Ei enää pelkästään manselaisen Kummelin sketsien aiheena. Nyt on aiheesta myös tri Anu Maijalan tutkittua tietoa:
Tutkimuksen empiirinen konteksti muodostuu autopalvelutaloista, joissa voimakas maskuliininen kulttuuri nostaa esille sukupuoleen liittyviä jännitteitä. Tutkimuksen aineisto koostuu asiakaspalvelutyötä tekevien henkilöiden haastatteluista ja eläytymismenetelmää hyödyntäen kirjoitetuista tarinoista. Lisäksi aineistoon kuuluu naiskuluttajien eläytymismenetelmää hyödyntäen kirjoittamia tarinoita. Aineiston analyysiin on käytetty foucauldilaista diskurssianalyysiä ja käytäntöjen tutkimusta.
Autokaupassa käyneenä huomaan naisiakin myyjinä – no olen saanut aina sellaista palvelua jota olen halunnut. Aina kaupassa kuin kaupassa ostajan pitää ilmineerata mitä haluaa. Toisaalta on myös kauppoja joissa itse pitää valita ja itse pitää maksaa ilman kassahenkilöä ja itse pitää ostoksensa kasata sitten kotonaan.
Meillä marssijärjestys on seuraava: vaimoni, isojen pörssifirmojen pääpamppujen assistenttina valikoi pirssin näön ja värin perusteella. Myyjä ihmettelee ostajan asiantuntemusta ( mitä hänellä ei ole). Minä seuraan sivusta ja katson, että moottori on nokkapellin alla.
Heikki on oivaltanut kupletin juonen ja perhesovun.
Näinä tasa-arvon aikoina olemme aina autokaupoille menneet yhdessä vaimon kanssa. Valintatilanteessa on sopu ja harmonia hyvin säilynyt soveltamallamme menetelmällä, vaimo päättää auton värin ja minä kaiken muun.
Viimeksi kun autokaupassa kävin, ei ollut myyjää. Kun olin kylällä vähän aikaa, sanoin että tulen tunnin päästä takaisin. Silloinkaan ei ollut myyjää. Ei ensimmäistäkään. Pahoittelivat kovasti.
Kyseessä on ilmeisesti ote väitöskirjasta. Mitähän tuo avauksessa oleva teksti tarkoittaa suomeksi? Luin sen kahdesti, mutta en päässyt kärryille. Ainakin se sai minut nauramaan, joten ehkä se on jotain omalaatuista huumoria. Tai sitten minulla on omalaatuinen huumorintaju.
Jostain syystä mieleen tuli taannoinen audimies, Esko Kiesi oli muistaakseni nimi, joka lankesi erään naistenlehden asettamaan ansaan ja puhui kyseisen lehden haastattelussa autoista ja naisista sen verran huterosti, että sai potkut.
Niinhän se ”egonkohottaja” silloin ajoi Audillansa ojaan ja pahasti.
Minäpä kerron, kun aikanaan tehtiin kauppaa erään rouvan kanssa. Oltiin jo loppusuoralla, olihan sitä jo muutama tunti väännettykin. Rouva oli mieltynyt suhteellisen kalliiseen uuteen autoon ja meillä oli kauppa kättäpäälle sovittuna. Ainut mitä mietittiin oli tarvitseeko ja ostaako hän nelivetoisen version. Minä yritin hiukan jo jarrutella ja lopulta sanoinkin, että pitäisikö soittaa isännälle ja kysyä hänenkin mielipiteensä. Pitkään oli rouva hiljaa, kunnes tokaisi, että mitä se sille kuuluu, minä ostan autoa ja maksan, sekä päätän. Eikä se autoista ymmärrä mitään.
No kauppa lopulta tehtiin, nelivetoisena ja maksut tuli ajallaan, eikä siitä alunalkaenkaan edes ollut epäilystä.
Sitten kun auto tuli ja luovutettiin, isäntä oli mukana hakemassa. Taas kerran erehdyin, piti lähteä tutustumisajolle, jossa näyttäisin hiukan eri toimintoja. Ehdotin, että ajaako isäntä itse, rouva hyppäsi kuskin paikalle ja hän ajaa, ja isäntä odottaa täällä.
Niitä valveutuneita naisasiakkaita alkoi olla enenemässä määrin jossain -90 luvun paikkeilla. Kukaan ei tiedä liittyikö se ilmiö jotenkin kurjaan lama- aikaan ja konkursseihin. Epäily on olemassa.