Nykyaikaamme kutsutaan totuuden jälkeiseksi ajaksi, perustuen siihen miten valhe ja tarina valtaa alaa totuudelta niin politiikassa, bisneksessä kuin muussakin kanssakäymisessä. Ehdotan toista näkökulmaa, ei niinkään kiistämään tätä vaan katsomaan sitä eri kulmalta. Nykyään teko ei ole puun istuttaminen, naapurin auttaminen tai hyvän rakentaminen – huudoista on tullut tekoja ja sankari on suositun facebook-julkaisun kirjoittaja. Tekojen sijaan tänä päivänä merkitsee sosiaalisen median imago.
Olen pohtimassa aiheesta blogisarjaa ja olen heitellyt aiheesta ilmoille ajatuksia tuttavien piirissä, sekä nyt myös näin blogissa. Kerään vähän ajatuksia.
Lööpin mittainen elämä
Usea tuore tutkimus (esim. tässä) on osoittanut, että ihminen on paljon valmiimpi auttamaan yhtä yksittäistä ihmistä kuin ihmisryhmää. Jos samalla rahalla voi auttaa joko yhtä ihmistä tai tuhatta, haluamme auttaa yhtä. Tämän päivän sankaritarina noudattelee samaa kaavaa, usein jopa hyvin triviaalit teot riittävät sankaruuteen. Jos jutulle saa somessa nostetta ja se on ennen kaikkea tarpeeksi yksinkertainen (lööpin mittainen) niin siihen on helppo samaistua. Emme halua lukea tarinaa vuosia kestäneestä työstä jossa on pelastettuja satoja henkiä tieteellisellä työllä. On paljon helpompi juhlia naapurin koiran kadulta pelastanutta ohikulkijaa. Vain toisesta näistä saa helpon paketin.
On toki kilttiä pelastaa koira hädästä, mutta aina ei tarvita edes sitä. Tämän päivän sankariteoista iso osa ei ole edes tekoja. Ne ovat kommentteja somessa jotka saavat suosiota – usein täynnä vihaa tai muita voimatunteita, enemmistötapauksissa enemmän tai vähemmän sepitettyjä. Ja miksipä ei – Enkeli-Elisa oli loistava bisnes, vaikka perustui täysin valheeseen. Tarinan keksinyt sai rahat eikä joutunut valheesta ongelmiin. Eihän somessa valehtelu tai fiktiivisen kirjan kirjoittaminen rikos toki olekaan, eikä kirjoittajaa ole tuomittu mistään rikoksesta. Useimmiten toki somehuudolla haetaan vain mainetta eikä rahaa. Joskus juttu on toki myös tosi, mutta juuri koskaan se ei ole kokonaisvaltainen, vaan jättää tarinasta oleellisen osan kertomatta. Edelleen, ei se ole rikollista, mutta kiintoisa nykyajan ilmiö.
Tähtitieteilijä Esko Valtaoja muistuttaa erinomaisessa jutussa, että ”taustalla maailma kyllä menee edelleen oikeaan suuntaan”. Maailmassa kyllä tehdään yhä, tutkitaan, kehitetään, parannetaan ja parannutaan. Tällä hetkellä pitkäjänteinen työ, ehkäpä se ns. luterilaisen työmoraalin korkein tavoite, ei vaan ole enää valokeilassa. Pahimmillaan sen arvostus laskee ja voisipa joku teorisoida että nykyään yhä lisääntyvä töiden välttely voisi olla yksi oire tästä. Miksi tehdä työtä ja parempaa maailmaa, kun kaverit vain herjaavat siitä. Jos taas istut kotona ja valittelet somessa miten kaikki on väärin, kaverisi rakastavat sinua ja voit tehdä itsestäsi pienen julkkiksen. Sosiaalinen paine rohkaisee pois tekemisestä emmekä saa koskaan vähätellä sosiaalisen paineen merkitystä ihmiselämässä. Se on sama voima joka aikanaan piti kasassa kyläyhteisöjä ja se sama voima joka sai vuonna 1917 veljet aseisiin toisiaan vastaan.
Henki ei palaa pulloon
Saattaapi olla, että yksi suomalaisia vähemmän opettavaisia kansanviisauksia ”sillä se lähtee millä se tulikin” saattaa toimia tähän parhaiten. Kuten ”Facebook on saatana?” blogisarjassani kirjoitin, ei somea voi kieltää eikä se mitään auttaisikaan. Ei sen puoleen voi kieltää kiirettä tai jos mennään perusasioihin, emme voi kieltää ihmisiä tuntemasta sitä mitä tuntevat. Lopulta ratkaisu lienee vain teknologioiden kypsyminen. Moni teknologia on alkuvaiheessa hurjan kiinnostava mutta kömpelö ja täynnä sivuvaikutuksia. Seuraavat versiot vaikka sosiaalisen median algoritmeista voivat olla yhteiskunnille paljon rauhaisampia.
Ounastelen että tutkimalla asiaa vähän, rapsuttamalla pintaa sieltä täältä sekä lukemalla lisää psykologien näkökulmia, löytyy tarinasta useita valoisia puoliakin sekä monta parempaa suuntaa eteenpäin. Mitä olet mieltä? Elämmekö tekojen jälkeistä aikaa?
Kyuulta eriomaisen hyvä kirjoitus empatiasta joka tuntuu monelta nyky ihmiseltä onkin hukassa.
Mutta kun asioista puhutaanjulkisesti ehkäpä sekinsaa uutta kasvualustaa .
Sillä ilman sitä maailma on kylmä ja kolkko ihmisille . terv tepivaari
Sipiläkin näkyy pohdiskelevan kannatustaan tehtyjen tekojen jälkeen ?
Työttömyys laskee kaikkialla eu:ssa paitsi Suomessa.
Kun olen ollut ihan aikakauslehtien ja sanomalehtien ”sydämessä” yli 25 vuotta, menestyskonsepti on kehnoontunut somen aikakaudella.
Menestynyt konsepti on ollut aina lähellä fyysistä ihmistä tapahtumineen ja juttuineen, joita ihmiset haluavat lukea välineistä riippumatta. ( Moro / AL on aika lähellä sitä ).
Toimittajat istuvat pääosin virka-aikana pulpetessaan ja se selaavat somea juttujen janossa kentän sijasta. Toista olivat Rauli Virtanen, Hannu Karpo ja Heka Parkkonen ja monet muut, jotka riskeerasivat jopa oman henkensä juttujen vuoksi.
Hekan kanssa muuten perustimme Seiskan, joka on muka kelvoton, mutta Suomen suurin aikakauslehti edelleen maksetuista julkaisuista.
Perustimme sen, kun saimme potkut Seura-lehdestä huolimatta Suomen suurimmasta levikistä ja taloudellisesta tuloksesta. Puolet toimituksesta hylkäsi entisen työnantajan ja siirtyivät Seiskaan.
Kaikken menestyneiden konsepti on ollut yksinkertainen, fyysinen läheisyys tapahtumien ja muiden kontaktien kautta ihmisten- lukijoiden kanssa. Eikä se muuksi muutu.
Tekoja tarvitaan ja aikaa riittää- mutta mihinkä ?
vai seiska….
ny sitä ymmärtää pikkasen paremmi mistä roikkuu…
En ole Seiskan fani mutta en vihollinenkaan. Onko se ehkä jopa vähän liian syvällä siellä ihmisten sieraimissa se journalismi, en tiedä kun en lue. Toisaalta, ei oikea vastaus ole myöskään hesarilainen norsunluutorneissa vaikuttaminen. Kas kummaa jos ei tässäkin totuus olisi puolitiessä.
Seiskan niinkuin Seuran, Suomen Kuvalehden ja Hesarin parhaista toimittajista ovat käyneet arvostetun Hesarin toimittajakoulun.
Seuran kuuluisia päätoimittajia mm. Heka Parkkonen, Hannu Karpo, Hannu Parpola, Jouni Flinkkilä ym..
Edesmennyt toimittajia Esko Riihelä, Markku Saksa jne..
https://fi.wikipedia.org/wiki/Seura
Seiskan toimituksessa heitä on useita.
”Ei ole koiraa karvoihin katsomista”
Ainoa lehti noista on hesari jonka kehtaa käteensä ottaa nuot kolme muuta onkin sitten toisaalta kapakka journalismia .
Mutta onneksi suomessa saa valita mitä lehtiä selaa, jossain kun ei ilmesty kun yhdensuunnan lehtiä . terv tepivaari
… sorry, sanamuoto, Markku Saksa on edelleen vapaa kirjoittava toimittaja. Esko Riihelä sensijaan menehtyi.
Tepin yksipuolinen kommentti osoittaa, että journalismin teko itsessään ei ole edes tuttu käsite.
Joo, kapakkajournalismia; lähes päivittäin istuttiin Salvessa Hietalahdennrannassa, siellä Aake Jermot, Arto Paasilinnat, Liisa Tuutit, Pekka Parkkiset, Mata Harit, ym. päätoimittajat ja kirjallisuuskuuluisuudet tapasivat toisiaan. Meistä on vieläkin Suomen Kuvalehden Aaro Loposen maalaama taulu siellä seinällä muistuttamassa tutkivan journalismin monipuolisesta elämästä.
Hutkiva journalismi ja yksisilmäistä touhua.
Sanoo joku, joka ei tiedä mistään yhtään mitään, vaan ikäänkuin viisastelee tyhmyyksillään.
Kovasti yrität olla viisas, vaan et ole….
Tekojen jälkeen tulee ”henkisen krapulan” aika.
Pentti
Minulla se meno jatkui ilman krapulaa 13 vuotta sanomalehdistössä, jossa meno oli kuin vilttitehtaassa.