Sopivan mansellismielinen blogialusta
Kävely salille 2 km, soutu 10 min, fillari 5 min rasituksella, selkäojentajat 3x10x 60kg, vatsakeinu 3 x 30 krt painoilla, jalkaprässi 3 x 10x 100 kg, pohkeet, ojentajat, koukistajat, venyttely, jne…
Minun sotani itseäni vastaan kestää salilla noin tunnin.
… sitten kylmä kalja !
Historiantutkijat ovat vähintäänkin yliopistoarvosanan suorittaneita, tutkijakoulutusen saaneita ammattimiehiä.
Historiantutkijat jaan omassa mielessäni ryhmiin, ennen 90-lukua ja jälkeen 90-luvun. Tämä siitä syystä, että jo 90-luvulla alkoivat tietyt arkistot avautua ja tutkijoilla mahdollisuudet optimaalisiin historianvaiheiden tutkimiseen paranivat oleellisesti.
Nuorten tutkijoiden suuri etu myöskin on, että he pääsääntöisesti ovat vapaita ennakkoasenteista ja vakiintuneista historiantulkinnoista. Nuoremmillakin historiantutkijoilla saattaa kyllä olla myös poliittista painolastia.
Vanhempien tutkijoiden rasitteena usein ovatkin juuri nuo vakiintuneet historiantulkinnat ja monella vieläpä poliittinenkin asenne.
En ole koskaan esittänyt olevani historiantutkija; historiasta kiinnostunut kylläkin. Näin nettiaikaan tuo historian tutkiskelu (ei tutkimus) on helpompaa kuin koskaan. Vain hakusana ja aineistoa löytyy, vieläpä lähdeluetteloin. Pidän kohtuullisena virheenä tuoda lähdeaineistoksi omia blogisivustojaan, kirjojen sivun-kahden lainauksia sopivana otantana; ei niitä kukaan viitsi kaivella esiin, uskoisin. On muuten varsin kyseenalaista siteerata kirjailijoita (fiktiivisiä/harrastetutkijoita), jotka sitovat muutamalla faktatiedolla omia käsityksiään historian kulusta.
Siinäpä blogistin aarreaitta saada asiantuntijan viitta harteilleen; ei muuta kuin hakusana, kopioit tekstin ja lisäät lähdeaineiston (tutkimukset, historiat, …jne), muutamalla omalla virkkeellä ryyditettynä, jos silläkään, kas vain, siinäpä perehtynyt asiantuntija.
Omalta kohdaltani sanoisin, lähinnä pyrin omin sanoin ottamaan kantaa, lainatakkin tekstiä saatan mutta pääsääntöisesti käytän sitä menetelmää, että esitän ajatuksieni tueksi aineiston (kirja xxx; kirjoittanut tutkija/kirjailija yyy. Asiasta kiinnostuneen on siten helpompaa laittaa avainsana hakuun ja saa samalla kerralla myöskin verrokkiaineistoa ko asiasta ehkä laajemminkin.
Punakaartien tekemiä murhia
”Vangitsemiset ja vangittujen murhat alkoivat heti kapinan puhjettua, niin Helsingissä kuin muuallakin punaisten valtaan joutuneilla alueilla. Tällainen kiireinen toiminta noudatti sosialistien ohjelmajulistusta toisen osapuolen, eli porvariston poistamisesta historian näyttämöltä, kuten esimerkiksi Kansan Ääni vuoden 1917 syyskuun lopulla julkaisemassaan artikkelissa oli julistanut.”[i]
”Niitä ammutaan kuin kulkukoiria, rauhallisia miehiä, joilla ei ole muuta syytä kuin että ovat kuuluneet suojeluskuntaan. Toisia etsitään heidän kodeistaan ja murhataan.”[ii]
”Varkauden punakaartilaiset olivat ampuneet heti kapinan puhkeamisen jälkeen tammikuun 29. päivän illalla kaksi henkilöä, kaupanhoitaja Taavetti Ryhäsen ja Lehtoniemen tehtaiden insinöörin Harald Staffansin. Helmikuun alussa he uhkasivat ampua panttivangeiksi ottamansa suojeluskuntalaiset, mikäli valkoiset yrittäisivät valloittaa kaupungin.”[iii]
Jääkäripataljoona 27
Libaussa Jääkäripataljoona 27 miehistön edustajat, gruppenführerit Olenius ja Relander sekä hilfsgruppenführer Pärmi marssivat 30.1.1918 pataljoonan esikuntaan esittämään vaatimuksensa pataljoonan pikaisesta viemisestä Suomeen sotimaan Suomen vapauden puolesta. Pataljoonan komentajan ”Ausfeldin asiallista selontekoa niistä aikaa vaativista valmisteluista, joita matkaa varten oli suoritettava, kuunneltiin epäluuloisesti. Saatuaan lopuksi vakuutuksen, että »pataljoona ei viipyisi Libaussa tuntiakaan kauemmin kuin mitä oli tarpeellista», lähetystä poistui.”[iv]
Punakaartien tekemiä murhia
”Lääkäri tuli samana iltana, perjantaina 30. tammikuuta. Hällström [sairas, joka tarvitsi lääkäriä – jpu] lepäsi vuoteessa, – – Kartanon palveluksessa oleva konttoristi-agronomi Edvin Malmström astui sisään kasvot verta vuotaen. Punaiset olivat lyöneet häntä kiväärinperällä ja nyt hän tuli huuhtelemaan kasvojaan kylmällä vedellä verenvuodon tyrehdyttämiseksi. Pian huoneeseen tuli kaksi lyhyenläntää punakaartilaista, jotka kysyivät Malmströmiltä, missä aseet ovat. Saatuaan väsyneesti sohvan selkänojasta tukea hakevalta mieheltä vastauksen: »Minä en tiedä», punaiset tarttuivat häntä käsivarresta kiinni ja raahasivat juoksujalkaa ovesta ulos. Pian kuului kaksi laukausta. Hetken kuluttua Malmström hoippui Hällströmin vaimon tukemana vieraskamariin ja sanoi sinne kiiruhtaneelle Hällströmille: »De ha skjutit mig i hjärtat. » Sen jälkeen hän sanoi vielä yhden sanan: »Kesis.» Hän oli kotoisin Sipoon pitäjässä sijaitsevasta Kesis-nimisestä talosta. Tämän jälkeen huoneeseen tunkeutui punakaartilaisjoukko, joka ampui vielä yhden laukauksen Malmströmiin ja heitti hänen ruumiinsa lattialle.108 — Todennäköisesti samat punakaartilaiset, jotka murhasivat Malmströmin, menivät samana yönä Kourlan kartanoon ja ottivat maisteri Eljas af Hällströmin hengiltä.110_”[v]
”Punaiset vangitsivat kansanedustaja Antti Mikkolan Helsingissä kapinan puhkeamisviikolla torstaina 31. tammikuuta. He veivät hänet Helsingin miliisilaitokselle ja sieltä seuraavana päivänä Töölönlahden rantaan, jossa he murhasivat hänet ampumalla »ei takaa niin kuin on ollut tavallista, vaan edestäpäin otsaan»_”[vi]
[i] Pentti Pylkkö – Punainen viima; 2016; sivu 53
[ii] Pentti Pylkkö – Punainen viima; 2016; sivu 54
[iii] Pentti Pylkkö – Punainen viima; 2016; sivu 54
[iv] Matti Lauerma – Jääkäripataljoona 27; 1966; sivut 812-813
[v] Pentti Pylkkö – Punainen viima; 2016; sivut 72-73
[vi] Pentti Pylkkö – Punainen viima; 2016; sivu 70
Kuka onkaan sotilas? Uskomattoman hämärtynyt kuva joillakin on melko selkeästä asiasta.
Jos henkilöllä on päällään sotilasasuste merkein varustettuna, ei hän siltikään välttämättä sotilas ole. Sotilasvirkapuku sitä vastoin on hyvinkin selkeästi määritelty; hakusana, sotilasvirkapuku.
Sotilaat jaotellaan kahteen ryhmään. 1. asevelvollisiin ja reserviläisiin. He ovat sotilaita siitä hetkestä kun ovat saaneet palvelukseenastmismääräyksen, jossa lukee alkamis- ja päättymispäivämäärä. He ovat sotilaita. Asevelvollisuusaikaa päättyy kun asevelvollinen täyttää 30v. Asevelvollisuuttaan suorittava on sotilas.
Reserviläisyys alkaa asevelvollisuuden suorittamisesta siihen päivään asti kunnes henkilö täyttää 60v. Sotilas hän on sinä aikana kun palvelukseenastumismääräyksen alku- ja loppupäivämäärä täyttyvät, henkilö kotiutetaan. Yli kuusikymmentävuotias ei ole missään olosuhteissa enää sotilas.
Sotilasarvot reservissä. Reservin sotilasarvon perään merkitään res erotuksena ammattisotilaiden sotilasarvoista. Kuusikymmentä täytettyään reserviläisellä ei ole enää sotilasarvoa.
Reserviläisellä on sotilasvirkapuvun käyttöoikeus tietyin rajoituksin aina 60-ikävuoteen asti(sotilasvirkapuvun käyttö). Kyseessä ei ole sotilasvirkapuku jos pukine ei ole varustettu asianomaisin merkein.
2. ammattisotilaat. Ammattisotilas on henkilö, joka on suorittanut asianomaisen perustutkinnon ja mahdollisia lisätutkintoja.
Ammattisotilas, erottuaan palveluksesta voi käyttää sotilasarvoaan mutta sen perään merkitään evp. Kuuteenkymmeneen ikävuoteen asti ammattisotilaskin on velvollinen osallistumaan esim kertausharjoituksiin.
60-ikävuoden jälkeen ammattisotilas on ”villi ja vapaa”, siis ei velvoitteita. Kuusikymmentä täytettyään evp-ammattisotilaalla on täysi sotilasvirkapuvun käyttöoikeus (vanhentuneidenkin asusteiden osalta).
Tässä näin lyhykäisyydessään sotilas-nimikkeen kriteerit.
http://www.iltalehti.fi/ulkomaat/201801292200704712_ul.shtml
”Ranskalainen tuomioistuin pitää Irakia niin vaarallisena ja Suomea niin karkotusherkkänä, että se määräsi turvapaikkahakemuksen käsiteltäväksi Ranskassa. Asiasta kertoo Hufvudstadsbladet. ”
Toivottavasti tämä jatkuu ja laajenee niin, että Suomesta kielteisen päätökseen saaneet ja muualle Eurooppaan palautusta paenneet elintasoturistit jäävät sinne paikallisen maan kustannukseksi.
Kukaan ei ole pyytänyt näitä elintasoturisteja tulemaan tänne.
Tästä puheeesta on nyt jauhettu niin paljon paskaa niin valtameediassa kuin tällä palstallakin, että leväytetään originaali näkyville. Varmaan tämä jostakin löytyy suomenkielisenäkin netistä. Tämä on myös varmaan ensimmäinen kenenkään Venäjän kansankomissaarin ulkomailla pitämä puhe.
Ainakin minun tulkintani mukaan tämä tarkoittaa Suomelle kehotusta julistautua välittömästi itsenäiseksi. Samoin tulkitsee myös mm. venä- läinen ”imperialistinen” professori Nikolai Starikov. Bolshevikit pitivät Suomea jo itsenäisenä valtiona: Lenin oli mm. vallankumousyönä lakkauttanut Kerenskin Suomen-kenraalikuvernööri Nikolai Nekrasovin viran ja siten myös käskysuhteet Venäjältä Suomeen. Sanalla Venäjä (Rossija), joka ei ollut täsmällinen, tarkoitettiin asiayhteydestä riippuen joko entistä Venäjän keisarikuntaa (Tsarstvo Rossija) tai Venäjän/Tsaa- rin imperiumia (Tsarskaja t.Rossijskaja Imperija), johon olivat kuuluneet myös Puola ja Suomi ja eräitä mm. Keski-Aasian alueita. Kun Suomi oli osallistunut venäjän vaaleihin (mistä bolshevikit olivat varoittaneet) piti puhua ”pyöreitä”. Stalin ei esitä mitään ehtoja eikä neuvotteluja, vaan sanoo, että kun itsenäisyysjulistus annetaan neuvostohallitukselle, tämä allekirjoittaa sen siltä istumalta. Sen jälkeen neuvotellaan ”potin” jaosta, valtioiden kesken. (Sosialidemokraatit olisivat saattaneet periaatteessa esittää omia tunnuksiaan iltalypsymielessä ”ehdoiksi”, vaikka kukaan mitään siivestä ei ollut siellä esittänyt Neuvosto-Venäjään liittymistä.)
Nikolai Starikov: ”Stalin oli vuonna 1917 kansallisuusasioiden kansan- komissaari ja yksi Leninin lähimpiä yhteistyökumppaneita. Suomessa ei ehkä muisteta, että toveri Stalin teki ensimmäisen virallisen vierailunsa marraskuussa 1917 juuri Suomeen ja puhui nimenomaan Suomen itsenäisyyden oikeutuksesta ja välttämättömyydestä. Stalin esiintyi 14. marraskuuta 1917 Suomen sosialidemokraattisen työväenpuolueen kokouksessa Helsingissä. ”
[Kun tarkkoja ollaan SE EI OLLUT SDP:N PUOLUEKOKOUS, jollainen pidettiin 25.-27.11.1917, vaan se olu Tuure Lehenin kirjan Punaisten ja Valkoisten sota mukaan ”170000 työläistä edustaneen Suomen Ammattijärjestön (SAJ) Edustajakokous!]
https://www.marxists.org/reference/archive/stalin/works/1917/11/14.htm
Source : Works, Vol. 4, November, 1917 – 1920
Publisher : Foreign Languages Publishing House, Moscow, 1953
Transcription/Markup : Salil Sen for MIA, 2009
Public Domain : Marxists Internet Archive (2009). You may freely copy, distribute, display and perform this work; as well as make derivative and commercial works. Please credit ”Marxists Internet Archive” as your source.
Comrades,I have been delegated to greet you on behalf of the workers’ revolution in Russia,which is shaking the capitalist system to its foun- dations. I have come to you to greet your Congress on behalf of the Workers’ and Peasants’ Government of Russia, the Council of People’s Commissars, which was born in the fire of this revolution.
But I have not only come to bring you greetings. I should like first of all to bring you the joyful news of the victories of the Russian revolution, of the disorganization of its enemies, and to tell you that in the atmo- sphere of the expiring imperialist war the chances of the revolution are improving day by day.
The bondage of landlordism has been broken, for power in the country- side has passed into the hands of the peasants. The power of the gene- rals has been broken, for power in the army is now concentrated in the hands of the soldiers. A curb has been put on the capitalists, for wor- kers’ control is rapidly being established over the factories, mills and banks. The whole country, town and countryside, rear and front, is studded with revolutionary committees of workers, soldiers and pea- sants, which are taking the reins of government into their own hands.
They tried to scare us with the bogey of Kerensky and the counter-re-volutionary generals. But Kerensky has been driven out, and the gene- rals are besieged by the soldiers and Cossacks, who also support the demands of the workers and peasants.
They tried to scare us with the bogey of famine, and prophesied that the Soviet regime would perish in the grip of a disrupted food supply. But we had only to curb the profiteers, we had only to appeal to the peasants, and grain began to flow to the towns in hundreds of thousands of poods.
They tried to scare us with the bogey of a breakdown of the machinery of state, sabotage by officials, and so on. And we knew ourselves that the new, socialist government would not be able simply to take over the old, bourgeois state machine and make it its own. But we had only to set about renovating the old machine, purging it of anti-social elements, and the sabotage began to melt away.
They tried to scare us with the bogey of war ”surprises,” the possibility of the imperialist cliques creating complications in connection with our proposal for a democratic peace. And, indeed, there was a danger, a mortal danger. But that danger arose after the capture of Osel, 1 when the Kerensky Government was preparing to flee to Moscow and sur- render Petrograd, and when the British and German imperialists were making a deal for peace at the expense of Russia. On the basis of such a peace the imperialists could indeed have wrecked the cause of the Russian and, perhaps, of the international revolution. But the October Revolution came in time. It took the cause of peace into its own hands, it struck the most dangerous weapon from the hands of international imperialism and thus saved the revolution from mortal peril. The old wolves of imperialism were left with one of two alternatives: either to bow to the revolutionary movement that is flaring up in all countries, by accepting peace, or to carry on the struggle by continuing the war. But to continue the war in its fourth year, when the whole world is suffoca- ting in its grip,when the ”imminent” winter campaign is arousing a storm of indignation among the soldiers of all countries, and when the filthy secret treaties have already been published — to continue the war under such circumstances means to doom oneself to obvious failure. This time the old wolves of imperialism have miscalculated. And that is why the bogey of imperialist ”surprises” does not scare us.
Lastly, they tried to scare us with the bogey of the disintegration of Russia, of its splitting up into numerous independent states and hinted thereby that the right of nations to self-determination proclaimed by the Council of People’s Commissars was a ”fatal mistake.”
But I must declare most categorically that we would not be democrats (I say nothing of socialism!) if we did not recognize the right of the peoples of Russia to free self-determination. I declare that we would be betraying socialism if we did not do everything to restore fraternal confidence between the workers of Finland and Russia.
But everyone knows that the restoration of this confidence is inconcei- vable unless the right of the Finnish people to free self-determination is firmly recognized.
And it is not merely the verbal, even if official, recognition of this right that is important here.
What is important is that this verbal recognition will be confirmed by the act of the Council of People’s Commissars, that it will be put into effect without hesitation.
For the time for words has passed. The time has come when the old slogan ”Workers of all countries, unite!” must be put into effect.
Complete freedom for the Finnish people, and for the other peoples of Russia, to arrange their own life! A voluntary and honest alliance of the Finnish people with the Russian people! No tutelage, no supervision from above, over the Finnish people! These are the guiding principles of the policy of the Council of People’s Commissars.
Only as the result of such a policy can mutual confidence among the peoples of Russia be created. Only on the basis of such confidence can the peoples of Russia be united in one army. Only by thus uniting the peoples can the gains of the October Revolution be consolidated and the cause of the international socialist revolution advanced.
That is why we smile when we are told that Russia will inevitably fall to pieces if the idea of the right of nations to self-determination is put into practice.
These are the difficulties with which our enemies have tried and are still trying to scare us, but which we are overcoming as the revolution grows.
Comrades! Information has reached us that your country is experien- cing approximately the same crisis of power as Russia experienced on the eve of the October Revolution. Information has reached us that attempts are being made to frighten you too with the bogey of famine, sabotage, and so on. Permit me to tell you on the basis of the practical experience of the revolutionary movement in Russia that these dan- gers, even if real, are by no means insuperable! These dangers can be overcome if you act resolutely and without faltering. In the midst of war and economic disruption, in the midst of the revolutionary movement which is flaring up in the West and of the increasing victories of the wor- kers’ revolution in Russia, there are no dangers or difficulties that could withstand your onslaught. In such a situation only one power, socialist power, can maintain itself and conquer. In such a situation only one kind of tactics can be effective, the tactics of Danton — audacity, audacity and again audacity!
And if you should need our help, you will have it — we shall extend you a fraternal hand.
Of this you may rest assured.
1. On September 29, 1917, the Germans began landing forces on Osel, Dago and other Baltic islands at the entrance to the Gulf of Riga.
Starikovin kirjassa Stalin Suomi tuo kohta on Suomennettuna seuraavasti:
” «Meitä peloteltiin Venäjän hajaantumisella, sen pirstoutumisella moni- lukuisiin riippumattomiin valtioihin; tällöin viittailtiin Kansankomissaa- rien Neuvoston julistamaan kansojen itsemääräämisoikeuteen, pitäen sitä «tuhoisana virheenä». Mutta minun on lausuttava mitä jyrkimmin, että me emme olisi demokraatteja (sosialismista puhumattakaan!), ellemme tunnustaisi Venäjän kansoille vapaata itsemääräämisoikeutta.
Minä selitän, että me pettäisimme sosialismin, jollemme ryhtyisi kaikkiin toimenpiteisiin veljellisen luottamuksen palauttamiseksi Suomen ja Venäjän työläisten välillä.
Mutta jokainenhan tietää, että ilman Suomen kansan vapaan itsemää-räämisoikeuden päättävää tunnustamista ei tällaisen luottamuksen palauttaminen ole ajateltavissa.
Ja tässä on tärkeätä ei vain tämän oikeuden suullinen, vaikkapa viralli- nenkin tunnustaminen. Tärkeätä on se, että Kansankomissaarien Neuvosto tulee teossa varmentamaan tämän suullisen tunnusta- misen, että se tullaan horjumatta panemaan täytäntöön. Sillä sanojen aika on mennyt. Sillä on tullut aika, jolloin vanha tunnuslause: «Kaikkien maiden proletaarit, yhtykää!» on pantava täytäntöön. Täysi vapaus elämänsä järjestämiseen Suomen kansalle, samoin kuin kaikille muillekin Venäjän kansoille! Suomen kansan vapaaehtoinen, rehellinen liitto Venäjän kansan kanssa! Ei mitään holhousta, ei mitään valvontaa ylhäältäpäin Suomen kansaan nähden! Tällaiset ovat Kansankomissaa- rien Neuvoston politiikan periaatteet. Vain tällaisen politiikan avulla voidaan luoda Venäjän kansojen keskinäinen luottamus.
Vain tällaisen luottamuksen pohjalla voidaan toteuttaa Venäjän kanso- jen proletaarien luja liittyminen yhdeksi armeijaksi. Vain tällaisen yhteen- liittymisen kautta voidaan Lokakuun vallankumouksen saavutukset lu- jittaa, vielä eteenpäin kansainvälisen sosialistisen vallankumouksen asi- aa. Kas tämän takia me hymähdämme joka kerta, kun meille puhutaan Venäjän kiertämättömästä hajaantumisesta kansojen itsemääräämisoikeuden aatteen toteuttamisen johdosta.»
Tätä osoittaa, että Stalin oli noihin aikoihin Suomen itsenäisyyden suurin kannattaja. ”
Stalin noudatti puoluensa linjaa ja maansa lakia: seuraavana päivänä Kansankomirssarrien neuvosto julkaisi Venäjän Kansojen oikeuksien julistuksen, jossa nuo periaatteet oli vahvistettu laiksi.
Declaration of the Rights of the People of Russia
” The united will of this Congresses, The Councils of the People’s Commissars, resolved to base of their activity upon the question of the nationalties of Russia, as expressed in the following principles:
1. The equality and sovereignty of the peoples of Russia.
2. The right of the peoples of Russia to free self-determination, even to the point of separation and the formation of an independent state.
3. The abolition of any and all national and national-religious privileges and disabilities.
4. The free development of national minorities and ethnographic groups inhabiting the territory of Russia.
The concrete decrees that follow from these principles will be immedieatly elaborated after the setting up of a Commission of Nationality Affairs.
In the name of the Russian Republic,
Chairman of the Council of People’s Commissars,
V. Ulianov (Lenin).
People’s Commissar on Nationality Affairs,
Josef Dzhugashvili (Stalin).
Stalin sanoo myös suoraan, että kukaan ei usko kansalliseen itsemää- räämisoikeuteen myöskään bolshevikkien taholta, jos sitä ei Suomen kohdalla näytetä toteen (ja sitten kävisi kuin Kerenskille). Myös itse Venäjän sisällä oli kansallisia alueita, joiden väestön enemmistö pyrki itsenäisyyteen, vaikka niissä toisin kuin Suomessa myös Neuvosto-Venäjään kuulumista kannattavat tahot olivat järjestäytyneet ja pitivät hallussaan alueita.
PS: Juhani Putkinenkin on tervetullut kommentoimaan, varsinkin mitä Ohto Manninen, Mauno Jokipii, Osmo Jussila, Timo Vihavainen jne. ovat kertoneet Stalin tuossa puheessaan sanoneen…
Putkisen ”Lenin ja Stalin-lainaukset” eivät vahingossakaan yhdistä netissä minnekään originaalilähteisiin, vaikka noiden herrojen teokset ja puheet ovat netissä käännettyinä monille kielille. Aina vaan tulee Googlella pelkkää putkista.
Putkinen itse sanoo edellisessä kirjoituksessaan mm. seuraavaa:
Huomattakoon myös jo alkuperäinen venäläistämisaikomus.
”Leninin kansallisuuspolitiikan ytimen Stalin katsoi sisältyvän nerok- kaaseen paradoksiin »eroamisesta yhdistymistä varten». »Kansallis- ten kulttuurien on annettava kehittyä ja päästä täyteen laajuuteensa, tuoda esiin kaikki mahdollisuutensa, jotta sosialismin voitettua koko maailmassa voitaisiin luoda edellytykset niiden sulautumiselle yhdeksi yhteiseksi kulttuuriksi, jolla on yksi yhteinen kieli.»” [iv]
RK: Tällaista ei löydy originallilähteissä mitään, vain Mannisten ja Polvisen sepityksistä.
” Leninin mielestä Suomen piti antaa erota, koska hänen mielestään Suo- messa kansan enemmistö oli sosialismin kannalla. Lenin halusi tukea Suomesta. [v]
Stalinille eroaminen oli vain työkalu. Sitä piti kannattaa tai vastustaa sen mukaan kuin proletariaatin vallankumouksen edut vaativat. [vi] ”
RK: Hänen mukaansa tuossa puheessa vallankumouksen edut vaativat sen noudattamista.
” Stalin yllytti Helsingissä 27.11.1917 punikkeja kapinaan, luvaten Venä- jän avun. Kaikkien Venäjän kansojen (myös suomalaisten) piti liittyä yhteen yhdeksi armeijaksi. [vii] ”»Toverit! — Jos te tarvitsette meidän apuamme, me annamme sitä teille, veljellisesti ojentaen teille käden. Tästä voitte olla varmat.»” [viii] Lisää yllyttämisestä täällä. ”
RK: Tuon voi nyt kuin arvioda orginaalista!
” ”Irtautumisoikeus” koski vain tapauksia, joissa irtautuminen tapahtui kommarien johdolla yhdistymiseksi Venäjään. [ix] Siten kun porvarillinen Ukraina julistautui itsenäiseksi, niin Venäjä alkoi heti taistelemaan sitä vastaan – kuin myös Suomessa. ”
RK: Ei tarkota, kuten Suomikin osoittaa, samoin baltian maat.
” Venäjä yllytti suomalaisia punikkeja nousemaan kapinaan
Täydennetty 1.11.2006, 25.11.2007, 8.6.2010 Juhani Putkinen
Lainaus: ”Asuessaan syyskuuhun 1917 saakka Helsingissä Lenin yllytti Suomen sosialisteja kiihkeästi vallankumoukseen ja vakuutti kuten aina suostuvansa Suomen itsenäisyyteen.” [i]
Se puhe Suomen itsenäisyydestä oli tietenkin valhetta. Lainaus: ”Karl Marxin tavoin Lenin katsoi, että sosialismin säilyminen riippui maailman-vallankumouksesta. Kun proletariaatti saisi vallan Venäjän kaltaisessa suuressa maassa, muiden maiden sosialistien velvollisuus olisi tukea sitä. Nationalististen ennakkoluulojen vuoksi oli kuitenkin julistettava, että Venäjään kuuluneilla mailla oli täysi oikeus irtautua siitä. Tästä ei olisi vaaraa sosialismille, jos näissäkin maissa toteutuisi köyhälistön diktatuuri, koska ne palaisivat silloin neuvostojen hallitseman Venäjän yhteyteen. Tätä kansallisuusoppiaan Lenin sovelsi myös Suomesta pu- huessaan, ja sen muistaminen on aivan välttämätöntä, jotta maamme tapahtumat 1917-18 voitaisiin ymmärtää oikein.” [ii]
RK: Tämä EI ole Lenin-sitaatti, vaan Putkisen hörönlöröpöllärikaverisitaatti.
JP: ”Bolsevikkien selvänä tarkoituksena taas oli liittää Suomi neuvosto- tasavaltojen federaatioon,myöhempään Neuvostoliittoon. Juuri sitä varten Lenin tuki Suomen kapinallisia alusta alkaen minkä kykeni. Sa- maa hän yritti sittemmin myös Baltian maissa ja hyvällä menestyksellä Ukrainassa ja Kaukasiassa.” [iii]
RK: Tämä asia ei ollut ainakaan kovin tärjeä bolshevikeille, eikä sillä ollut vähäisintäkään kiirettä…
JP: Ja yllytys jatkuu: ”Lenin puolestaan lähetti Suomen sosiaalidemo- kraateille innokkaan viestin heti otettuaan vallan Pietarissa: ”Nouskaa, nouskaa viipymättä ja ottakaa valta järjestyneen työväestön käsiin!” Helsingissä pidettiinkin marraskuun 8. päivänä kokous, jossa olivat läsnä muun muassa Kullervo Manner, O.W. Kuusinen ja Edvard Gyl- ling. Bolsevikkeja edustivat muutamat sotilaat ja Leninin Suomeen lä- hettämä pietarilainen bolsevikki, metallityömies Jukka Rahja. He vaa- tivat suomalaisia tekemään vallankumouksen, ja Kuusinen vakuutti sen tapahtuvan jo samalla viikolla.” [iv]
Täydennetään lainausta: Kyseisen 8.11. kokouksen isäntinä olivat venäläiset Smilga, Dybenko ja 8 muuta bolshevikkia. Demareista paikalla olivat mm. Kuusinen ja Manner – venäläiset saivat suomalaiset lupaamaan vallankumouksen. [xiii]
RK: Nämä ovat muistelmatietoja – ja tuskin sitäkään. No toverit eivät muodostaneet mitään päättävää elintä.
JP: Ja jatkuu sosialidemokraattien puoluekokouksessa 25.11.1917: ”Le- nin oli muistanut kokousta kirjeellä, jossa hän jatkoi yllytystään vallan- kumoukseen, ja Helsinkiin saapui hänen lähettinään kansallisuusasioiden kansankomissaari Josif Vissarionovitsh Stalin, alkuaan Dzugashvili (1879 – 1953), karski georgialainen bolsevikki. Hän lupasi neuvostohal- lituksen tukevan Suomen vallankumousta ja maan itsenäisyyttä. Stalin puhui tosin myös ”Venäjän kansojen yhteenliittämisestä yhdeksi armeijaksi”, mikä hätkähdytti kuulijoita, kun puhuja tuntui lukevan suomalaisetkin näihin kansoihin.” [v]
JP: Stalin yllytti Helsingissä 27.11.1917 punikkeja kapinaan, luvaten Venäjän avun. Kaikkien Venäjän kansojen (ml. Suomi) piti liittyä yhteen yhdeksi armeijaksi. [ix]
Venäjän hallituksen edustaja Suomessa Smilga yllytti 20.12.1917 Hel- singin Izvestijassa Suomen punikkeja ”kukistamaan porvaristo”. Piti tehdä vallankumous niin kauan kun venäläinen sotaväki oli tukemassa. Punikit protestoivat sotaväen poissiirtämistä vastaan. [x]
Lenin ja Venäjän ulkoministeri Trotski yllyttivät 27.12.1917 punikkeja nousemaan kapinaan Suomen vapailla vaaleilla valittua eduskuntaa ja laillista hallitusta vastaan. [xi]
SDP:n puoluesihteeri Turkialle luvattiin Pietarista aseita 2-3 vaunullista siinä tapauksessa, että SDP todella ryhtyisi vallankumoukseen. [xiv]
RK: ”Kahdella-kolmalla junavaunullisessa” aseita ei saa Suomen kokoisessa maassa aikaiseksi kuin rupia perseeseensä.
JP: ”Trotski — lähetti Suomen sosiaalidemokraattiselle puolueelle katego- risen sähkeen 15 000 miehen keskittämisestä viipymättä Helsingin ympäristöön ja vallan ottamisesta työväestön käsiin.” [xii]
Yllytys jatkui myös Suomen itsenäistymisen jälkeen: ”Sosiaalidemo- kraattien lähetystö: Kullervo Manner, Eetu Salin ja Evert Huttunen, poh- justi asiaa käymällä Leninin puheilla, ja työläis- ja sotilasneuvostojen toi- meenpaneva keskuskomitea tunnusti Suomen itsenäisyyden tammi- kuun 4. päivänä 1918. Tämä oli Leninin kansallisuuspolitiikan mukaista ja välttämätöntä siitäkin syystä, että Suomen työväki oli hyvin kansallis- henkistä. Toisaalta Lenin neuvoi SDP:n lähetystöä taas kerran, että Suo- messa tulisi tehdä viipymättä vallankumous, ja ihmetteli harmistuneena, miksei sitä ollut tehty jo marraskuussa.” [vi]
Olavi Laine: ”Neuvostoliittolaisen historioitsijan V. M. Holodkovskin mu- kaan Lenin oli monessa vaiheessa henkilökohtaisesti yllyttänyt suoma- laisia aateveljiään vallankaappauksen suorittamiseen.Hänen 11.11. 1917 antamansa kehoitus oli 16.11.1917 esillä keskusneuvoston kokoukses- sa. — Sdp:een puoluekokous pidettiin 25 – 27. 11. 1917. Bolshevikkeja oli nyt edustamassa Stalin, joka jälleen kerran kehoitti puoluetta ryhty- mään vallankumouksen tielle vaikeuksia pelkäämättä. ”Jos te katsotte tarpeelliseksi meidän apumme”,hän sanoi,”me annamme sitä teille ojen- taen veljellisesti kätemme. Tästä voitte olla varmat.” — Hallitus antoi eduskunnalle 4.12.1917 itsenäisyysjulistuksen, jota eduskunnan enem- mistö kuunteli seisaalleen nousten. Vasemmiston edustajat istuivat. 5.12.1917 jätettiin valtalaki äänimäärin 103-91 vahvistamatta, mutta samana päivänä sanoi Lenin Petrogradissa: ”Olemme juuri valloittamassa Suomea”. ”
RK: EI JUMALAUTA MITÄ SAATANAN VALEHTELUNLÖRÖTYSTÄ!!!
JP: Itsenäisyyttä koskeva päätöslauselma hyväksyttiin eduskunnassa 6.12.1917 äänimäärin 100-88.
RK: TÄSSÄ ÄÄNESTYKSESSÄ EIVÄT SUINKAAN OLLEET VAS- TAKKAIN ”ITSENÄISYYSJULISTUS YLIPÄÄTÄÄN” JA ”VENÄ- JÄÄN KUULUMINEN”, VAAN ALKION JULISTUS ja Mannerin esitys, että yksityiskohdista keskustellaan ennakkoon Kansankomissaarien neuvoston kanssa!
Turo Manninen kirjoittaa tutkimuksessaan ”Vuoden 1917 Valtalaki – taustoja vaikutuksia”:
” Eduskunta sai 24. marraskuuta käsiteltäväksi kaksi senaattorilistaa, joista toisen kärjessä oli sosialisti Oskari Tokoi ja toisen porvari P. E. Svinhufvud.
Joulukuun 6. päivänä eduskunta sai käsiteltäväksi kaksi aloitetta, joista toisen oli allekirjoittanut maalaisliiton Santeri Alkio ja toisen sosiaalide- mokraattien Kullervo Manner. Alkion ehdotuksen mukaan eduskunta ”korkeimman valtiovallan haltijana” päättää, että ”Suomi on riippuma- ton tasavalta”. Eduskunta hyväksyi Alkion ehdotuksen äänin 100–88. ”
Tässä kuitenkin kenen tahansa todettavissa, että ALKION ESITYS OLI STALININ PUHEESSAAN EDELLYTTÄMÄN KONSTAILEMAT- TOMAN ITSENÄISYYSJULISTUKSEN MUKAINEN, JOLLAISEN HÄN JO VARMISTI KANSANKOMISSAARIEN NEUVOSTON OLEVAN VALMIS HETI ALLEKIRJOITTAMAAN.
(Muista taas ei voi tietää satasenvarmasti.)
JP: Tässä yhteydessä on syytä mainita, että kansojen itsemääräämisoi- keutta koskevassa keskustelussa aiheuttaa sekaannusta se tosiasia, että Leninillä oli siitä oma tulkintansa.Hän tarkoitti sillä kansojen oikeut- ta irroittautua tsaari-Venäjästä, mitä tilapäistä vaihetta seuraa prole- taarien koko maailman käsittävä liitto. ”Suomen ja Puolan erilläänolo sosialismin voiton jälkeen voi kestää vain hyvin lyhyen ajan”, hän sanoi. — 42. venäläisen armeijakunnan komitea antoi uudet ohjeet, joissa mm. sanottiin: ”Kuluvan tammikuun 29. päivästä alkaen katsotaan 42. armeijakunnan joukkojen olevan sotatilassa Suomen porvarillisen valkokaartin kanssa.”.” [vii]
Jatkuva yllytys Venäjän taholta, punikkien aseistaminen Venäjän tahol- ta ja Venäjän avunlupaukset punikeille johtivatkin sitten siihen, että pu- nikit nousivat kapinaan Suomen vapailla vaaleilla valittua eduskuntaa ja laillista hallitusta vastaan. Lainaus: ”Venäjän bolsevikkien esimerkki sekä Leninin jatkuva yllytys ja avun lupaukset rohkaisivat punakaartia ratkai- sevasti. Työväen saamista liikkeelle helpotti suuresti, että kapina pääs- tiin tekemään sosiaalidemokraattisen puolueen nimissä. Sitä työläiset olivat tottuneet kunnioittamaan ja rakastamaan, se oli oma joukko, jo- hon oli vaikea olla liittymättä. – – Moni työmies hyväksyi kapinakäskyn uskoen että tavoitteena oli kansanvalta: ”otettaisiin herroilta vähän valtaa pois”, kuten muuan suoraluonteinen renkimies myönsi ajatelleensa kesällä 1918″ [viii]
SDP:n johto halusi Venäjän sotaväen pysyvän maassa. Se muodosti voiman, jonka Lenin ja Smilga olivat luvanneet suomalaisten toverien käyttöön. [xv]
PS2: Ohto Manninen on repäissyt perseestään tuon joka paikassa ”lainatun” ”eroamisen yhdistymistä varten” antamatta minkäänlaista viitettä Stalinin tai Leninin kirjoituksiin, jotka kaikki ovat netissä.
Mistään ei edellenkään löydy ”yhdistymistä yhdeksi kansa(kunna)ksi, jolla on yksi kieli”. Se on muistaakseni joskus tupattu myös Molotovin suuhun, muka jossakin diplomaatikeskutelussa sanottuna…
Meillähän tunnetusti esiintyy ja lietsotaan tätä russofobiaa. ”Imperialistinen roistovaltio”, lienee tullut itse kullekkin tutuksi tai ainakin tullee.
Minä en osaa asettaa yhtäkään kansaa imperialistiseksi, sitä vastoin monenkin maan hallinto lienee helposti nimettäväksi siten.
Kansa/ehkä puolueet, toki valitsee tai ”valitsee”, hallintoelimensä ja näiden hallitusten toimet voidaan sitten nimittää vaikkapa imperialistiseksikin. Kansa itsessään on vain kansaa, tuskin heillä imperialistisia pyrkimyksiä lienee.
Tuolla US-sivustoilla olen lueskellut monenkin blogistin kertomuksia ja kokemuksia Venäjältä; positiivisia.
Itselläni ns kommunistimaissa löytyy paljonkin kokemuksia erilaisten itä-blokin maiden elämästä ja tavallisesta kansasta.
Ei tavallinen kansa hyökkää yhteenkään maahan, ei alista kansaa, sen tekevät hallitukset, joku vetoaa; kansan valitsemat, niin tai näin, kansat ovat syyttömiä, hallitukset sitten rötöstelevät. Jopa Suomenkin hallitus syyllistyi etnisiin puhdistuksiin Itä-Karjalassa / maailmansodan aikana ja siitä on pitkin kirjoitettua historiaa selkeät todisteet. Se ei kuitenkaan ollut Suomen kansa. Sotilaathan pakotetaan noudattamaan esimiestensä kautta hallinnon tahtoa, siis eivät aina sotilaatkaan syyllisiä olleet.
Vastauksena Niilolle hieman pidemmälti:
Bolshevikkien kaapattua vallan Venäjällä Ensimmäisen Maailmansodan aikana Venäjä teki Saksan kanssa Brest-Litovskin rauhansopimuksen aikomattakaan noudattaa kyseistä sopimusta.
”Leninillä itsellään ei ollut illuusioita päätöksensä seuraamuksista. Keskuskomitean sihteeri E. D. Stasova on tallentanut elävän tuokiokuvan Sokolnikovin delegaation paluusta Smolnaan. »Valtuuskunnan jäsen L. M. Karahan toi rauhansopimusasiakirjan Vladimir Iljitsin kabinettiin. Karahan alkoi selvittää dokumentin sisältää ja pyysi lukemaan lävitse, mitä hän oli allekirjoittanut. Äkkiä Vladimir Iljits kiukustui: ’Eikö teille riitä se, että minä allekirjoitin tämän haisevan rauhan, vai pitäisikö minun se vielä lukeakin. En tule lukemaan sopimusta enkä täyttämään sitä niin pitkälle kun se vain on minulle mahdollista.’ Karahanraukka hämmentyi ja taitettuaan paperin kokoon sijoitti sen johonkin nurkkaan.»”[i]
Lenin 3.3.1918 Brest-Litovskin rauhansopimuksesta Saksan kanssa: ”Tämä häpeällinen rauha on allekirjoitettava maailmanvallankumouksen pelastamiseksi säilyttämällä sen tärkein ja toistaiseksi ainoa tukikohta Neuvostotasavalta. — Meidän on mitä pikimmin demobilisoitava armeija, tuo sairas orgaani ja samanaikaisesti autamme Suomen vallankumousta. Tietysti me rikomme sopimusta, mutta olemme rikkoneet sitä jo kolmekymmentä – neljäkymmentä kertaa.» — »Mutta kuvitelkaa millainen onnettomuus tapahtui eilen Suomen rautateillä. Muutamia asevaunuja joutui rautatievirkamiesten ’huomaamattomuudesta’ ei etelään, vaan suoraan Suomeen lähtevään junaan. Tällaiset ’valitettavat’ erehdykset rajalla ovat aina mahdollisia.»”[ii]
Urbaani legenda kertoo, että Venäjä antoi Suomelle itsenäisyyden. Toinen versio samasta legendasta kertoo, että Lenin lahjoitti Suomelle itsenäisyyden.
Todellisuus on tässäkin asiassa ihan toinen. Toki Venäjältä saatiin 31.12.1917 paperi, jossa Venäjän johto tunnusti Suomen itsenäisyyden, mutta sitäkään lupausta ei ollut suinkaan tarkoitus pitää – ei, vaan Suomesta oli tarkoitus tehdä Venäjän federaation osavaltio. Onneksi Suomi kuitenkin voitti Vapaussodan Venäjää vastaan, joten Venäjän aikomus ei toteutunut.
Leninin mielestä: ”»Irtautumisoikeus on paras ja ainoa poliittinen keino idioottimaista pikkuvaltiosysteemiä ja kansallista eristäytymistä vastaan — Eroaminen ei suinkaan ole meidän ohjelmamme. Me emme lainkaan kannata eroamista.»”[iii]
Huomattakoon myös jo alkuperäinen venäläistämisaikomus.
”Leninin kansallisuuspolitiikan ytimen Stalin katsoi sisältyvän nerokkaaseen paradoksiin »eroamisesta yhdistymistä varten». »Kansallisten kulttuurien on annettava kehittyä ja päästä täyteen laajuuteensa, tuoda esiin kaikki mahdollisuutensa, jotta sosialismin voitettua koko maailmassa voitaisiin luoda edellytykset niiden sulautumiselle yhdeksi yhteiseksi kulttuuriksi, jolla on yksi yhteinen kieli.»”[iv]
Leninin mielestä Suomen piti antaa erota, koska hänen mielestään Suomessa kansan enemmistö oli sosialismin kannalla. Lenin halusi tukea Suomesta.[v]
Stalinille eroaminen oli vain työkalu. Sitä piti kannattaa tai vastustaa sen mukaan kuin proletariaatin vallankumouksen edut vaativat.[vi]
Stalin yllytti Helsingissä 27.11.1917 punikkeja kapinaan, luvaten Venäjän avun. Kaikkien Venäjän kansojen (myös suomalaisten) piti liittyä yhteen yhdeksi armeijaksi.[vii] ”»Toverit! — Jos te tarvitsette meidän apuamme, me annamme sitä teille, veljellisesti ojentaen teille käden. Tästä voitte olla varmat.»”[viii] Lisää yllyttämisestä täällä.
”Irtautumisoikeus” koski vain tapauksia, joissa irtautuminen tapahtui kommarien johdolla yhdistymiseksi Venäjään.[ix] Siten kun porvarillinen Ukraina julistautui itsenäiseksi, niin Venäjä alkoi heti taistelemaan sitä vastaan – kuin myös Suomessa.
Suomi julistautui itsenäiseksi 4.12.1917 hallituksen ilmoituksena. Eduskunta hyväksyi itsenäisyysjulistuksen 6.12.1917 äänin 100/88 sosialistien vastustaessa.[x]
Lenin ja Venäjän ulkoministeri Trotski yllyttivät 27.12.1917 punikkeja nousemaan kapinaan Suomen vapailla vaaleilla valittua eduskuntaa ja laillista hallitusta vastaan.[xi]
Stalin esitteli Keskuskomitealle Suomen tunnustamisen, samalla hän puhui jälleen siitä, että punikkien on otettava valta Suomessa.[xii]
Venäjä oli kyllä sanallisesti tunnustanut Suomen, mutta ei tehnyt mitään miehitysjoukkojensa vetämiseksi Suomesta. Suomi nimitti maiden välisen sekakomission jäsenet, mutta Venäjä ei.[xiii]
”Leninin kansallisuusohjelma taas ei tähdännyt, kuten olemme nähneet, suinkaan pienten, itsenäisten ja kaikkein vähiten porvarillisten kansallisvaltioiden muodostamiseen – vaan vähemmistökansallisuuksien myötätunnon hankkimiseen irtautumisoikeutta hyväksi käyttäen bolsevikkien puolelle.”[xiv]
Itsenäisyyden tunnustaminen oli vain välikappale vallankumouksen helpottamiseksi. Suomalaiset demarit Leninin mukaan: ”ovat pettureita kun eivät tahdo tehdä vallankumousta, vaikka se on heidän velvollisuutensa.”[xv]
”Trotski — lähetti Suomen sosiaalidemokraattiselle puolueelle kategorisen sähkeen 15 000 miehen keskittämisestä viipymättä Helsingin ympäristöön ja vallan ottamisesta työväestön käsiin.”[xvi]
”Todella merkittäviin tuloksiin päästiin vasta tammikuun puolivälissä 1918 Jukka Rahjan hankittua suoraan Leniniltä lupauksen 10 000 kiväärin patruunoineen ja 10 kolmituumaisen tykin ammuksineen lähettämisestä Pietarista Suomen punakaartin käyttöön. Podvoiski sai ohjeet huolehtia erityisesti siitä, ettei lukumääriä vähennetty. Lisää annettaisiin sitä mukaa kuin varastoista löytyi ja maksusta puhuttaisiin sitten, kun Suomen työväki olisi noussut valtaan. Kapinan puhjettua Lenin käski lähettää vielä täydennykseksi 25 000 kivääriä ja 30 konekivääriä.”[xvii]
Helsingin punakaarti aseistettiin kokonaan venäläisten varastoista Viaporissa. Tarvittavien kiväärien ja ampumatarvikkeiden lisäksi Venäjän hallituksen edustaja Suomessa Smilga lupasi punakapinallisille 100 konekivääriä. Trotskin sähke luettiin punikkien kokouksessa ja kapina alkoi.[xviii] Siitä kuinka Venäjä aseisti kapinalliset on lisää täällä.
Venäjän puolustusministeri Podvoiski määräsi Venäjän armeijakunnan Viipurissa riisumaan suojeluskunnat, eli Suomen laillisen armeijan, aseista ja luovuttamaan ne punakaartille.[xix]
Podvoiski korosti Suomen suurlähettiläälle Venäjällä Enckellille 26.1.1918, että Venäjä aina tulisi tukemaan sosialisteja, eikä minkäänlainen puolueettomuus voinut tulla kysymykseen. Ohjesäännössä sanottiin, että armeijan tehtävänä oli tukea taistelua porvaristoa vastaan kaikkialla Euroopassa.[xx]
”Enckellin pyrkiessä kapinan puhjettua neuvostohallituksen puheille häntä ei enää otettu vastaan.”[xxi]
Viipurin armeijakomitea julisti 42. AK:n joukkojen olevan 29. 1. 1918 lähtien »sotatilassa Suomen porvarillisen valkokaartin [Suomen laillisen armeijan – jp] kanssa», minkä vuoksi oli ryhdyttävä kaikkiin asian vaatimiin toimenpiteisiin.[xxii]
Podvoiski sähkötti 4.2.1918 Glazunoville — on välttämätöntä aivan lähipäivinä lyödä porvarillinen valkokaarti [Suomen armeija] hajalle.[xxiii]
Pietarin punakaarti lähetti joukkoja Suomeen. Pietarin sotilaspiirin esikunta käski 1.2.1918 irrottamaan varuskunnasta niin paljon joukkoja kuin mahdollista Suomea varten. 4.2.1918 Pietarista lähti panssarijuna, yms. Savon rintamalle, valtasivat 7.2.1918 Mäntyharjun.[xxiv]
Maaliskuun lopussa 1918 Stalin mainitsi esimerkkeinä Venäjän federaatioon muodostettavista osavaltioista Puolan, Ukrainan, Suomen, Krimin ja Kaukasian. Stalin toimi Leninin ohjeita seuraten.[xxv]
Stalin pohti asiaa vielä mm. Leninille 12.6.1920 kirjoittamassaan kansallisuuskysymyksiä käsittelevässä kirjeessä, jossa hän esitti konfederaatiota eräänä välivaiheena kansojen siirtyessä Neuvosto-Venäjän kanssa federatiiviseen yhteyteen: ”Esimerkkejä ovat Neuvosto-Saksa, Puola, Unkari ja Suomi. Tuskinpa nämä kansallisuudet, joilla on oma valtiollisuus, omat sotavoimat ja omat raha-asiat, tuskinpa ne muuttuessaan neuvostolaisiksi suostuvat heti menemään Neuvosto-Venäjän kanssa baskirialais- tai ukrainalaistyyppiseen federatiiviseen yhteyteen.”[xxvi]
Venäläisille bolshevikkijohtajille, jotka itse asiassa pitivät käsissään punakaartia, oli Suomessa toteutettavaksi suunniteltu yhteiskunnallinen kumous ainoastaan välikappale Venäjän poliittisen rajan siirtämiseksi takaisin Tornionjoelle.[xxvii]
Niinpä – Venäjä muka tunnusti Suomen, mutta käytännössä yritti kukistaa Suomen laillisen hallituksen ja tehdä Suomesta Venäjän federaation osavaltio – ja venäläistää suomalaiset venäjänkielisiksi. Onneksi Suomi kuitenkin voitti Vapaussodan Venäjää vastaan. Venäjä ja Suomi tekivät tämän Vapaussodan rauhansopimuksen Tartossa 14.10.1920.
Tarton rauhansopimuksessa Suomi ja Venäjä sopivat ensimmäisen kerran itsenäisinä, tasa-arvoisina valtioina mm. Suomen itärajan sijainnista. Rauhansopimuksen 1. artiklassa sovittiin myös, että rauhansopimuksen voimaan astuttua lakkaa sotatila sopimusvaltioiden välillä, ja molemmat valtiot sitoutuvat vastedes ylläpitämään keskinäistä rauhantilaa ja hyvää naapuruutta. Jos joku kuvittelee, ettei Venäjä rikkonut Tarton rauhansopimusta vastaan, niin hän erehtyy ihan perusteellisesti.
Sopimusta solmittaessa Venäjä mm. lupasi Itä-Karjalan karjalaisväestölle itsehallinnon sekä oikeuden käyttää kansankieltä hallinnon lainsäädännön ja kansanvalistuksen kielenä. Myös Pietarin kuvernementin suomalaiselle väestölle annettiin oikeus valtakunnan yleisten lakien ja asetusten rajoissa vapaasti järjestää kansanvalistustoimi, kunnallinen ja kuntainvälinen hallinto sekä paikallinen oikeudenkäyttö, ja oikeus käyttää vapaasti kaikissa sisäisissä asioissa paikallisen väestön kieltä. Arvannette, että luvattuja oikeuksia ei koskaan toteutettu.
Mainittakoon, että myös Venäjän hyökkäys Suomen kimppuun 30.11.1939 rikkoi Tarton rauhansopimusta. Samalla Venäjä rikkoi myös allekirjoittamaansa YK:n edeltäjän Kansainliiton peruskirjaa, sekä sopimusta rajaselkkausten selvittämisestä.
Venäjän ja Suomen välille solmittiin hyökkäämättömyyssopimus vuonna 1932 ja vuonna 1934 sopimus sen hyökkäämättömyyssopimuksen jatkamisesta. Kun vuoden 1932 sopimuksen 8 artiklassa olleet määräykset sopimuksen voimassaoloajasta ja sen lakkaamisesta muutettiin siten, että sopimus oli pysyvä voimassa 31 päivään joulukuuta 1945, niin sopimusta ei ollut mahdollista irtisanoa ennen siihen merkityn voimassaoloajan päättymistä.
Venäjä rikkoi tätäkin sopimusta törkeästi hyökkäämällä Suomen kimppuun 30.11.1939 aloittaen Venäjän ja Suomen välisen Talvisodan.
Talvisota päättyi 13.3.1940 Moskovan pakkorauhaan. Suomalaiset olisivat halunneet nyt viimeinkin rakentaa rauhassa maataan, vaan Venäjä painosti törkeästi Suomea järjestäen kaikenlaisia provokaatioita Välirauhan aikana.
”Kun rauhansopimuksen ehdot tulivat julkisuuteen surureunaisissa sanomalehtien erikoispainoksissa, liput laskeutuivat puolitankoon koko maassa siitä huolimatta, että enää ei tarvinnut odottaa pommittajia yläpuolelle – ja että oli saavutettu torjuntavoitto, edetty pitkälle joulukuun 4. päivästä, jolloin Pravda oli kirjoittanut: Puna-armeija menee Suomeen Suomen kansan avuksi.”[xxviii]
Jo kesäkuussa 1940 rauhansopimuksen solmimisen jälkeen suomalaiset saivat huomata, että Venäjä ei aikonut noudattaa sopimusta, vaan alkoi esittää sopimukseen kuulumattomia vaatimuksia ja puuttua Suomen sisäisiin asioihin tavalla, joka rikkoi sopimusta. Lyhyeksi jäänyttä rauhansopimuksen jälkeistä ajanjaksoa aikalaiset kutsuivat lopulta vain pitkäksi odotukseksi kuolemansellissä.
Venäjä myös de facto rikkoi rauhansopimusta esittämällä siitä kestämättömiä tulkintoja ja mm. ryöstämällä Suomelta Enson tehtaat ja Vallinkosken voimalaitoksen.
Venäjä hyökkäsi jälleen Suomen kimppuun alkaen 22.6.1941 kello 6.05, aloittaen Venäjän ja Suomen välisen Jatkosodan, joka oli erillissota.
Sodan jälkeen 10.2.1947 solmittiin maailmassa nykyisin enää vain Suomen valtiota voimassaolevana koskeva Pariisin rauhansopimus, joka pitää sisällään suomalaisia syyllistävät kansainvälisen sotarikosoikeuden viralliset pääsotarikokset, joihin suomalaiset eivät koskaan syyllistyneet. Katso myös tätä artikkelia ja tätä.
Rauhansopimuksen 27. artikla edellyttää myös, että Suomen hallituksen ja Suomen kansalaisten oikeudet, kuin myös suomalaisten juridisten henkilöiden oikeudet, jotka koskevat suomalaista omaisuutta tai muita suomalaisia varoja Liittoutuneiden ja Liittyneiden Valtojen alueella, on saatettava entiselleen tämän sopimuksen tultua voimaan, mikäli näitä oikeuksia on rajoitettu sen johdosta, että Suomi osallistui sotaan Saksan rinnalla.
Suomalaisten oikeuksia tai omaisuutta koskevan artiklan toimeenpano laiminlyötiin, ja toisaalta pakkoluovutetuilta alueilta paenneiden oikeus omaisuuteensa evättiin vailla näyttöä omistusoikeuden päättymisestä.
Parhaillaan Venäjän miehittämänä olevat Suomen alueet kuuluvat Suomelle ja niillä alueilla oleva omaisuus niiden oikeille omistajille suomalaisille – Suomen maarekisterin mukaisesti sen mukaan kuin tilanne oli Jatkosodan päättyessä.
Omaisuusasiaa selvitetään parhaillaan (marraskuu 2007) Euroopan Ihmisoikeustuomioistuimessa mm. Suomen Karjalan pakolaiset ry.:n toimesta.
Pakkoluovutetuilta alueilta paenneiden omistusoikeuden selvittämättä jättäminen rikkoo myös 1992 solmitun sopimuksen periaatteita. Omistusoikeus kuuluu ihmisoikeuksiin, ja myös Euroopan ihmisoikeussopimus edellyttää sen selvittämistä.
Suomen on vaadittava Tarton rauhan rajojen palauttamista ja omaisuuden saattamista oikeiden omistajiensa – suomalaisten – haltuun, tai vähintäänkin täyden korvauksen saamista menetetystä omaisuudesta laillisille omistajille.
On käsittämätöntä, että hyökkäyksen uhri – Suomi – pantiin maksamaan sotakorvaukset hyökkääjällä – Venäjälle. On oikeudenmukaista vaatia sotakorvaukset takaisin korkojen kanssa.
Venäjä ja Japani solmivat keskenään hyökkäämättömyyssopimuksen, mutta Venäjä rikkoi luonnollisesti tämänkin sopimuksensa ja hyökkäsi Japanin kimppuun ryöstäen Japanilta sen alueita.
Venäjä ja Saksa liittoutuivat keskenään ja hyökkäsivät yhdessä Puolan kimppuun jakaen Puolan keskenään ja pitäen yhteisen voitonparaatin ja voitonjuhlan Puolan kukistumisen kunniaksi.
Venäjä oli kuitenkin jo pettänyt liittolaistaan Saksaa. Ja rikkoi tätäkin liittosopimusta – jolloin Saksassa viimein soivat hälytyskellot.
Tshetshenia jälleenitsenäistyi vuonna 1991, kuten mm. Viro ja Tshetshenian naapuri Georgia. Venäjä ja Tshetshenia sopivat keskenään, että Venäjä vetää miehitysjoukkonsa Tshetshenian alueelta – ja yllätys, yllätys, Venäjä myös veti miehitysjoukkonsa Tshetshenian alueelta sovitusti heinäkuussa 1992.[xxix]
No, sitä riemua ei kestänyt kauan. Venäjä yritti kaataa Tshetshenian vapailla vaaleilla valitun laillisen presidentti Dzhohar Dudajevin ensin vanhalla ”oppositiokonstilla” – jossa ”opposition” joukot olivat todellisuudessa venäläisiä, panssarit ja lentokoneetkin tietysti venäläisiä (miehistöineen). Kun se konsti meni mönkään, niin Venäjä sitten hyökkäsi Tshetsheniaan aloittaen Ensimmäisen Tshetshenian sodan vuonna 1994.
Venäjä hävisi sen sodan ja joutui tekemään Tshetshenian kanssa ensin Hasavjurtin rauhansopimuksen ja sitten vielä presidentti Boris Jeltsin ja Tshetshenian vapailla vaaleilla valittu laillinen presidentti Aslan Mashadov allekirjoittivat rauhan ja yhteistyön sopimuksen 12.5.1997.[xxx]
No, Venäjälle häviö oli melkoinen nöyryytys, joten Venäjä alkoi järjestämään erilaisia provokaatioita. Ja viimein hyökkäsi uudelleen Tshetsheniaan aloittaen Toisen Tshetshenian sodan, joka jatkuu edelleen.
Tshetshenian vapailla vaaleilla valitut lailliset presidentit Dudajev ja Mashadov olisivat halunneet neuvotella ja sopia Venäjän kanssa – vaan Venäjä halusi sotia.
Sotimisen lisäksi Venäjä on murhannut nämäkin Tshetshenian lailliset presidentit.
Huokaus! Tästäkin olisi kirjoitettavissa lukuisia esimerkkejä sopimusrikkomuksista, mutta säästetään painomustetta ja otetaan lyhyesti.
Venäjä vaati saada perustaa Viron alueelle sotilastukikohtia luvaten pyhästi, ettei loukkaa Viron suvereenisuutta. Kuitenkin Venäjä miehitti Viron.
Ikivanha valtio Georgia erehtyi liittoutumaan Venäjän kanssa vuonna 1783 ja päästämään Venäjän joukkoja maahansa – no, se oli menoa. Venäjä hyökkäsi Georgiaan vuonna 1801 ja miehitti Georgian.
Georgia jälleenitsenäistyi samassa rytäkässä kun mm. Suomi itsenäistyi. Venäjä hyökkäsi kuitenkin jälleen Georgiaan ja Georgia hävisi vapaussotansa, joutuen uudelleen Venäjän miehittämäksi.
Georgia palautti jälleen itsenäisyytensä samalla kun mm. Viro vuonna 1991. Georgialle valittiin vapailla vaaleilla presidentiksi Zviad Gamsahurdia. Venäjän ”turvallisuuspalvelu” kuitenkin kaatoi Georgian laillisen hallinnon ja pisti nukkehallitsijaksi KGB-kenraali Shevardnadzen.
Venäjä yrittää kaapata itselleen Georgian Abhasian ja Etelä-Ossetian.
ETYJin Istanbulin kokouksessa marraskuussa 1999 Venäjä sitoutui vetämään ”viipymättä” miehitysjoukkonsa Georgian alueelta, mutta ei ole edelleenkään marraskuussa 2007 niitä vetänyt, vaikka länsimaat ovat sitä jo vuosikausia vaatineet. Eli Venäjä rikkoi ja rikkoo sitäkin sopimustaan.
Suora lainaus Turun Sanomista 26.11.2007: ”[Europarlamentaarikko Tunne] Kelam on ollut Viron politiikassa mukana jo laulavasta vallankumouksesta lähtien. Hän muistutti, että jo viime vuosikymmenellä, kun Venäjä halusi Euroopan neuvoston jäseneksi, se sitoutui liittymisneuvotteluissa ehtoihin, joita se ei ole täyttänyt.
– Venäjä lupasi muun muassa, että se poistaa oman armeijansa Moldovasta, ja antoi useita muita täyttämättä jääneitä lupauksia, Kelam sanoi.
– Venäjän nykyinen kehitysvaihe ei ole paluuta kommunismiin, kuten monet lännessä ajattelevat, vaan se muistuttaa pikemminkin tilannetta autoritaarisessa Saksassa muutama vuosi ennen toisen maailmansodan alkua, kun osa lännestä toivoi, että asiat kääntyisivät vielä parempaan suuntaan, Kelam arvioi.”[xxxi]
Tästä tulisi aivan liian pitkä artikkeli, jos yrittäisi käsitellä useampia esimerkkejä Venäjän tekemistä sopimusrikkomuksista. Palataan artikkelin alkuun ja todetaan vain, että Venäjän kanssa tehdyllä sopimuksella ei ole sen enempää arvoa kuin sillä paperinpalalla, jolle se on kirjoitettu – eli jätepaperin arvo.
—–
[i] Tuomo Polvinen, Venäjän vallankumous ja Suomi, Osa I, 1967, sivu 265
[ii] Tuomo Polvinen, Venäjän vallankumous ja Suomi, Osa I, 1967, sivut 266-267
[iii] Tuomo Polvinen, Venäjän vallankumous ja Suomi, Osa I, 1967, sivu 54
[iv] Tuomo Polvinen, Venäjän vallankumous ja Suomi, Osa I, 1967, sivu 55
[v] Tuomo Polvinen, Venäjän vallankumous ja Suomi, Osa I, 1967, sivut 56-57
[vi] Tuomo Polvinen, Venäjän vallankumous ja Suomi, Osa I, 1967, sivut 64-65
[vii] Tuomo Polvinen, Venäjän vallankumous ja Suomi, Osa I, 1967, sivut 130-131
[viii] Tuomo Polvinen, Venäjän vallankumous ja Suomi, Osa I, 1967, sivu 131
[ix] Tuomo Polvinen, Venäjän vallankumous ja Suomi, Osa I, 1967, sivut 157-158
[x] Tuomo Polvinen, Venäjän vallankumous ja Suomi, Osa I, 1967, sivut 164-165
[xi] Tuomo Polvinen, Venäjän vallankumous ja Suomi, Osa I, 1967, sivut 180-181
[xii] Tuomo Polvinen, Venäjän vallankumous ja Suomi, Osa I, 1967, sivut 187-188
[xiii] Tuomo Polvinen, Venäjän vallankumous ja Suomi, Osa I, 1967, sivut 190-191
[xiv] Tuomo Polvinen, Venäjän vallankumous ja Suomi, Osa I, 1967, sivu 191
[xv] Tuomo Polvinen, Venäjän vallankumous ja Suomi, Osa I, 1967, sivut 192-193
[xvi] Tuomo Polvinen, Venäjän vallankumous ja Suomi, Osa I, 1967, sivu 200
[xvii] Tuomo Polvinen, Venäjän vallankumous ja Suomi, Osa I, 1967, sivu 205
[xviii] Tuomo Polvinen, Venäjän vallankumous ja Suomi, Osa I, 1967, sivu 209
[xix] Tuomo Polvinen, Venäjän vallankumous ja Suomi, Osa I, 1967, sivu 219
[xx] Tuomo Polvinen, Venäjän vallankumous ja Suomi, Osa I, 1967, sivu 221
[xxi] Tuomo Polvinen, Venäjän vallankumous ja Suomi, Osa I, 1967, sivu 228
[xxii] Tuomo Polvinen, Venäjän vallankumous ja Suomi, Osa I, 1967, sivu 232
[xxiii] Tuomo Polvinen, Venäjän vallankumous ja Suomi, Osa I, 1967, sivu 237
[xxiv] Tuomo Polvinen, Venäjän vallankumous ja Suomi, Osa I, 1967, sivut 237-238
[xxv] Tuomo Polvinen, Venäjän vallankumous ja Suomi, Osa I, 1967, sivut 242-243
[xxvi] Lebedeva-Rentola-Saarela, ”Kallis toveri Stalin” – Komintern ja Suomi, s.112-113
[xxvii] Pekka Peitsi [Urho Kekkonen], Eheytynyt kansa taistelee elämästään, 1943, s.11
[xxviii] Heikki Eskelinen: Itsenäisyytemme vuosikymmenet, s. 222
[xxix] Alla Dudajeva, Miljoni esimene, 2004, sivu 471
[xxx] Alla Dudajeva, Miljoni esimene, 2004, sivu 474
[xxxi] http://www.turunsanomat.fi/ulkomaat/?ts=1,3:1003:0:0,4:3:0:1:2007-11-26,104:3:500936,1:0:0:0:0:0:
28.1.1918 Suomen, sillä hetkellä vielä pikkuruinen armeija, oli kenraali Mannerheimin johdolla riisunut aseista Etelä-Pohjanmaalla Venäjän armeijan varuskuntia ja siten luonut tukialueen tuleville sotatoimille. Saatu sotasaalis tuli suureen tarpeeseen suojeluskuntajoukkojen aseistamiseksi.
Sitä tukialuetta kohtaan oli kuitenkin uhka sekä etelästä, että pohjoisesta. Lisäksi oli varmistettava rautatieyhteys itään Haapamäen kautta. Elettiin kriittisiä hetkiä.
”Tammikuun 29. päivän vastaisena yönä rata räjäytettiin Haapamäen aseman eteläpuolelta. 31. päivänä varmistus työnnettiin 25 km etelään, Vilppulan kapeikkoon. Tämä tapahtuikin kreivin aikaan, sillä vain kahta päivää myöhemmin puhkesivat tällä kaistalla ankarat taistelut.”[i]
Suomalaisen Jääkäripataljoonan vielä Saksassa olevat jääkärit kiehuivat halusta päästä nopeasti takaisin Suomeen taistelemaan Suomen vapauden puolesta, eli toteuttamaan alkuperäistä tehtäväänsä.
”Tammikuun 29. päivänä »Soldatenrat» totesi Suomesta edellisinä päivinä kantautuneiden tietojen osoittavan, että pataljoonan oli pikimmiten päästävä sinne »puhdistaakseen maan venäläisistä ja palauttaakseen järjestyksen maahan». Yksimielisesti päätettiin, että asiasta oli »miehistön nimissä tehtävä jyrkkä vaatimus pataljoonan esikunnalle».”[ii]
Turvattava selkäpuoli
”Etelä-Pohjanmaa oli vapautettu venäläisten ikeestä ja tukialue luotu vapaustaistelun käymistä varten. Oli kuitenkin mitä tärkeintä turvata myös selkäpuoli ja avata yhteys Ruotsiin Tornion ja Haaparannan kautta. 28. tammikuuta päivätyssä sähkösanomassa kehotin sen vuoksi Pohjois-Pohjanmaan suojeluskuntia riisumaan aseista venäläiset joukot ja punakaartit, mikäli ne eivät laskisi aseitaan kuuden tunnin kuluessa. Pohjoisessa vihollinen tietysti oli jo varuillaan, ja vain muutama pieni osasto saatiin riisutuksi aseista ilman taistelua.”[iii]
[i] G. Mannerheim – Muistelmat Ensimmäinen osa; 1951; sivut 264-265
[ii] Matti Lauerma – Jääkäripataljoona 27; 1966; sivu 812
[iii] G. Mannerheim – Muistelmat Ensimmäinen osa; 1951; sivu 267
Taas näkyi tuokin seikka, että äänestysprosentti (todella huono) oli huomion kohteena, ei se, että n kolmasosa äänestäjistä jätti käyttämättä äänioikeuttaan.
Kulunut fraasi; äänestäminen on velvollisuus (ei, se on vain oikeus) jos haluaa vaikuttaa asioihin? Mihinkähän asioihin ehkä työtön vaikuttaisi äänestämällä voittajaa/jotain? Ei juuri kukaan osaa/halua ymmärtää sitä, että äänestämättömyys on kannanotto sekin. Typerintä on käydä piirtämässä kirkkovene äänestyslippuun, silloin ääni menee voittajalle. Voittajan saamaa äänimäärää tulisi aina verrata myöskin äänestämättömiin.
Henkilökohtainen asenteeni on se, että ellen löydä mieleistäni ehdokasta, jolla tulee olla myöskin mahdollisuus voittaa, en äänestä ketään, minä en ääntäni puolueelle anna.
Eilisissä vaaleissa kenelläkään Niinistön vastaehdokkaalla ei ollut pienintäkään mahdollisuutta voittoon; Haavistolla ehkä protestiäänien kerääjänä mutta ei missään tapauksessa voittajana.
Pieni numeroleikki, ei ryppyotsaisille;
Niinistö 62,5% – 37,4% = 25,3%
Äänestysprosentti 69,9% – 37,4% = 39,5%, luku sisältää myöskin nämä ääliöt, jotka piirsivät kirkkoveneen/vast.
Ylläoleva edellyttäen, että muita äänestäneet jättäisivät käyttämättä äänioikeuttaan.
Ja totta Mooses! SDP:n sivuilla ei sellaista mainita:
https://fi.wikipedia.org/wiki/Luettelo_Suomen_Sosiaalidemokraattisen_Puolueen_puoluekokouksista
” 9. 15.–18.6.1917 Helsinki Kullervo Manner Edvard Gylling
10. 25.–27.11.1917 ylimääräinen puoluekokous Väinö Tanner ”
”Stalinin sivuilla” on virhe:
https://www.marxists.org/reference/archive/stalin/works/1917/11/14.htm
” Speech delivered at the Congress of the Finnish Scoial-Democratic Labour Party, Helsingfors November 14, 1917 ” ]