Punaisten maaliskuun hyökkäys Satakunta-Häme
Punaisilla oli vaikeuksia saada keskitettyä joukkojaan eversti Svetshnikovin hyökkäyssuunnitelman mukaisesti aikataulussaan.
”Näistä syistä ei sivustoilla saatu hyökkäystä käyntiin ennen kuin 10 p:nä ja Laviaa vastaan ei voitu alkaa hyökkäystä ennen kuin 14 p:nä, vaikka sen piti tapahtua yhtaikaa. Aikaisemmin olivat valmiina Leinosen ja Stolbovin osastot, jotka ryhtyivät hyökkäykseen jo maaliskuun 9 p:nä.
Huolimatta näistä epäsuotuisista oireista ja niistä vaikeuksista, joita jo 9 p:nä ilmaantui Ikaalisissa ja Vaskivedellä, näyttää mieliala Tampereella, missä Haapalainenkin silloin oleskeli, olleen korkea vielä päivää ennen yleisen hyökkäyksen alkua. Helsinkiin lähetetyt raportit olivat laaditut toivehikkaaseen sävyyn, ja suureen ylivoimaan luottaen odotettiin pikaista ja huomattavaa menestystä.
Mutta jo varhain niin suurin toivein odotettuna maaliskuun 10 p:nä saapui johdolle äärimmäisen masentavia tietoja. Vilppulassa päästiin hyökkäämään vasta myöhään keskipäivällä eikä missään voitettu alaa. Sekä Salminen että Stolbov ilmoittivat, että asema oli huolestuttava ja että taistelut olivat tuottaneet suuria tappioita. He pyysivät lisäjoukkoja voidakseen jatkaa hyökkäystä. Myöskin Leinonen pyysi apua; saamatta lisää tykistöä ei hän mitenkään selviäisi Ikaalisten puolustajista, jotka hän arvioi hyvin vahvoiksi.
Illalla tuli oikea surmanisku, kun aluksi heikot ja ristiriitaiset huhut suuresta vastoinkäymisestä Kuhmoisissa vahvistuivat. Tuli tieto, että Grönrosin joukko oli lyöty ja pakeni Luopioisiin päin.
Kuinka epäsuotuisaa kaikki tämä olikin, ei punaisten päämaja kuitenkaan näytä heittäneen toivoa, että alettu toiminta vie hyviin tuloksiin. Vastoinkäymisen Kuhmoisissa korvasi jossain määrin samanaikainen menestys Lusissa, jonka vuoksi toivottiin, että pian voitaisiin uudelleen alkaa eteneminen Jämsää kohti. Pääasiahan sitä paitsi oli, että neljä keskimmäistä osastoa onnistuisivat hyökkäyksessään. Apuväkeä oli päivän kuluessa sen vuoksi lähetetty rautateitse Korkeakoskelle ja hevoskyydillä Kuruun. Ja nyt koetettiin kaikin keinoin pysäyttää Grönrosin pakeneminen. Saatavissa olevat Riihimäen ja Hämeenlinnan reservit lähetettiin tukemaan hänen pelon vallassa olevia joukkojaan ja helpottamaan niiden uudelleen keräämistä.
Näillä toimenpiteillä olikin menestystä, ja kun oikea sivusta oli Luopioisissa uudelleen saatu järjestykseen, voitin se lähipäivinä työntää eteenpäin Kuhmalahdelle. Ennenkuin tätä millään tavalla ennätettiin käyttää hyväksi, oli asema muilla tahoilla arveluttavasti huonontunut.
Maaliskuun 11 päivän kuluessa saapuivat vakavimmat onnettomuuden viestit Ikaalisten rintamalta, ja jälkeenpäin selvisi, että siellä oli kohdannut täydellinen katastroofi. Odottamaton yöllinen vastahyökkäys oli aikaansaanut täydellisen pakokauhun Leinosen joukoissa. Itse hän oli hävinnyt, esikunta pyysi eroa ja venäläiset joukot kieltäytyivät tappelemasta. Joukot olivat täydessä sekasorrossa peräytyneet Hämeenkyröön, olipa pari sataa pakolaista tullut aina Tampereelle asti.
Kun samaan aikaan Kiikoisista, mistä Salminen näyttää osastoaan johtaneen, esikunta itsepintaisesti pyysi apua, tultiin Tampereella kovin levottomiksi ja pidettiin jo yhteyttä Porin kanssa uhattuna. Svetshnikovin yleinen reservi näyttää silloin osittain asetetun käytettäväksi, koskapa Riihimäeltä ja Hämeenlinnasta seuraavana päivänä siirtyi joukkoja, luvultaan noin 650 miestä, Satakunnan rintamalle.
Muiltakin rintamilta olivat tiedot yhtä masentavia. Stolbov ilmoitti maaliskuun 11 päivän iltana, että hänen oli ollut pakko keskeyttää hyökkäyksensä valkoisten asemia vastaan Vaskivedellä ja vetäytyä joukkonsa pääosan kanssa aina Kuruun asti. Seuraavana päivänä täydennettiin näitä ilmoituksia ja silloin näyttäytyi, että Stolbovia oli kohdannut vakava vastoinkäyminen. Tappioiden ilmoitettiin olleen 50 kaatunutta ja noin 200 haavoittunutta siltä kolmen päivän ajalta, jonka taistelut Vaskivedellä olivat kestäneet; karkureiden luku laskettiin sadoissa. Erittäin raskaasti olivat tappiot koskeneet konekivääri- ja tykkimiehiä; lisäksi suurin osa päällystöstä haavoittunut. Stolbov pyysi sen vuoksi lisäväkeä, ja on itsestään selvää, ettei mitään hyökkäyksen uudistamista Virroille päin voitu juuri ajatellakaan, ennenkuin apua oli saatu.
Koska Sorinin hyökkäyksellä Ruoveden rintamaa vastaan ei ollut 10 eikä 11 p:nä ollut vähintäkään menestystä, oli nyt aivan selvää, että suunniteltu suuri saartoliike valkoisten Hämeen osastojen oikeata sivustaa vastaan oli tällä kertaa mennyt myttyyn. Samalla kävi selville, että myöskin vastaava liike valkoisten vasenta sivustaa vastaan, jonka kautta oli toivottu aluksi päästävän Mänttään, oli pysäytetty alkuunsa. Hurrin joukon Eväjärvellä kärsimän tappion koko laajuus ei tuullut Tampereella tunnetuksi ennenkuin 13 p:nä, mutta sen verran tiedettiin jo 12 p:nä sekä täällä että Lylyssä, että Hurrin hyökkäys oli pysäytetty.”[i]
Kuvan lähde: Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota V; 1925; sivu 49
[i] Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota V; 1925; sivut 50-52
Punaiset lähtivät tähän hyökkäykseen noin 20 000 miehen voimin, eli suurella ylivoimalla. Venäläiseen tapaan suunnitelma oli tarkka ja jäykkä. Tilaisuuksia ei osattu käyttää hyväksi, vaan odotettiin että suunnitellut ehdot täyttyvät ennen seuraavan vaiheen käynnistymistä.
Tosta jäykkyydestä tuli mieleeni Isän kertomus talvisodan Venäläisten tykistökeskityksestä; Ampuivat suoraviivaisesti kaistan ja sitten seuraavan kaistan ja siinä kaistanvaihdon aikana oli viisasta hypätä jo ammutulle kaistalle tykinammuksen kuoppaan suojaan ja henki säilyi vaikka keskitys oli kova.
Venäläinen tapa Vapaussodassa, Talvisodassa ja ehkä vieläkin, on tehdä suunnitelma ja sitten jääräpäisesti noudattaa sitä suunnitelmaa vaikka tulisi kuinka paljon tappioita. Siis ylhäältä käskettiin miten pitää toimia.
Saksalaisilla oli tapana antaa alijohtajalle tehtävä ja hän sai itse täyttää tehtävän miten parhaaksi näki – käyttäen operaation kuluessa avautuvia mahdollisuuksia.
Venäläinen tapa edetä massoina on perustunut päälukuun, kun on mistä ottaa. Ei siinä juuri johtaja taitoja tarvita. Massaa vaan eteenpäin, ei lopu ukot kesken vaikka miljoona kuolee niin 10 miljoonaa on tulossa lisää. Tuollainen kansa jos olisi ollut vaikka Suomen kansan kokoinen se olisi moisella taktiikalla kadonnut ensimmäisessä sodassaan sukupuuttoon.
Kommentissani ei oikeastaan ollut pääasia se massan käyttäminen, vaan tiukat käskyt miten pitää toimia.
Jo Vapaussodassa Mannerheim oli valmis ottamaan riskejä, että saadakseen oman hyökkäysjoukon kasaan, niin puolustuksessa olevat joukot voivat tarvittaessa vaikka perääntyä, hyökkäykseen tarkoitettuja joukkoja ei sidota puolustukseen.
Saksassa koulutetut jääkärit eivät tainneet paljoa luottaa ”venäläisten” upseerien, kuten Mannerheimin taktisiin kykyihin.
Epäluottamus ”venäläisiä” upseereita kohtaan oli aluksi suurta.
Mannerheim saavutti nopeasti jääkärien luottamuksen ja Nenonenkin aikaa myöten. Mannerheim oli erinomainen diplomaatti. Hän ymmärsi, että jääkärit olivat korvaamattomia, mutta hän itse ei ollut.
Vapaussodan ja Talvisodan välisenä aikana jääkäriupseerit saivat aikaan sen, että lähes kaikki ”venäläiset” upseerit erosivat tai erotettiin.