Seuraava pääministeri on Antti Rinne (SDP)

Tuore puolueiden kannatusmittaus kertoo, että SDP on v akiinnuttanut asemansa suurimpana puolueena ja selvästi. Tämä vaikuttaa siihen, että Kokoomuksesta ja Kepusta on tullut SDP suosiosta kilpailevat puolueet. Kumman SDP valitsee hallituskumppanikseen?

Voisiko tällä kilpailuasetelmalla olla vaikutusta sote -ja maakuntauudistuksen läpimenoon? Mielestäni voisi olla.

Vaaleihin on vielä aikaa, mutta välissä on kesälomakausi ja eduskuntakin pääsee normaalisti kesätauolle. Kun eduskunta syksyllä kokoontuu ovat vaalit jo paljon lähempänä ja vaalien läheisyys voi vaikuttaa moneen asiaan jopa yllättävästi.

SDP:n paalupaikka nyt on erinomainen. Nyt on oltava vaan tarkkana, että ei innoissaan menestyksestä sössitä paalupaikkaa.

Kansa vaatii muutosta Suomen politiikkaan. Vaihtoehtoja on v ähän. Kolme suurinta puoluetta saa aina pääministerin paikan, kukin vuorollaan. Nyt on SDP:n vuoro. Nyt on katsottava eteenpäin ei taaksepäin. Suomella on suuria haasteita tulevina vuosina mm. EU-politiikassa.

Suomalaisia syytetään ennakkoluuloisiksi – usein kyse on kuitenkin lääkärin kielitaidottomuudesta

https://www.aamulehti.fi/uutiset/thln-tutkimus-potilaat-syrjivat-ulkomaalaistaustaisia-laakareita-aika-voidaan-jattaa-varaamatta-pelkan-nimen-perusteella-201012524

”Lehtisen (Pakolaisavun toiminnanjohtaja) mukaan kenenkään etu ei ole se, että korkeasti koulutettujen ihmisten ammattitaitoa kyseenalaistetaan pelkän kansallisuuden perusteella.

Hän kuitenkin tiedostaa, että monet suomalaiset eivät välttämättä tunnista omia ennakkoluulojaan, joiden perusteella syrjintää tehdään”

Ei ole kenenkään etu, että lääkäri ei ymmärrä potilaan puhumaa kieltä eikä kykene sitä puhumaan.
Hoito ei ole mahdollista, jos potilas ja lääkäri eivät ymmärrä toisiaan ja sitä ei mikään ammattitaito korvaa.
On turha räksyttää ennakkoluuloista, kun aika usein kyse on lääkärin kielitaidottomuuden tuomista ongelmista.

Yle pääroolissa, kun sananvapautta rajoitetaan

Suuren kohun saattelemana alkoi tänään oikeudenkäynti MV-lehden päätoimittajaa vastaan. Hänelle vaaditaan kahden vuoden vapausrangaistusta vihapuheesta ja kiihottamisesta kansan ryhmää vastaan.

Koko tämän näytelmän tarkoituksena on rajoittaa sananvapautta, ei lakeja muuttamalla vaan itsesuurin avulla. Kuka enää rohkenee kirjoittaa somessa poikkipuolista sanaakaan esim. ministereistä ja kansanedustajista, kun uhkana on tulla syyte, jolle nyt haetaan rajoja MV-lehden oikeudessa.

MV-lehti oli nyt syytteessä olevan päätoimittajan aikana ns vaihtoehtomedia. Se poikkesi valtamediasta siinä, että se etsi ja löysi paljon salassa ollutta tietoa julkisuuden henkilöiden pimeistä puolista ja kirjoitti niistä juttuja.

Mutta miksi Yle on niin vahvasti mukana tässä oikeudenkäynnissä? Siksi, että Yle on hallituksen media, vaikka ei saisi olla. Mutta Yle saa hallitukselta verotusoikeuden, jolla Yle kerää vuosittain puoli miljardia euroa  kansalaisilta rahaa, millä mällätä. Kiitollisuuden osoituksena hallitukselle Yle tekee mitä vain.

Siis perimmältään on kysymys siitä, että valtaeliitti haluaa suitsia somekirjoittelua itsesensuurin avulla. Siksi tämä suuri näytelmä Ylen huolehtiessa julkisuudesta on pantu vireille.

 

Oolantilaishurrit ja rasistiset rantaruotsalaiset vetivät herneen nenään tosiasioista

https://www.iltalehti.fi/kotimaa/201806132201012102_u0.shtml

”Näkökulma: IL:n reportaasi suututti ahvenanmaalaiset – voiko arvostelun yleistää kaikkeen keskusteluun syrjinnästä?
Tänään klo 16:27
Kuvaus siitä, minkälaista syrjintää osa suomenkielisistä kokee, kuohuttaa Ahvenanmaalla. Arvostelijoiden mukaan samalla pitäisi tuoda esille se, miten mainiosti isolla osalla menee, kirjoittaa Iltalehden päätoimittaja Perttu Kauppinen.”

”Pitääkö vähemmistön kohtaamasta syrjinnästä vaieta sen vuoksi, että osa vähemmistön edustajista kohtaa ongelmia ja osa ei? Pitääkö syrjinnästä uutisoidessa aina kertoa myös kaikista niistä asioista, joissa vähemmistöä ei syrjitä?”

Ahvenanmaalla syjitään suomenkielisiä, mitä ei voida mitenkään kiistää.

Myös kokemuksien mukaan palvelun saaminen suomen kielellä on aika usein asennevammaista.

Ahvenanmaalle syydetään vuosittain henkeä kohden moninkertainen määrä rahaa valtiolta muihin alueisiin verrattuna.

https://www.is.fi/taloussanomat/art-2000001669973.html

”Ahvenanmaalla valtion menot ovat 13 225 euroa asukasta kohden, kun muualla maassa euroja kuluu 6 997 euroa per henkilö, selviää Tilastokeskuksen tuoreista luvuista. Myös suhteessa valtiolle takaisinpäin virtaaviin tuloihin Ahvenanmaa on selkeästi nettosaajana.”

”Ahvenanmaa saa itsehallintoonsa budjettituloista 0,45 prosentin tasausmaksun. Viime vuosina noususuhdanne kasvatti siirtosummaa vauhdilla. Tilastokeskuksen luvut ovat vuodelta 2008, jolloin valtio siirsi Ahvenanmaalle keskimäärin 8 428 euroa asukasta kohden. Suomen keskiarvo oli tuolloin 1 785 euroa, joka sisältää kuntien valtionosuudet.”

Suomi voisi lopettaa oolantilaisten rasistien tukemisen.

 

Tamperelaiset – pankaapa paremmaksi

”Turku kirittää paikkaansa Suomen parhaana kaupunkina. Tämä väkiluvultaan Suomen kuudenneksi suurin kaupunki kohahduttaa värikkäällä historiallaan, ihastuttaa henkeäsalpaavilla merimaisemillaan ja saa asukkaansa liikkeelle kulttuurillaan ja harrastusmahdollisuuksillaan. Tässä kymmenen syytä, miksi Turku on asuinpaikkana täysi kymppi. Lähde:IS

Norja pyytää lisää USAn joukkoja Norjaan

USAlla on nykyisin Norjassa 330 merijalkaväen sotilasta kerrallaan harjoittelemassa Norjan puolustusta Venäjän sotilaallisen uhan vuoksi.

Norja pyytää USAa kasvattamaan joukon 700 sotilaaseen ja sijoittamaan ne pohjoisemmaksi lähemmäksi Venäjän rajaa.

Lähde.

Hyvä Norja!

Si vis pacem, para bellum.

Turismi tuo taudit ja luteet

Turismi tuo tuberkuloosit, malariat ja muut loistaudit, hivit, kupat, tippurit, rokot, torakat, turkiskuoriaiset ja luteet ja kaiken lisäksi henkilökohtaiset velkaantumiset. Kannattaako tuollainen ilmastoakin pilaava harrastelu?

Tällä kertaa luteista, joiden hävittäminen voi tulla varsin kalliiksi myrkytyksineen ja irtaimen omaisuuden hävittämisineen.

Yksi vähäinen ja ehkä vähämerkityksinen tekninen keino voisi tepsiä:

Lude tiemmä suunnistaa uhrinsa luo samoin kuin hyttynen eli hengityksestä kertyvän hiilidioksidin ohjaamana. Eli luteelle voitaisiin rakentaa hiilidioksidiin perustuva ansa:

Hyttysansa rakennetaan niin, että muovipullo katkaistaan ja yläosa liitetään suppiloksi alaosan päälle. pohjalle laitetaan vettä, sokeria ja hiivaa muodostamaan hiilidioksidia. Hyttynen menee ansaan, eikä osaa tulla pois.

Jos huoneisto on tyhjillään, niin lutikkakin saattaisi moiseen ansaan etsiytyä. Joten ystävällismieliset naapurit voisivat tällaisen kotiintulolahjan etelästä palaavalle matkailijalle lahjoittaa. Lahjaa tultaisiin kiitollisuudella muistamaan pidempäänkin.


Muille hyönteisille voisi kokeilla vastaavaa ansaa esimerkiksi hunajavedellä varustettuna. Banaanikärpäsansaan voisi laittaa kaljan loput jne.

 

 

 

Olin töissä Desuconissa

Desucon on Lahdessa pidettävä japanilaisen populaarikulttuurin harrastustapahtuma joka on ehtinyt jo kymmenen vuoden ikään. Tapahtuma on epäkaupallinen ja olen ollut vapaaehtoisena vänkärinä ensimmäisestä tapahtumasta asti – niin myös viime viikonloppuna. Fiilis oli kuitenkin outo ja luulen löytäneeni selityksen, joskaan en syytä. Olkoon tämä kirjoitus yritykseni avata vapaaehtoistyön näkökulmia subjektiiviselta kantilta.

Monenlaista hommaa

Olen tehnyt merkittävämmässä määrin vapaaehtoistyötä epäkaupallisissa yleisötapahtumissa parinkymmenen vuoden ajan, vastuutason vaihdellessa rivivänkärin ja ylipäällikön välillä. Olen myös puuhannut sangen monenlaista kaupallisissa yleisötapahtumissa. Kaiken kaikkiaan väitän omaavani laajan kokemuksen tapahtumanjärjestämisestä. Joku voisi myös päätellä että jos en tästä nauttisi, tuskin sitä yhä tekisin. Työn puolesta tehdessä kyse on lähinnä yrittäjän ammattiylpeydestä, halusta tehdä työ laadukkaasti jotta saa voita leivän päälle. Vapaaehtoisena ratkaisevaa on hyvä yhteisö, hyvä fiilis ja parhaimmillaan jopa euforinen tunne kun on kantanut kortensa kekoon onnistuneen tapahtuman kanssa. Jos oy- ja ry-tapahtuman fiilikset sekoittuvat, on tapahtunut jotain outoa. Näin juuri kävi.

Tehtäväni oli jälleen kerran vastata cosplaypukuja harrastaville suunnatusta studiovalokuvauksesta. Se on yhdistelmä studiovalokuvausta ja liukuhihnatyötä. Tarkoitus on tarjota mahdollisimman monelle kävijälle mahdollisuus saada maksutta laadukkaita valokuvia asustaan. Iso osa kuvista on melko tavanomaisia mutta sekaan mahtuu myös muutamia hienompia otoksia, joita syntyy kun ei ole ruuhkaa ja mielenkiintoisempia kuva-asetelmia ehditään rakentamaan. Pari tuntia on lisäksi varattu ns. erikoiskuville, jolloin kokeillaan pöhköjä asioita. Tulosta syntyi tälläkin kertaa: tässä omat tuotokseni lauantailta, sunnuntailta sekä erikoiskuvat.

Selkeä työ ja selkeä tulos tapahtuivat. Tiimini toimi tehokkaasti ja yksi yllättävä sairastuminenkin paikattiin joustamalla. Minulla ei kuitenkaan ollut missään kohtaa fiilis että olisin ollut vapaaehtoisena. Olo oli oikeastaan lähinnä kuin työssä kävisi. Tapahtuma on epäkaupallinen, ei siitä kahta sanaa, mutta tuntuma oli enemmän kellokortin lyöjällä. Tehtävä x, sitten tehtävä y, sitten lakisääteinen tauko, sitten tehtävä z. Alkuun kasaus ja loppuun purku. Toki kollegoiden kanssa vitsailtiin vaan niin tehdään työpäivän aikanakin. Epäkaupalliselle yleisötapahtumalle ominaiset kivat yllätykset ja värikkäät tunteet jäivät tapahtumatta. En hetkeäkään tuntenut olevani osa tapahtumaa, ainoastaan kapean sektorin työn tekijä, hyvä mies sorvin äärellä. Siitä otsikkokin tuli – kokemus oli työkokemus, ei harrastuskokemus. Koin olleeni töissä desuconissa, sanan varsinaisessa merkityksessä.

Puiseva ongelma?

Yksi parhaita neuvojani vapaaehtoistyön tekijöille on se, ettei samaa hommaa pidä tehdä ikuisesti. Se alkaa maistumaan puulle. Vaihda hommaa, kouluta seuraaja josta tulee sinua parempi, tee jotain muuta. Olisikohan kenties aika katsoa peiliin – olenko tehnyt samaa hommaa liian kauan? Vaihtelu on monissa muissa tapahtumissa tehnyt hyvää, on ollut hauskaa opetella uutta. Esimerkiksi Traconissa jossa olen ollut perustamiskokouksesta lähtien (2005) olen tehnyt huomattavan litanian täysin erilaisia tehtäviä. Desuconissa olen oikeastaan tehnyt aina hommia studiossa. Se on ihan kivaa, asiakaspalvelu on mukavaa ja minulla on hemmetisti opittavaa vielä. Tästä huolimatta, olisikohan sittenkin metsä jäänyt puiden varjoon?

Toinen teoria on se yhdistysten ainiainen ongelma nimeltä sisäpiirit. Olen yhden kerran jäänyt iltaa viettämään Desuconin vapaaehtoisten kiitosjuhlaan ja se oli huono kokemus. Kuppikunnat sulkeutuivat toinen toisensa jälkeen eikä juuri kehenkään uuteen ihmiseen voinut tutustua tai mitään uutta oppia. Desuconin tekijät ovat suvereenin loistavia tehtävissään, mutta kynnys ”heidän” ja ”muiden” välillä on aika korkea. Keskusteluyhteys ei muodostu. Ehkäpä syitä pitää vieläkin hakea kymmenen vuoden takaisista näkemyseroista, ehkä jostain kuranteimmista maailmankuvan eroista tai omista virheistäni, vaan ehkäpä ei. Pois se minusta että itseäni viattomaksi leimaisin, vaan pienen kenttägallupin perusteella en ole täysin yksin havaintoni kera kera.

Spekuloin edelleen vaarallisilla vesillä. Desucon on ihan oikeasti onnistunut tekemään loistavan tapahtuman. Tekijät osaavat asiansa. Onko mahdollista, että tämä ammattimaisuus on jyrännyt alleen osan inhimillisyyttä? Epätervettä ylpeyttä en havaitse lainkaan, mutta ehkäpä ilmiöstä on lievempi versio liikkeellä. Tai ehkäpä kyse on yleisestä tosiasiasta nykyaikaisessa somekratiassa jossa on parempi olla varovainen ja olla ottamatta liikaa kantaa. On helpompi olla kyynisen asiallinen virkamies kuin ihminen. Kyse voi olla myös vain omasta fyysisestä rasitteesta, kärsin tapahtuman ajan kivuista ja tapahtuman logistiikka oli ennennäkemättömän raskasta, se söi miestä rotan lailla ja syö vielä huomennakin.

Tulokseen voi olla tyytyväinen

Oudosta tuntumasta huolimatta voin olla tyytyväinen tulokseen enkä näe mitään syytä miksen voisi tehdä samaa hommaa vastakin. Alan kuitenkin varovasti huolestumaan ajatuksesta että jokin päivä en enää nauti tästä. On tärkeää varmistaa henkisen hyvinvoinnin jatkuvuus. Vaikka monen homman voi tehdä konemaisesti ilman mielihyvää, se heikentää tulosta. En halua olla huono studiokuvaaja, vaan joka kerta parempi. Haluan tehdä hyvin ja oppia enemmän. Koska nykymaailmssa ei ole enää konseptia rakentava palaute, en ole koskaan kuullut kävijöiltä miten homma meni. Toisaalta, haukkuja ei ole tullut ja se lienee nykypäivän versio kehuista. Tähänkin voinee olla tyytyväinen.

Finnconin vanha tapahtumanjärjestämisen viisaus kuului ”tee sellainen tapahtuma jossa haluaisit itse käydä”. Tätä voi pohtia todella monesta suuntaa. Olenko ehkä järjestäjien kanssa eri aallonpituudella? Onko maailma muuttunut samalla kun jäin itse rannalle? Vai olenkohan vain vähän väsynyt? Yhtä kaikki puran mietteitäni blogosfääriin sillä murheista on aina parempi jutella.

Liian hyvää, ollakseen totta

Uusi maailmanjärjestys on syntynyt viime yönä Suomen aikaa Singaporessa. Kaikki menneet on unohdettu ja nyt vannotaan rauhan ja ystävyyden nimeen. Voisko olla kauniimpaa kun maailman kansat saavat nukkua yönsä rauhassa pelkäämättä, että jossain päin maailmaa räjähtää pommi joka ainut minuutti.

Mutta nyt on syntynyt vain sopu paperilla pitkien uhoamisten ja pelottelujen jälkeen. Moni asia näyttää tosi hyvältä paperilla, mutta kun paperille kirjoitetut asiat aletaan panna täytäntöön, tulee ongelmia, jotka johtuvat  tulkintaerimielisyyksistä. Näin on mm. sotessa. Kaikki mitä siitäkin puhutaan on vain paperilla vasta.

Ei tarvitse olla skeptikko, kun epäilee Singaporessa syntynyttä sopupaperia liian hyväksi ollakseen totta. Vasta sitten, kun aletaan toteuttamaan paperilla olevia asioita käytännössä voidaan nähdä mikä on tulos Trumpin ja Kim Jong-unin tapaamisesta.

Jos vanhat merkit pitävät paikkansa, niin Kim Jong-un alkaa tulkita neuvottelutulosta hyvin vapaamielisesti, joka sitten ärsyttää Trumppia. Ja ennen pitkään ollaan taas alkuasetelmissa, jossa uhkaillaan ja pelotellaan vastapuolta härskisti.

 

”Moottoripyörä on moottoripyörä ja skootteri on lälläripyörä”

Muutama aamu sitten kuuntelin aamuradiota, jossa pari naistoimittajaa puhuivat juttujen välissä moottoripyöräilystä. Toinen oli toinen, jonka nimeä en muista, toinen oli ensimmäinen jonka nimen muistan. Hän oli Heidi Kyrö, laulajanakin tuttu, jonka äänestä en pidä. Eihän se tietysti ole hänen vikansa, sitä ääntä käytetään joka on joskus annettu.

Kovasti keskustelivat moottoripyöristä ja sillä tehdyistä matkoista. Olivat kuin paremmatkin asiantuntijat, mistä tiedän vaikka olisivat olleetkin. Jotenkin vaan pyörät tuntuvat niin kovasti miehisiltä kulkupeleiltä, mutta kuuluu niitä naisia siinäkin porukassa olevan. Moottoripyöräkerhot ja niihin piiloutunut rikollisuus pilaa koko pyöräharrastuksen imagon.

Jostain kumman syystä minä en ole omistanut mopoa, enkä moottoripyörää. En ole kummallakaan metriäkään muistaakseni ajanut. Kaikkia muita vekottimia on sitten tullutkin kokeiltua, linja- autoista, metsäkoneisiin ja polkupyörään asti ja kaikkia siltä väliltä. On tullut kokeiltua luojan luoma hevonen ja omistettua useampikin.

Nyt on muotia, tai on jo pitkään ollut, kun vanhat, eläkkeellä olevat ”äijät” ostavat moottoripyöriä. Monesti ne ovat isoja tuhatkuutioisia ja monta sataa kiloa painavia, joita ei ole helppo pitää pystyssä edes paikallaan. Niillä kerrotun mukaan haetaan kadotettua nuoruutta. Ja pöh sanon minä. Minä olen mielialan mukaan, joko ”pojanviikari pahanteossa”, tai ”köppivanhus kumarassa”. Ei siihen mitään moottoripyörää tarvita, nytkin istun meidän terassilla tätä kirjoittelemassa, ilman mitään pörinää. Aurinko paistaa ja kovat tuulenpuuskat narisuttavat tuuliviiriä.

Ollako nyt sitten, vai eikö olla.