleen, että minullakin on oikeastaan merkkivuosi. On 100 vuotta Suomen Vapaussodasta Venäjää vastaan ja punakapinasta Venäjän tuella Suomea vastaan.
Minulla taas tuli ihan huomaamatta täyteen noin 50 vuotta siitä kun aloin kirjoittamaan julkisuuteen kirjoituksia Suomen vapauden puolesta, Suomen maanpuolustuksen tehostamisen puolesta, ihmisoikeuksien puolesta, Venäjää vastaan, kommunismia vastaan.
Olen siis ainakin puoli vuosisataa lukenut historiaa ja tapahtumia, kerännyt aktiivisesti tietoa ja myös julkaissut tietoa. Olen kirjoittanut mm. paperiseen Uuteen Suomeen (ainakin Pentti Poukan päätoimittajuuden aikaan kirjoituksiani vielä julkaistiin siellä), Kokoomuksen lehteen Savo, Savon Sanomiin, Jousimieheen, Nykypäivään, Sotilasaikakauslehteen, Suomen sotilaaseen, jne., jne.
Jotenkin ihan vahingossa tuli mieleen, että on minun ”taiteilijaurani” 50-vuotisjuhlavuosi.