Pohjautuen Nikita Prokopovin erinomaiseen blogaukseen modernista tietokoneohjelmoinnista ja ohjelmistojen kehityksestä, nostan samaa kissaa pöydälle. Hän nostaa esille teknologian absoluuttista tehottomuutta ja hukkaan heitettyjä resursseja. Vaikka aihepiiri on kovin tekninen, itse asia on sangen kansankielinen.
Kuu lähellä, sähköposti kaukana
Olemme kaikki lukeneet miten pikkuriikkisellä laskentataholla saatiin lähetettyä ihminen kuuhun ja takaisin. Moni on ollut töissä 1980-luvun tietotekniikan kanssa ja oppi ymmärtämään mitä koneet tekevät pitääkseen tehtaan pyörimässä tai kirjanpidon kasassa. Tietotekniikka oli korutonta, ohjelmointi oli vaativaa. Käyttö oli toki usein myös turhan vaikeaa mutta sen kanssa tuli toimeen. 1990-luvulla modernit Macintosh- ja Windows-tietokoneet tekivät asioita helpommiksi. Värillinen, graafinen käyttöliittymä auttoi hahmottamaan asioita. Vuoden 1995 graafinen käyttöjärjestelmä vie 30 megatavua tilaa ja muistutti jo laajalti nykypäivän järjestelmiä. Tämän päivän käyttöjärjestelmä vie 133-kertaisen määrän tilaa. Satakolmekymmentäkolme. Nikita Prokopov kysyy onko se kaiken tämän kasvun väärtiä ja olen vastaukssta samaa mieltä: ei ole. Nykytietotekniikka on laajalti osin tuhlailevaa, paisunutta ja tehotonta.
Ei tietenkään ole haitaksi että moni ohjelmointiteknologia on tullut helpommaksi. Nykyään on tarjolla ns. rakennussarjoja (framework) monimutkaisiin ohjelmointeihin. Rakennussarja itsessään on ohjelmoitu modernilla, helpotetulla ns. korkean tason koodilla ja se perustuu laajoihin yleiskirjastoihin jotka yleensä perustuvat toisiin kirjastoihin. Tehokkuus on samaa luokkaa jos Ratinan kauppakeskukseen saisi mahtumaan vain 10 neliötä liiketilaa. Moderni rakentaminen on äärimmäisen tehokasta, kaikki tila otetaan käyttöön ja hukkaa ei katsota sen paremmin neliöissä kuin rakennusmateriaaleissakaan. Tietotekniikalta emme kuitenkaan edellytä tehokkuutta.
Olen nähnyt suomalaisen lääkärin ottaman videopätkän, jossa hän uusi reseptiä eräällä julkisen sektorin järjestelmällä. Pitkiä odotuksia, puolen tusinaa eri ikkunaa, hirmu määrä klikkailua ja naputtelua – ei sitä itkemättä voinut katsoa. Ei toki yksityinenkään sektori mitenkään viaton ole, olen päässyt tutustumaan liiankin moniin paikkoihin ja käytäntöihin, niin pienissä kuin isoissakin ohjelmistotaloissa missä ns. pohjatason koodaajia ei välttämättä talossa enää edes ole ja jos on, heitä on vähän. Tämä osin selittää pilvipalveluntarjonnan suosiota, kun on aivan liian helppoa vain ostaa lisää suorituskykykä kompensoimaan ala-arvoista koodia. Terveydenhuolto, maksuliikenne, kauppa, verotus, uutiset – joka alalla pääasiallinen ratkaisu on mennä sieltä mistä aita on matalin. ”Heitetään rahaa ongelman päälle” on yleinen sanonta. Miksi tehdä hyvää kun rahalla voidaan pyörittää huonoa? Ongelmia ei edes yritetä ratkaista.
Diginatiivi tunari
Nykypäivän yläkoulussa tapahtui taannoin niin, että oppilaiden piti hakea netistä kuvia, tallentaa ne koneelle ja ladata ne koulun sisäverkkoon. Vain yksi kymmenestä oppilaasta osasi sen tehdä. He kyllä osaavat käyttää tablettia ja mobiililaitteita, mutta itse tietotekniikan järjestelmien osaamista ei ole. En tietenkään syytä lapsia tästä, mutta tämä on hyvä esimerkki siitä miten tietotekniikka lisääntyy samalla kun sen osaaminen vähenee. Tällainen ”kyllä kone/järjestelmä/kirjasto/alusta/pilvitarjoaja hoitaa” -tyyppinen asenne on toki merkki siitä että koneet ovat helppoja, mutta myös tuhoisa. Tehokasta koodia pitäisi osata tehdä muuallakin kuin NASAn tai CSC:n kaltaisissa huippuyksiköissä.
Media murehtii täysin aiheellisesti diginatiivin kansan puutteellisista käytöstavoista verkossa. Ehdotan että eipä se diginatiivi välttämättä osaa verkossa paljoa muutakaan. On hyvin mahdollista että tässä maassa on kaltaisiani, aiheesta huolestuvia ihmisiä yksi bussilastillinen ja muiden mielestä tilanne on ihan jees. Katkerasti väitän kuitenkin seuraavaa: katsoi asiaa ympäristön, talouden tai elinikäisen oppimisen kannalta, mielestäni tämä tie ei vie voittoon.