Viimeksi tänään EU sai lunta tupaan rahanpesusta, eikä vastaavia otsikoita tarvitse suurennuslasilla etsiä. Analyysit Kiinan nousevasta roolista tuovat esiin pelkoja Kiinan määrätietoisuuden mahdollisuudesta jyrätä heikko EU kansainvälisessä kaupassa. Olen itsekin kritisoinut EU:ta kyvyttömyydestä, vaan leikinpä kunnon skeptikkoa ja kyseenalaistan ajatukseni.
Vauhdilla – jos niin halutaan
Mennäkseni suoraan asiaan, mainitsen Kreikan pelastamisen. Päätös saksalaisten pankkien pelastamisesta tuli aika lailla kuin apteekin hyllyltä. Vaikka pientä show-diplomatiaa laitettiinkin ja meidän Jutta Urpilainen koitti vähän jarrutella, käytännössä päätökset ja toimet tapahtuivat nopeasti ja varmasti, eikä aikataulu pettänyt missään kohdassa. Tässä operaatiossa puhuttiin paljon suuremmista rahoista kun mitä vaikkapa siirtolaiskriisiin tai harmaaseen talouteen liittyy, mutta siitä huolimatta päätöksenteko ja toimeenpano sujuivat käytännössä viiveettä.
Myös rajasopimus Turkin kanssa oli esimerkillisen nopeaa. Ehdittiinkö julkisuudessa paria viikkoakaan asiasta pohtimaan kun sopimus oli jo käytössä? Mitään vaikutusta tulijavirtoihinhan tällä ei ollut mutta ilmeisesti juuri tuolloin löytyi jokin tarve lahjoittaa Turkille merkittävä määrä rahaa. Lienen sata vuotta täyttänyt siihen mennessä kun tapahtuman totuus päätyy kirjan kansien väliin. Yhtä kaikki, prosessi oli ripeä ja määrätietoinen – jotain mihin munattoman EU:n ei pitäisi kriitikkojen mukaan kyetä.
Kuka vaihtelee vaihteita?
Rahan määrä tai aihealue sinänsä ei näyttäisi vaikuttavan juurikaan asiaan. Jos EU haluaa, sen ylin johto toimii nopeasti, jyräten tarvittaessa niin jäsenmaat kuin parlamentinkin alleen. Miksi esim. Turkin raja- ja pakolaissopimus saatiin aikaan käytännössä sormia napsauttamalla, mutta vastaavasta ratkaisusta Välimeren reitillä on vain jaariteltu vuosien ajan? Sen koommin taloudellinen näkökulma kuin kuolonuhrien määräkään ei tunnu juuri Merkeleitä tai Junckereita liikuttavan. Miksi yksi talousongelma korjataan rivakasti, samalla kun toisen annetaan hiertää kengässä vuosikymmeniä? Miksi ajoin kriittisiä äänensävyjä käsitellään kunnioituksella ja asiapitoisesti, kun taas toisella hetkellä asiallisinkin kritiikki EU:n hallinnosta leimataan Euroopan vastaiseksi fasismiksi? Montako päätä EU:lla on? Heitetäänkö siellä näistä noppaa?
Onko ongelma suunnassa?
Spekuloin, että yksi ongelma voi olla yleinen suunnan puute. Jos on sopivan rauhallinen hetki, median huomio sopivasti muualla ja sopivan vähän päättäjiä huoneessa, on helppoa ratkaista isojakin asioita nopeasti ja varmasti. Jos on vähänkin haasteita tai joku esittää sopivan fiksun kysymyksen, alkaa korttitalo huojumaan. Kun EU:lta puuttuvat yleinen suunta ja yhteiset tavoitteet, on vaikea kiinnittää huomiota haastaviin asioihin. EU on kyllä onnistunut laatimaan byrokratiapykälistöä siihen miten mikäkin asia hoidetaan. Osaamme vastata siihen jotta miten, mutta emme siihen mitä, emmekä taatusti siihen miksi. Byrokratia byrokratian vuoksi on huonoa hallintoa – sen pitäisi olla työkalu, ei päämäärä. Ongelman näkee vaikka tuoreesta tietosuojadirektiivistä, jossa onnistutaan käyttämään useampi sivu noin yhden lauseen mittaisen asian sanomiseen.
Lopulta EU:n johto voi aivan itse päättää haluaako se onnistua vai epäonnistua. Kykyä asioiden hoitoon on ja mieluusti näkisin positiivista kehitystä muutamissa avainasioissa. Resurssit ovat, tekijät ovat ja tahtotilakin on joissain asioissa yllättävän selkeää. Kertokaa nyt fiksummat minulle, mikä tässä mättää? Onko EU:n johtoon pesiytynyt osa-aikainen (ellei peräti tukityöllistetty) känkkäränkkä?
Erinomainen avaus ja kuvaus EU:sta.
Kun nyt Jutta Urpilainen mainittiin, niin eikö SDP:n puheet hallinnon avoimuudesta asetu vähintäänkin kyseenalaiseen asemaan ?
Vähän ohi asian, mutta…
Demareilla on nykyään lähinnä täkypolitiikkaa – aate on karannut ja järjestelmällisyys myös. Se on lähinnä ”haukutaan noita toisia” malli.
Arvostin Jutta Urpilaista. En kaikista päätöksistä ja teoista, mutta siitä että hänellä oli kanttia, kykyä perustella päätöksiä ja pitkäjänteisyyttä. Hän todennäköisesti teki eniten mikä kukaan siinä asemassa olisi voinut. Se ei ollut Suomelle tarpeeksi, mutta se oli suomalaisessa hallitustyössä todella paljon.
Ei käyne kiistäminen, että EU on tuonut paljonkin tavallisen kansalaisen kannalta hyviä asioita…mutta, kyllä joissain osin EU vaikuttaa myöskin eräänlaiselta ”kultapossukerholta”.
Mitä Jutta Urpilaiseen tulee, ei hän, eikä Paavo Lipponen, kumpikaan, erikseen eikä yhdessä olleet muuta kuin SDP:n romuttajia. Kauas ovat pilvet karanneet. Korjausliike nykymenossa lienee lähes mahdoton, ainakin näin ajattelen.
Katson Jutan toimintaa ns. ei-SDP:n edustajana vaan Suomen valtiovarainministerin mandaatin kautta. Hän oli ainoa ”äijä” sopluliaumassa ja sai suuren luottamuksen mm. Schäublen kanssa toimistaan. Ainakin oli ainoa, joka todella yritti Kreikan vastuiden kasautumista minimiin.
Kuuntelin Schäublen ja Jutan esiitymistä Tamperetalossa- ei jättänyt kylmäksi.
Kyllä oikeasti tällaisia ”äijiä” kaivattaisiin takaisin politiikan päättäjien joukkoon.
Kuvitellaan tilanne, että Jutta ja Sipilä olisivat samassa hallituksessa. Kaks kovaa pohojaast nokkapokassa, mutta toisiaan loukkaamatta.
Toki Urpilainen tuli Schäublen kanssa hyvin toimeen, kun he olivat samaa mieltä, mutta on hyvä huomata se, että Kreikka kysymyksessä Schäuble ajoi kyllä ihan puhtaasti Saksan kansallinen etu edellä.
Urpilaisen takuutukset olivat kyllä sellainen näytelmä, että siitä ei tyylipisteitä voi jakaa.
Häntä on myös kehuttu taitavana budjetin tekijänä, ikävä kyllä hän teki budjetteja ilman pohjaa ja odotteli talouskasvua, jota yksikään asiantuntijia omat virkamiehet mukaanluettuna ei luvannut.
EU rampa ankka pelastamassa jopa Saksaa ja me Suomalaiset kilvan auttamassa kun se on tuottoisaa? Eniten ihmettelen Turkin avustamista ja neuvottelua ottaa eu-siipien alle, jos niin sitten ollaan uppolastissa. Suomen demut ovat aikaa unohtaneet työläisensä ja kannattajakunta on sitten niitä vanhoja jotka eivät aikaansa seuraa.
Urpilainen ei ehkä ollut hyvä 70-luvun demari, mutta toisaalta Antti Rinne on erinomainen 70-luvun demari – siksi häntä ei kuulla missään, ei välitetä, ja puolueen suosio matelee monelta osin historiallisen alhaalla. Eli onko demareille parempi hyvä konservatiividemari vaiko kiistanalainen mutta osaava 2000-luvun poliitikko? Jätän tämän toki demarien itse päätettäväksi.
Yhtä kaikki jotain outoa EU:ssa on. Paljon hyvää, tietenkin, paljon kykyä tarvittaessa, mutta paljon mystistä nukkumista onnensa ohitse.
Kukaan meistä ei taida syytä tietää…