Viha ei ole Internet-ajan keksintö, joskin Internet on tarjonnut sille tarpeetonta tehonlisäystä. Vaan ei tällä kertaa netistä ja somesta, vaan puhutaan itse siitä vihasta jota löytyy ihmisistä. Puhutaanpa hetki sen kohteista muutaman tutun esimerkin kautta.
Esimerkkejä, olkaa hyvä
Kun vihaamme feministejä, emme vihaa feministejä. Vihaamme muutamasta blogauksesta ja parista kolumnista syntynyttä, paisutettua mielikuvaa, jonka taustalla on pieni ryhmä vähän turhan kovalla stressillä elävää ihmistä. Vihaamme pelon luomia tuntemuksia kostosta, perhe- tai työrauhan menetyksestä.
Kun vihaamme maahanmuuttokriitikkoja (natseja?), emme vihaa natseja. Vihaamme muutamasta blogauksesta ja parista kolumnista syntynyttä, paisutettua mielikuvaa, jonka taustalla on pieni ryhmä vähän turhan kovalla stressillä elävää ihmistä. Vihaamme pelon luomaa tuntemusta, jonka mukaan yksi pieni rikollisjoukkio johtaisi kaikkia maamme katuja.
Kun vihaamme demareita, vihaamme värittynyttä muistoa sadan vuoden takaa, yksittäisten jäsenten toilailuja ja mielikuvia AY-liikkeen salaisista kabineteista.
Kun vihaamme kokkareita, vihaamme tässäkin historiaa, yksittäisiä toilailuja sekä mielikuvia rikkaiden elämästä joiden lähteenä on enemmän elokuvia kuin tosielämää.
Kun vihaamme suomenruotsalaisia, vihaamme heidän nimissään pyöritettävää politiikkaa ja taloussotkuilua, emme itse kansanryhmää.
Kun vihaamme muslimeja tai juutalaisia… noh, siinäkään ei osuta maaliin, mutta se vaatii hieman kahta lausetta pidempää pohdiskelua, palataan tähän.
Totuutta, mutta paljonko?
En sano että vihamme tai pelkomme olisivat turhia tai perusteettomia, mutta mittakaava ja yksityiskohdat heittävät. Esimerkkejä voisi piisata melko reilusti. Tietenkin tilastojakin voi pelata, ryhmä x on pahempi kuin ryhmä y mittarilla z – mutta mikä on ryhmä vihan kohteena? Milloin kaikkien maineen pilaa kymmenen prosenttia jäsenistään, milloin osuus ei ole edes promillea? Onko kenties joku yksi hahmo vain kovin näkyvä? Miksi hän on näkyvä, saavutuksillaan vai markkinoinnillaan? Jos media nostaa riidankylväjän lööppiin, tarviiko siihen uskoa?
Entäpä mihin se vie? Tietenkin kritisoitavaa on feministeissä, maahanmuuttokriitikoissa, demareissa, kokkareissa sun muissa. Se on terve aate jossa on jotain parannettavaa ja merkki pahasta jos kaikki on täydellistä. Tarjoan ratkaisua mutkan kautta. Mieli pysyy vireänä kun sitä haastaa. Haastapa siis itsesi löytämään vihaamastasi kansanryhmästä hyvä puoli. Lähde sitä siltaa pitkin etsimään joku asia jota vastapuoli voisi pitää sinussa hyvänä. Ei tarkoitus ole olla samaa mieltä vaan ymmärtää, etsiä tapa pitää puhevälit, oppia omasta vihasta ja huomata että yhdessä voitte edistää toinen toistenne asioita pari milliä eteenpäin. Ette pääse maaliin, mutta pääsette eteenpäin.
Ihminen on hyvä matkimaan. Kun huomaa että vihan vähentämisellä ja keskustelulla saatte jotain aikaan, se on asia jota voi haluta kokeilla toistekin. Sitten tulee peliin ahneus – mitäpä jos otettaisiinkin isompi askel eteenpäin? Se on nähkääs niin, että rahasta on aina pulaa, mutta armoa on juuri niin paljon kuin sitä haluamme antaa, itsellemme tai muille. Ylärajaa ei ole.