Kosto elää politiikassa, vai miten se meni?

 

 

Poliitikot sanovat aina olevansa kansan asialla. Osa on jopa nimensä mukaisesti kansanedustajia. Myös puolueet toisensa jälkeen kehuskelevat olevan kansaa varten. Länsimaista demokratiaa ylistetään, koska monipuoluejärjestelmät takaavat valinnanvapauden valita parhaaksi katsomansa puolue ajamaan asiaansa, arvomaailmaansa ja myös aatetta.

 

Ihmiset ovat erilaisia, on monenlaisia piirteitä joita kannamme sisällämme ja jotka näyttäytyvät käytöksessämme jokapäiväisessä elämässä. On kostonhimoisia, pitkävihaisia, kaunaisia, katkeria, hyväksikäyttäjiä, narsisteista puhumattakaan, kielteisiä tunteita mainitakseni.

 

Ihmisten arjessa on hyväksyttyä ja sanoisinko normaalia, että järki ja tunteet kulkevat mukana, täydentäen toisiaan. Joskus toinen on voitolla ja joskus taas toinen vie vääjäämättä mennessään. On myös joko tai ihmisiä, joita toinen piirre hallitsee melko suvereenisti.

 

Miten on politiikan laita? Se onkin kimurantimpi kysymys. Puoluepolitiikassa puolueissa taistellaan ”paikasta auringossa”, johtoasemiin itsensä kammenneet alkavat leikkiä kaikki tietäviä ja ylenkatsovat rivijäseniä jne. Tunne tulee peliin jos heitä ja heidän toimiaan tai ajatuksiaan alkaa arvostella – kosto elää – astuu kuvioihin. Siinä vaiheessa järjellä ei ole sijaa vaikka kuinka muistuttaisi kuinka tässä halutaan keskustella ja suunnitella toimintatapoja joilla voitaisi parhaiten toteuttaa kansan tahtoa, luoda parempaa huomista.

 

Kosto elää ajatuksen kaikki kiistävät, eivätkä ehkä edes tunnista, mutta kokevat tulleensa ”alemmalta taholta” tulleensa loukatuiksi, kun on kyseenalaistettu heidän huolella laatimiaan toimintoja. Siksi alitajunta hautoo kostoa tai jopa ihan suunnitelmallisesti. Toki myös käänteisesti asia on sama. Rivijäseneksi jäänyt, voi myös ”piruuttaan” haluta kostoa jäädessään ”rannalle ruikuttamaan” johtotehtävistä.

 

Kansanedustajien kuuluisi olla sitä mistä titteli kertoo. Kuitenkin kun on seurannut eduskunnan viimeaikaisia tapahtumia (joissa sinällään ei ole mitään uutta), niin on syntynyt kuva, jossa ohi kansan asian ajamisen on alettu luoda asemia oman puolueen ja ehdokkaiden vaaliasetelmissa.

 

On pöyristyttävää ollut katsoa kuinka käydään kiivasta taistoa omista eduista, sivuuttaen tyystin kansan edun, jonka pitäisi olla kansanedustajien tehtävä. Tiedä sitten kuinka paljon medialla on vaikutusta kuvan antamisessa, miten eduskunnassa kostetaan, riidellään ”kynnet verillä”, jotta saadaan omille näytettyä, ettei meidän ryhmän yli kävellä tai suostuta kiristyksen kohteeksi.

 

Pöyristyttävän asiasta tekee se, että jos kaikki on vain teatteria ja lähtökuoppia kaivetaan eduskuntavaaleja silmälläpitäen, niin näin toimien äänestäjät kokevat itsensä pelleiksi, kun ovat hairahtuneet uskomaan vilpittömästi edustajiensa ajavan heidän, kansan asiaa.

 

Mikä sitten on johtopäätös? Politiikka on erittäin raastavaa ja kuluttavaa, jossa järki ja tunteet leimahtelevat ja laineet lyövät yli ja jossa omat ja kansan edut sekoittuvat herttaisen kevyesti kyseenalaistamatta. Pitäisi olla myös tunteet ja herkkä kosketus kansalaisten elämään. Toisaalta asioita pitäisi ajatella ja viedä eteenpäin järkeä käyttäen, tai yhdessä tunteen ja järjen kera. Liika tunteilu saattaa olla henkisesti todella raskasta ja silloin helposti asiat koetaan henkilökohtaisina, mikä syö ihmisen voimavaroja joka taas saattaa synnyttää hyvin kielteisiä tunteita jotka sitten näkyvät kuten aiemmin kuvasin.

 

Pelkkä järjen käyttö taas ”kylmettää”, joka johtaa siihen, että ihmiset ovat vain lukuja ja tilastoja. Kun vielä lisätään vallan huuma, joka vie niin järjen kuin tunteet, niin ollaankin politiikan perimmäisten kysymysten äärellä. Vallanhimo on sekin tietynlainen tunne, mikä vie helposti mennessään ja kaappaa ihmisen/ihmiset syleilyynsä. Siinä perinteiset tunteet heitetään sivuun, eikä järkikään tahdo pysyä mukana. Vallanhimo pistää myös rehellisyyden koetukselle, kun valtaan pääsyä täytyy perustella ja selitellä uskottavuutta tavoitellen.

 

Miten saada järki, tunteet ja vallanhimo pelaamaan yhteispeliä parhaalla mahdollisella tavalla politiikan koko kirjossa niin, että ihmiset kokisivat politiikan olevan aito keino muuttaa maata ja maailmaa. Helpompi taitaa olla keksiä keinot junien pysymiseksi aikataulussa, kuin politiikka saada vilpittömäksi väyläksi palvelemaan yhteistä hyvää.

 

Ps.

Entäs minä itse, vankasti politiikassa mukana olevana? Onko itselläni ”puhtaat jauhot” pussissa politiikan saralla? Sitä kannatta tiukasti kysyä minulta, jos vaikka asetun ehdokkaaksi kevään tulevissa vaaleissaJ)