Moni varmaan kertoo kouluttaneensa lemmikkieläimensä tekemään käskystä/merkistä sitä ja tätä. Miksei se noin olisi mutta metodi millä ”koulutuksen” päämäärään päästään se onkin sitten aivan eri asia.
Takavuosina kanakoiramiehet laittoivat koiran toimimaan sähköpannalla, palveluskoiraihmiset käyttivät mm piikkipantaa, kuristuspantaa yms epäinhimillisiä pakkokeinoja.
Myönnän, korvat punaisina, että tulihan niitä pakkokeinoja käytettyä.
Tutustuttuani Hallgrenin ja Morrisonin opetusmenetelmiin; ajatukseni muuttuivat. Taustalla häilyivät lapsuuden ja nuoruuden aikainen itävaltalaisen K Z Lorentzin opit; pätevät tänä päivänäkin.
Sittemmin minulle tulivat nuo viestikyyhkyt, harrastus; ne linnut ovat villejä mutta elävät tilanteen tarjoutuessa elämään symbioosissa ihmisen kanssa. Peruspilarina kuitenkin viestikyyhkyn ominaisuus palata aina syntymälakkaansa.
Lukuisiin mainoksiin kyyhkyni ovat osallistuneet, opetuksessani olen käyttänyt ravinnonhankkimisviettiä (maissi), kyyhky muuten peittoaa mennen tullen koiran älykkyydessä ja oppimiskyvyssä. (monia englantilais-italialaisia tutkimusdokumentteja). Vaativin oli kaksiviikkoinen Eeva-Liisa Ahtilan elokuvainstallaatio, ”Marian ilmestys” jossa parikymmentä kyyhkyä piti saada toimimaan halutusti.
Kun hommaa minulle tarjottiin, sanoin oitis, ei onnistu. No, suostuttelujen jälkeen aloin kuitenkin pohtia asiaa ja näin pienehkön onnistumisen mahdollisuuden. Homma sitten sujui suurista epäilyksistäni huolimatta; silloin opin taas lisää ”villin” eläimen käyttäytymisestä.
Runsas vuosi sitten meidän pihapiiriimme ilmestyi harmaa pienehkö uroskissa, se kun jäi istuksimaan tuohon saunan terassille; en tiedä miksi, päätin antaa sille pikku makupalat. Kun menin ulos, kissa katosi oitis saunan alle. Tuli kuitenkin jonkin ajan kuluttua ja söi tarjoukseni. Tästä se alkoi; aluksi, Mirriksi ristimämme kissa kävi kerran päivässä, kevättalvella jo kahdestikkin. Arka ja varovainen, kuin villieläin oli.
Mirri tihensi käyntejään siten, että keväällä se kävi jopa kolmekin kertaa herkkupaloilla.
Loppukesästä kun sattumalta Mokan kanssa ulkoillessa kohtasin n kilometrin päässä asuvan ”naapurimme”. Kysäisi, josko meillä olisi havaintoa tuhkanharmaasta kissasta, jolla on poikkiraitoja hännässä.
Mietti hetken; saattaisi olla meidän Miiru, kun se ei kotona syö, ei juo mitään, menee sisään tultuaan vain nukkumaan ja lähtee aamulla ulos. Apropoo!
Kerroin myös, että Mirri ei ole yhtään kiinnostunut meidän, edes pikkukanoistamme mutta muutaman kerran olen ”pöytäni takaa” havainnoinut Mirrin onnistuneen hiirestyksen; aivan merkillinen, ei kun esimerkillinen kissa, lausuin ”naapurille”. Tämä vielä kysäisi, onko siitä kissasta haittaa? Vastaukseni oli; päinvastoin.
Tottakai näiden kyyhkyjen kanssa opin todella paljon; pravuurini oli opettaa lintu hakemaan maissinjyvää, sitten lisäsin vihellyksen ja lintu lensi kädelleni, sitten vihellys muttei maissia, vain käsi ojolla, no lintu laskeutui luonnolliselle alustalle; lakilleni. Sitten ojensin käteni, jossa oli maissinjyviä, lintu lähti käsivarttani myöten jyviä kohti. Suljin käden; lintu katseli, tuli suljetulle nyrkille ja ihan oma-aloitteisesti nokkaisi sormiani, avasin käden ja lintu sai haluamansa.
Tätä metodia käytin monissa mainoskuvauksissa.
Eläimen voi opettaa…mutta vain eläimen ehdoilla, silloin tulee pysyvä oppimistulos.
Olisikohan jollekkin tullut ajatusyhtymä lapsiin.
