Vapaussodan molemmat osapuolet valmistautuivat ratkaisevaan hyökkäykseen
Suomen armeijan ylipäällikkö kenraali Mannerheim ja Suomen armeija oli toinen ”osapuolista”:
”Etelässä vallitseva nälkä ja hirmuvalta kehottivat nopeihin toimenpiteisiin, ja sitä paitsi tiesin että vastapuolella suoritettiin kiihkeitä hyökkäysvalmisteluja. Päämaja laski, että vihollisella olisi Pohjanlahden ja Päijänteen välillä käytettävissään 25 000 miehen voimat. Kevät lähestyi, ja kelirikko alkaisi pian estää joukkojen liikkeitä. Jäiden lähdettyä helpottaisivat avoimet vesistöt vastustajan puolustusta. Näitä seikkoja silmälläpitäen annoin 27. helmikuuta käskyn ryhtyä toimenpiteisiin, että joukot maaliskuun puoliväliin mennessä olisivat valmiit siirtymään offensiiviin.”[i]
Entäpä toinen osapuoli?
Juuri tämän valmisteltavana olevan hyökkäyksen osalta kannattaa jättää Venäjän valtio sivuun tarkastelusta, vaikka se Karjalan rintamalla olikin hyvin aktiivinen.
”_»Suomen kaikkien sotajoukkojen ylipäällikkö», sanomalehdentoimittaja ja entinen vänrikki Eero Haapalainen, oli ylipäällikkö vain nimellisesti, kun taas hänen esikuntapäällikkönsä eversti Svetshnikov oli todellinen johtaja.”[ii]
Svetshnikovin käskystä 3.3.18 pätkä:
”_ »Määrään kaikkia Suomen sotajoukkoja [mukaan luettuna venäläiset joukot – jpu] ajalla 3 p:stä 9 p:ään maaliskuuta valmistautumaan hyökkäyksiä varten ja 10 p:nä maaliskuuta on kaikkien ryhdyttävä ratkaisevaan hyökkäykseen lahtarien tuhoamiseksi maasta ja Vaasan-Sortavalan rautateiden, eritoten Haapamäen-Pieksämäen radan valloittamiseksi.»
Vastustajan [kapinallisten ja venäläisten – jpu] päähyökkäys suuntautui Päijänteen ja Pohjanlahden välille, missä käskyä myös toteutettiin huomattavan tehokkaasti. Tällä rintamalla, jonka vahvuus oli n. 15 000 miestä, hoiti päällikkyyttä kelvollinen ja henkilönä nuhteeton mies, metallityömies Hugo Salmela, apunaan eversti Bulatsel ja muita venäläisiä upseereja. Operatiivinen ajatus oli sama kuin meidänkin tulevassa hyökkäyksessämme: sitoa joukkomme Ruoveden-Vilppulan-Mäntän linjalla ja samalla ohjata varsinaiset hyökkäyskolonnat itä- ja länsipuolitse.”[iii]
Mannerheimin suunnitelma
”Hyökkäyssuunnitelman perusajatuksena oli vihollisen Ruoveden-Vilppulan linjalla olevien joukkojen sitominen rintamahyökkäyksillä ja samanaikainen saarrostaminen lännestä ja idästä. Sekä rintamalinjan kulku että tieverkko suosivat tätä suunnitelmaa. Jo 5. maaliskuuta oli annettu käsky hyökkäysjoukkojen jakamisesta seuraaviin suoraan ylipäällikön alaisiin osastoihin:
– Ryhmä Linderin, päävoimat Ikaalisissa ja Laviassa, oli toistaiseksi rajoituttava varmistamaan lännestä tapahtuva saarrostusliike, katkaisemaan Tampereen-Porin rautatie ja sitomaan vastassa olevia voimia;
– Osasto Hjalmarsonin, oli kokoonnuttava Virroille, varmistuksenaan Vaskivedelle työnnetty pataljoona. Osaston tehtävänä oli hyökätä suoraan etelään Kuruun ja edetä Muroleen kanavan kautta Korkeakosken-Oriveden rataosalle katkaisemaan vihollisen päävoimien perääntymistien lännestä käsin;
– Ryhmä Wetzerin, oli linjalla Ruovesi-Vilppula-Mänttä sidottava vihollisen päävoimia ja estettävä niitä ennenaikaisella vetäytymisellä välttämästä saarrostus; jos vihollinen ryhtyisi vetäytymään, osaston oli käytävä tarmokkaaseen takaa-ajoon;
– Osasto Wilkmanin, oli kokoonnuttava Jämsään Päijänteen länsipuolelle, varmistuksenaan Eväjärvelle ja Kuhmoisiin työnnetyt osastot. Tehtävänä oli idästä päin Länkipohjan kautta hyökätä pääradalle ja Oriveden aseman kohdalla täydentää vihollisen päävoimien saarrostus.
Hyökkäysjoukot oli muodostettu samoista suojeluskunnista, jotka olivat yhtäjaksoisesti olleet tulessa sodan alusta asti. Ei ollut muuta neuvoa kuin käyttää niitä offensiiviinkin. Lisäksi tulivat värvätyt joukot, jotka pikakoulutuksen saatuaan kuljetettiin rintamalle. Jääkärijalkaväkeä ei voitu käyttää – sen järjestely ja koulutus oli vasta alullaan. Kun ylipäällikön reservinä oli vain kaksi krenatööripataljoonaa ja välttämättä tarvittiin enemmän, muodostettiin liikenevästä asevelvollisesta miehistöstä kiireesti seitsemän reservipataljoonaa. Useimmat niistä joutuivat ottamaan osaa hyökkäykseen.
Pääoperaatioon osaa ottavien joukkojen vahvuus oli, ylipäällikön reservejä lukuun ottamatta, 12 000 miestä, silloisissa oloissamme huomattava voima.”[iv]
——
[i] G. Mannerheim – Muistelmat Ensimmäinen osa; sivu 297
[ii] G. Mannerheim – Muistelmat Ensimmäinen osa; sivu 296
[iii] G. Mannerheim – Muistelmat Ensimmäinen osa; sivu 305
[iv] G. Mannerheim – Muistelmat Ensimmäinen osa; sivut 304-305
Vapaussodan ratkaiseva hyökkäys – Päijänteen länsipuolella – molemmilla osapuolilla oli kiire hyökätä.
Svetshnikovin käskystä 3.3.18 pätkä:
”_ »Määrään kaikkia Suomen sotajoukkoja [mukaan luettuna venäläiset joukot – jpu] ajalla 3 p:stä 9 p:ään maaliskuuta valmistautumaan hyökkäyksiä varten ja 10 p:nä maaliskuuta on kaikkien ryhdyttävä ratkaisevaan hyökkäykseen lahtarien tuhoamiseksi maasta ja Vaasan-Sortavalan rautateiden, eritoten Haapamäen-Pieksämäen radan valloittamiseksi.»
Gubbe kärsi ilmeisesti mielisairaudesta. Seuraavana saattoi tuhoamislistalla olla leipurit. Oli hyvä, että gubbe pysäytettiin.
Svetshnikov oli silloin Venäjän armeijan eversti, divisioonankomentaja. Suomen Vapaussodan jälkeenkin hän toimi Venäjän puna-armeijassa vastuullisissa tehtävissä. Tuskin oli mielisairas.
Pieksämäellä ei ollut sitten juuri rähinää, kokoontuivat sinne ja alkoi Varkauden valloitus, ja reilu 200 henkeä teloitettiin Huruslahden jäällä (punaisia), valinnat teloituksille oli mielivaltaisia, syyt oli muut kuin kapina.
”Varkauden punakaartilaiset olivat ampuneet heti kapinan puhkeamisen jälkeen tammikuun 29. päivän illalla kaksi henkilöä, kaupanhoitaja Taavetti Ryhäsen ja Lehtoniemen tehtaiden insinöörin Harald Staffansin. Helmikuun alussa he uhkasivat ampua panttivangeiksi ottamansa suojeluskuntalaiset, mikäli valkoiset yrittäisivät valloittaa kaupungin. Helmikuun 20. päivänä he aloittivatkin toteuttaa uhkaustaan teloittamalla vangeistaan neljä. Lisäksi he yrittivät tappaa kaksi muuta. Elintarvikkeiden takavarikoimismatkoilla he murhasivat seitsemän ihmistä ja polttivat kolme maataloa.
Varkauden punakaartin päällikkö Matti Autio oli sitä paitsi antanut joukoilleen julistuksen, jossa muun muassa määrättiin, että kaikki yli 10 v. porvarit on tapettava 21. helmikuuta kello yhteen mennessä. »Ehkä niin olisi käynytkin, jos mahti vielä tällöin olisi ollut tuon punaisen hirviön käsissä», kirjoitti Käkisalmen Sanomat 28. helmikuuta ilmestyneessä numerossaan.
Valkoisten mieliä kiihotti suunnattomasti myös punaisten petollisuus Varkauden taistelun aikana. Massatehtaalle linnoittautuneet punaiset nimittäin nostivat näkyviin valkoisia lippuja antautumisen merkiksi, mutta kun valkoiset alkoivat lähestyä massatehdasta, punaiset avasivat kiivaan kivääri- ja konekivääritulen heitä vastaan. Useita valkoisia kaatui tämän katalan teon johdosta.” (Pentti Pylkkö – Punainen viima; 2016; sivut 54-55)
Syvän ja pitkän suomettumisen aikana Vapaussodasta ja punakapinasta Varkaudessa on varmaankin kerrottu ihan toisenlaisia tarinoita.
Varkauden osalta kannattaa tutustua sisällissodan valkoisten aiheuttamian järkyttävien murhien osalta myös tapahtuneeseen ” Huruslahden arpajaiset ” .
Niissä arpajaisissa kostettiin vanhoja kaunoja. Moni joka oli punaisten puolelta ja oli hyvän työmieheen maineessa , pelastui vaikka olisi ollut täysi punikki, tehdashan piti saada mahdollisimman nopeasti toimimaan rähinän jälkeen, tunnen henkilöitä joiden sukulaisia, ukkeja ja setiä tuossa Huruslahdella pistettiin kylmäksi
Vangittujen vihollisten seasta osan tappaminen arpomalla oli vanha tapa. Tietenkään sitä vanhaa tapaa ei olisi kannattanut noudattaa Suomessa, vaan kaikki rikoksiin syyllistyneet olisi pitänyt tuomita tuomioistuimissa ankariin rangaistuksiin.
Jo vihollisen puolella Suomea vastaan ase kädessä toimiminen olisi riittänyt syyksi kuolemantuomioon.
Valitettavasti moni joukkomurhiin, kidutuksiin ja raiskauksiin syyllistynyt punakaartilainen armahdettiin, eikä tapettu kuten olisi pitänyt.
Tämä artikkelini koski kuitenkin Suomen Vapaussodan suuria hyökkäysoperaatioita Pohjanlahden ja Päijänteen välillä – eikä Varkauden tapahtumia.
Itse, Putkinen, viittasit itse Varkauden tapahtumiin..joten vastine siihen. Miten hyvin muuten olet perehtynyt vuoden 1918 lainsäädäntöön ??
Vastasin Markon teemaan kuulumattomaan kommenttiin Varkaudesta. Minusta se asia tuli kuitattua sillä.
Älä jatka teeman vierestä, tai poistan kommenttisi.
Teema on, että Pohjanlahden ja Päijänteen välillä molemmat Vapaussodan osapuolet valmistautuivat ratkaisevaan hyökkäyssotatoimeen.
Juu, piti laittaa kun Pieksämäki mainttiin aiheessa, Varkaus siinä vieressä
No, Haapamäen-Pieksämäen rata mainittiin Svetshnikovin käskyssä, varsinaisesti Pieksämäkeä ei. Varkaus on melkoisen kaukana Päijänteen länsipuolisista operaatioista.
Ihan operaatiotaidon ja taktiikan kannalta alkuperäinen artikkelini pitäisi olla kiinnostava.
Sodan molemmat osapuolet valmistautuivat samaan aikaan suorittamaan samalla alueella täsmälleen samanlaisen operaation – ja tilanne huomioiden varsin merkittävin joukoin.
Pyrittiin nimenomaan ratkaisutaisteluun ihan samalla alueella. Kaikki mahdolliset resurssit peliin – kävi miten kävi.
Suomi halusi lyödä vihollisen sillä alueella perusteellisesti, jotta voisi sitten vapaasti jatkaa operaatioita itään päin puhdistaakseen alueensa vihollisista.
Suomen viholliset puolestaan halusivat ”tuhota” Suomen laillisen hallituksen asevoimat ja sitä myöten itsenäisen, demokraattisen Suomen.
Niihin ylipäällikön mainitsemiin pikakoulutettuihin värvättyihin joukkoihin riitti hirveästä kaaderipulasta riippumatta vain 31 jääkäriä. Haluttiin saada todella iskukykyinen jääkärijalkaväki hieman myöhemmin. Niitä jääkäripataljoonia perustettiin kiireellä asevelvollisista ja jääkäreistä 18 pataljoonaa kuuteen rykmenttiin, jotka jaettiin kolmeksi jääkäriprikaatiksi.