On yleisesti tiedossa, että Gavrilo Princip ampui revolverilla laukaukset, jotka johtivat tuhoisan Ensimmäisen Maailmansodan syttymiseen. Toisen Maailmansodan syynä pidetään yleisesti ja jopa osin oikeutetusti Ensimmäisen Maailmansodan epäoikeudenmukaista rauhansopimusta. Siksi näen tärkeäksi, että niiden Sarajevon laukausten taustaan perehdytään – eihän ole järkeenkäypää, että parista revolverinlaukauksesta seuraa kaksi ihmiskunnan historian tuhoisinta sotaa.
Huom! Koko artikkeli lukuisine valokuvineen löytyy täältä.
Dardanellien ja Bosporin salmet
Näiden salmien kautta on yhteys Mustalta mereltä Välimerelle. Ennen Ensimmäistä Maailmansotaa Venäjä oli onnistunut valloittamaan Mustan meren pohjois- ja kaakkoisrannikon, mutta sillä oli kova hinku saada uittaa sotilaidensa varpaita myös Välimeressä.
”Maailmansodan syttymiseen vaikutti välittömimmin Venäjän ja Itävalta-Unkarin välinen ristiriita, joka taas johtui lähinnä näiden valtojen pyrkimyksistä Balkanilla. Venäjä tahtoi saada haltuunsa Mustasta merestä Välimereen johtavat salmet – – Venäjällä oli tukenaan Balkanin slaavilaiset kansat, jotka suhtautuivat vihamielisesti Turkkiin ja Itävalta-Unkariin.”[i]
Venäjän hallituksessa oli ”sotapuolue”
”Marraskuun neljännellä viikolla 1912 sarjassa kokouksia [Venäjän sotaministeri, kenraali Vladimir -jp] Suhomlinov selitti, että sota oli väistämätön, »ja se olisi sitä kannattavampaa meille mitä nopeammin se alkaa»; sota, hän väitti »ei toisi [Venäjälle] mitään muuta kuin hyvää».” Suhomlinovia tukivat siviiliministerit Rukhlov, Maklakov, Shcheglovitov ja tärkeimpänä vaikutusvaltainen tsaarin uskottu A.V.Krivoshein. Vuoden 1912 viimeisinä kuukausina Ministerineuvoston sisään syntyi ”sotapuolue” johtajinaan Suhomlinov ja Krivoshein.[ii]
Vladimir Suhomlinov[iii]
Serbia oli Itävalta-Unkarin vihollinen
Itävalta-Unkarin hallitsevat piirit näkivät Serbian uhkana Itävalta-Unkarille.
Itävalta-Unkarin yleisesikunnan päällikön, kenraali Conrad von Hötzendorfin mielestä olisi pitänyt ryhtyä ehkäisysotaan Serbiaa vastaan ennen kuin Venäjä vahvistuu liikaa.[iv]
[v]
Serbia halusi laajeta Suur-Serbiaksi
Serbian ulkoministerin ohjelma: – alue, jossa on yksikin serbi on osa Serbiaa…[vi]
Niinpä Serbia ja kansalliskiihkoinen Serbian kansa halusivat Itävalta-Unkarilta mm. Bosnian ja Hertsegovinan. Kiihkossaan Serbian johto ei tunnustanut, että kroaatit ovat oma kansa[vii] – aivan kuten Venäjä ei tunnusta ukrainalaisten olemassaoloa, vaan pitää ukrainalaisia ”vähävenäläisinä”.
Ranska oli uhka Saksalle
Otto von Bismarck Saksan johtajana pelkäsi Ranskan liittoutuvan Venäjän kanssa Saksaa vastaan. Hänen mielestään Saksan piti liittoutua joko Venäjän tai Itävalta-Unkarin kanssa. Saksan kansa ei olisi hyväksynyt liittoa Venäjän kanssa Itävaltaa vastaan, joten toteutui Saksan ja Itävalta-Unkarin välinen liitto.[viii]
Sinänsä Bismarckin pelko Ranskan ja Venäjän liittoutumisesta Saksaa vastaan oli aiheellinen – se on historiallinen tosiasia.
Nimenomaan Ranska oli kouluttanut vähänkin kynnelle kykenevät miehensä sotilaiksi ja hankkinut myös selvän materiaalisen ylivoiman.
Saksan vihollisilla oli valtava ylivoima
Jo pelkästään Ranska ja Venäjä olivat Saksalle pelottava vastustaja, sillä Saksa joutuisi niitä vastaan kahden rintaman sotaan – ja ne olivat sotilaallisesti ylivoimaisia Saksaan nähden. Käytännössä myös Englannin voimat oli laskettava Saksaa vastaan. Englannin rauhanajan maavoimat olivat varsin vaatimattomat, mutta sillä oli valtava laivasto, jolla pystyi saartamaan Saksan ja myös potentiaali kasvattaa maavoimat suureksi.
Maavoimien liikekannallepanovahvuudet:[ix]
| Saksa |
3 900 000 |
| Itävalta-Unkari |
2 300 000 |
| Ranska |
3 794 000 |
| Venäjä |
5 000 000 |
| Englanti |
200 000 |
| Belgia |
300 000 |
| Serbia ja Montenegro |
440 000 |
Koulutetun miehistön kokonaismäärä:
| Saksa |
4 900 000 |
| Itävalta-Unkari |
3 000 000 |
| Ranska |
5 067 000 |
| Venäjä |
6 000 000 |
Asekuntoisen miehistön kokonaismäärä:
| Saksa |
9 750 000 |
| Itävalta-Unkari |
6 120 000 |
| Ranska |
5 940 000 |
| Venäjä |
17 000 000 |
Siksi Saksa antoikin Venäjälle uhkavaatimuksen, että jos Venäjä mobilisoi, niin se tietää sotaa. Niin tuli myös käymään, Venäjä mobilisoi armeijansa hyökätäkseen Saksan kimppuun, joten myös Saksa suoritti liikekannallepanon ja …
Venäjä on valmiina
Toukokuussa 1914 Venäjä järjesti koeliikekannallepanon. 12.6.1914 ”Birzhevyja Vjedomosti julkaisi huomiota herättävän artikkelin, jonka otaksuttiin olevan itsensä sotaministerin, Suhomlinovin, kirjoittama. »Venäjä on valmiina!» siinä julistettiin. – »Olkoon myöskin Ranska valmiina. »[x]
Eversti Dragutin ”Anis” Dimitrievitsh
Eversti Dimitrievitsh oli Serbian yleisesikunnan tiedustelutoimiston päällikkö, eli Sebian sotilastiedustelun päällikkö. Hänellä oli hyvät suhteet Venäjän sotilasjohtoon ja hän oli yltiökansallismielisen salaseuran Musta käsi (Ujedinjenje ili smrt – yhdistyminen tai kuolema), johtaja. Salaseuraan kuului mm. laaja joukko Serbian armeijan ja rajavartioston upseereja.
Eversti Dimitrievitsh tiesi kertoa apulaiselleen kapteeni (myöhemmin majuri) Voja Tankositshille, että ”he [Itävalta-Unkari – jp] joutuvat siihen [sotaan – jp] ensin Venäjän rajalla.”[xi]
”Anis” tiesi asian erittäin tarkasti – nimenomaan Venäjä hyökkäsi ensin Saksan kimppuun ja siten pienestä konfliktista Itävalta-Unkarin ja Serbian välillä paisui tuhoisa maailmansota.
Kun Dimitrievitsh tiesi asioista liikaa, niin hänet tuomittiin kuolemaan Sarajevon laukausten jälkeen ja teloitettiin välittömästi. Testamentissaan sanotaan: ”Kuolen viattomana ja siinä tiedossa, että Serbia tarvitsi kuolemaani erityisistä korkeammista syistä.”[xii]
Serbia ja Venäjä olivat (ja ovat) liittolaisia
Serbian Pääministeri Nikola Pashitsh (Pasic) loi maanpakolaisvuosinaan Pietarissa kontaktit panslavistisiin piireihin tullen heidän ”kalliiksi ystäväkseen”; sen jälkeen hänen politiikkansa oli aina kiinteästi linkitetty Venäjän politiikkaan.[xiii]
Linkki Pietariin voimistui uuden Venäjän ministerin (suurlähettiläs) Belgradissa paroni Nikolai Hartwigin saapuessa. Hän oli kiihkeä panslavisti ja serbofiili pelaten merkittävää roolia Belgradin poliittisessa elämässä kuolemaansa saakka – juuri ennen sodan syttymistä 1914.[xiv] Hartwig ja pääministeri Pasic tapasivat lähestulkoon päivittäin.[xv]
Venäjän ulkoministeri Sergei Sazonov tuki Hartwigin Pro-Serbia politiikkaa.[xvi]
Serbian hallitus tiesi salahankkeesta
Pasic lähimpine apulaisineen opetusministeri Ljuba Jovanovitsh ja sisäministeri Stojan Protish tiesivät salahankkeesta, mutta eivät estäneet sitä. Opetusministeri tunsi Gavrilo Principin: ”pikku nuorukainen – oikea mies”.[xvii]
Nikola Pasic oli Serbian pääministeri 1909-1911 ja sekä pääministeri, että ulkoministeri 1912-1918.[xviii]
Diplomatiasta ei apua, uhkavaatimus tepsi
Serbia oli vastikään hyökännyt Albaniaan Balkanin sodan yhteydessä vallaten mm. Scutarin, joka oli puhtaasti albanialainen kaupunki.[xix] Lontoon rauhansopimuksen 30.5.1913 mukaisesti Serbian piti vetää joukkonsa rauhansopimuksessa määritetyn rajan taakse luopuen mm. Scutarista.[xx] Serbia ei kuitenkaan vetänyt joukkojaan määrätyn rajan taakse laajoista diplomaattisista ponnisteluista huolimatta. Lopulta Wien esitti Belgradille uhkavaatimuksen 17.10.1913, että Serbian on vedettävä joukkonsa Albanian alueelta 8 päivän kuluessa, tai Itävalta-Unkari ryhtyy tarvittaviin toimenpiteisiin vaatimuksensa toteutumiseksi. Kahden päivän kuluttua uhkavaatimuksesta pääministeri Pasic ilmoitti, että Serbia vetää joukkonsa ja 26.10.1913 mennessä Serbian joukot poistuivat Albanian alueelta. Näin Wienissä alettiin uskomaan uhkavaatimuksen tehoon, kun diplomatia ei ollut auttanut.[xxi]
Venäjä tuki ja yllytti Serbiaa
Venäjä tiesi salahankkeesta Itävalta-Unkarin kruununprinssin Frans Ferdinandin murhaamiseksi. Venäjän yleisesikunnan attasea [sotilasasiamies – jp] Belgradissa, Vasili Artamanov kertoi neuvotteluissa eversti Dimitrievitshille esimiestensä Venäjältä suostumuksen: ”Käykää vain yhä eteenpäin! Jos kimppuunne karataan, niin ette joudu seisomaan yksinänne!”[xxii]
Ranska aseisti Serbiaa
Venäjän liittolainen Ranska tuki Serbian aseistautumista, armeijan laajentamista ja sen iskuvoiman kasvattamista valtavin lainoin.[xxiii] Huom! Ranska rahoitti myös Venäjän armeijan aseistamista ja laajentamista.
Gavrilo Princip ei toiminut yksin
Sarajevoon matkusti Serbiviranomaisten luomaa ”salaista tunnelia” pitkin neljä revolverein ja pommein varustautunutta miestä toteuttamaan salamurhan.[xxiv] Revolverit he saivat 24.5.1914 kapteeni Tankositshilta, jotta voivat harjoitella riittävästi ampumista Serbian armeijan ampumaradalla. Milan Tshiganovitshin piti opettaa ja hän opetti ampumista.[xxv]
Salamurhahankkeeseen Gavrilo Principin lisäksi osallistuivat aseellisesti Nedzhelko Tshabrinovitsh, Trifko Grabesh, Danilo Ilitsh ja Tsvetko Popovitsh. Viimeksi mainittu totesi kidutettaessa, että ”Salaisuuteni vien mukanani hautaan”.[xxvi]
Arkkiherttuaa oli väijymässä kaikkiaan 7 henkilöä, joista kolme kuului Belgradin soluun.[xxvii] Danilo Ilitsh nimesi kaikki osallistuneet kuulusteluissa. Trifko Grabesh, Gavrilo Princip ja Nedzhelko Tshabrinovitsh kuuluivat Belgradin soluun.
Aseet salakuljetettiin Bosniaan
Serbian rajavartioston kersantti Raiko Stepanovic salakuljetti laukun täynnä aseita ja pommeja yli rajan Serbiasta Bosniaan.[xxviii]
28.6.1914
Attentaatteja tapahtui kaikkiaan kaksi. Korkeiden vieraiden ohjelma ajoreitteineen oli täysin julkista tietoa ja kansa sai vapaasti olla ajoreitin varrella.
[xxix]
Ensimmäinen attentaatti tapahtui matkalla Raatihuoneelle. Nedzhelko Tshabrinovitsh (Nedeljko Cabrinovic) heitti pommin Itävalta-Unkarin kruununperillistä arkkiherttua Frans Ferdinandia ja herttuatar von Hohenbergia kuljettavaan avoautoon, jossa he istuvat takapenkillä. Yhden version mukaan pommi pomppasi kuomusta kadulle ja räjähti siellä.[xxx] Toisen version mukaan: ”Hänen autonsa kääntyessä Drina-joen varrella olevalle pääkadulle heitettiin väkijoukosta pommi – tarkan suunnitelman mukainen toiminta oli alkanut. Mutta arkkiherttua kävi kylmäverisesti pommiin käsiksi ja heitti sen ulos autosta ennen räjähdystä.”[xxxi]
[xxxii]
Raatihuoneella Itävalta-Unkarin sotilaskuvernööri Bosniassa Oskar Potiorek[xxxiii] vakuutti arkkiherttualle: ”takaan, ettei mitään attentaattia enää tapahdu. Kaikki vehkeilijät on siepattu kiinni.”[xxxiv]
Gavrilo Princip
Niinpä Frans Ferdinandia ja hänen puolisoaan Sophieta kuljettava avoauto ajoi kaikille tiedossa olevaa reittiä, jonka vieressä odotti Gavrilo Princip revolverinsa kanssa. Princip ampui kaksi laukausta, jotka johtivat molempien kuolemaan.[xxxv]
Mutta miksi sota?
30.6.1914 Itävallan ministeri Belgradissa Ritter von Storck tapasi Serbian ulkoministeriön pääsihteerin Slavko Gruitshin kysyen mitä Serbian poliisi tekee kun salaliiton jäljet johtavat Serbian alueelle, saaden vastaukseksi törkeän kysymyksen, että vaatiiko Itävallan hallitus tutkimuksia.[xxxvi] Hieman myöhemmin Serbia kiisti mitään Milan Tsiganovitshia (joka koulutti salaliittolaisia aseiden ja pommien käyttöön Belgradissa) olevan olemassa tai koskaan olleenkaan olemassa Belgradissa.[xxxvii] Ei toki enää ollutkaan, sillä hän tiesi liikaa ja siksi toimitettiin uusien henkilöllisyystodistuksien ja rahatukun kanssa albanialaiseen Ribariin.[xxxviii]
Itävalta-Unkari esitti uhkavaatimukseksi tulkittavissa olevan nootin Serbialle, että sen edustajat saisivat osallistua murhan ja salaliiton tutkimuksiin – Serbia kieltäytyi Venäjän tukemana ja …
Koko artikkeli lukuisine valokuvineen löytyy täältä.
J.O. Hannula oli everstiluutnantti (myöhempi eversti), pitkäaikainen sotahistorian ja strategian opettaja Sotakorkeakoulussa. Hän kaatui Jatkosodassa prikaatinkomentajana rintamalla vuonna 1944. Laaja sotahistoriallinen tuotanto. Christopher Clark on Cambridgen yliopiston Euroopan modernin historian professori.
[i] J. O. Hannula, Maailmansodan historia, Osa I, 1938, sivut 12-13
[ii] Christopher Clark, The sleepwalkers – How Europe went to war in 1914, 2013, sivu 220
[iii] http://en.wikipedia.org/wiki/Vladimir_Sukhomlinov
[iv] J. O. Hannula, Maailmansodan historia, Osa I, 1938, sivut 166-167
[v] J. O. Hannula, Maailmansodan historia, Osa I, 1938, sivu 174
[vi] Christopher Clark, The sleepwalkers – How Europe went to war in 1914, 2013, sivut 21-27
[vii] Christopher Clark, The sleepwalkers – How Europe went to war in 1914, 2013, sivut 38-39
[viii] J. O. Hannula, Maailmansodan historia, Osa I, 1938, sivu 14
[ix] J. O. Hannula, Maailmansodan historia, Osa I, 1938, sivu 51
[x] J. O. Hannula, Maailmansodan historia, Osa I, 1938, sivu 27
[xi] Bruno Adler, Sarajevon laukaukset, 1931, sivu 47
[xii] Bruno Adler, Sarajevon laukaukset, 1931, sivut 237-240
[xiii] Christopher Clark, The sleepwalkers – How Europe went to war in 1914, 2013, sivu 17
[xiv] Christopher Clark, The sleepwalkers – How Europe went to war in 1914, 2013, sivu 38
[xv] Christopher Clark, The sleepwalkers – How Europe went to war in 1914, 2013, sivu 91
[xvi] Christopher Clark, The sleepwalkers – How Europe went to war in 1914, 2013, sivu 261
[xvii] Bruno Adler, Sarajevon laukaukset, 1931, sivut 80-84 ja 119-123
[xviii] Serbian ulkoministeriön kotisivu
[xix] Christopher Clark, The sleepwalkers – How Europe went to war in 1914, 2013, sivu 285
[xx] Christopher Clark, The sleepwalkers – How Europe went to war in 1914, 2013, sivu 285
[xxi] Christopher Clark, The sleepwalkers – How Europe went to war in 1914, 2013, sivut 286-287
[xxii] Bruno Adler, Sarajevon laukaukset, 1931, sivut 80-81
[xxiii] Christopher Clark, The sleepwalkers – How Europe went to war in 1914, 2013, sivu 38
[xxiv] Bruno Adler, Sarajevon laukaukset, 1931, sivut 96-115
[xxv] Bruno Adler, Sarajevon laukaukset, 1931, sivut 92-93
[xxvi] Bruno Adler, Sarajevon laukaukset, 1931, sivut 212-218
[xxvii] Christopher Clark, The sleepwalkers – How Europe went to war in 1914, 2013, sivu 383
[xxviii] Christopher Clark, The sleepwalkers – How Europe went to war in 1914, 2013, sivu 57
[xxix] Christopher Clark, The sleepwalkers – How Europe went to war in 1914, 2013, sivu 50
[xxx] Bruno Adler, Sarajevon laukaukset, 1931, sivu 174
[xxxi] J. O. Hannula, Maailmansodan historia, Osa I, 1938, sivu 11
[xxxii] J. O. Hannula, Maailmansodan historia, Osa I, 1938, sivu 10
[xxxiii] Christopher Clark, The sleepwalkers – How Europe went to war in 1914, 2013, sivu 48
[xxxiv] Bruno Adler, Sarajevon laukaukset, 1931, sivu 177
[xxxv] Bruno Adler, Sarajevon laukaukset, 1931, sivut 178-179
[xxxvi] Christopher Clark, The sleepwalkers – How Europe went to war in 1914, 2013, sivu 390
[xxxvii] Christopher Clark, The sleepwalkers – How Europe went to war in 1914, 2013, sivu 390
[xxxviii] Bruno Adler, Sarajevon laukaukset, 1931, sivut 194-195
