Kuuntelin ja sitten luin Paula Takion Yle-kolumnin kunnioituksesta. Melko paatoksellisen maailmanhalailun lomassa heräsi kuitenkin aivan perusteltuja kysymyksiä ja ajatuksia kunnioituksesta sekä koko kunnia-sanan käytöstä tässä maailman ajassa. Kunnioittaminen on arvokas asia, mutta mielestäni sen ei tule olla ehdotonta.
Moraalikrapulassa kunnia laulaa
Perusteltua tai ei, viime vuosikymmenten trendi on ottaa melko sokeasti länsimaille omantunnontuskia maailman ongelmista. Koska länsimaat ovat historiallisesti käyttäytyneet sokean törkeästi, on tehtävämme nyt hyväksyä törkeyksiä sokeasti. Näinhän asiaa ei ilmaista, mutta näin asia on. Meitä ohjeistetaan kunnioittamaan kaikkea vierasta ja erilaista, myös sellaista joka syöksyy kohti puukko edellä tai tahtonaan ihmisoikeuksien tuhoaminen. Minä en taatusti kunnioita sellaisia kulttuureja joissa ihmisen vapauden aste määräytyy sukupuolen mukaan. Voin hyväksyä että sellaisia kulttuureja on, Suomessakin, mutta en voi niitä kunnioittaa edes varauksin. Rohkenenkin kysyä: miksi meidän kenenkään pitäisi kunnioittaa tällaista? Oli sen nimi Saudi-Arabia tai Suviseurat, sillä ei pitäisi olla merkitystä jos käytös on surkeaa.
Maahanmuutto on kieltämättä aihe jossa tarvitaan kunnioitusta. Meidän on turha laittaa siihen ehtoja: jos henkilö saapuu laillisesti, eli siis meidän itse tekemiämme lakeja kunnioittaen maahamme, hän ansaitsee jo lähtökohtaisesti kunnioituksen – olemmehan tavallaan itse asettaneet kutsun. Maasta toiseen matka on aina haastava, enemmän tai vähemmän, joten on perisuomalaisen vieraanvaraisuuden ydintä osoittaa lähtökohtaista kunnioitusta. Pidemmän päälle toki ”katsotaan mies eikä nuttu”, eli kunnioituksen säilyminen on sitten pidemmän ajan kysymys. Samaa laulua jatkaen ”reilu jätkä on kaikille tuttu”, eli työnsä ja paikkansa hakeva henkilö ansaitsee kunnioituksen puhaltamalla kanssamme samaan hiileen. Tämän vähäsanaisen luterilaisvaikutteisen yhteiskunnan hyvä puoli on, että kunnioitus ei synny rituaaleilla vaan arjen teoilla.
Erityistä varovaisuutta tarvitaan silloin, kun kunnioitusta suoraan sanoen väärinkäytetään. Kunnia ei missään muodossa voi liittyä hyökkäävään väkivaltaan, vaikka sillä kuinka paljon oltaisiin pelastamassa perheen/puolison/naapurin kissan kunniaa. Tokihan jokainen vastustaa kunniaväkivaltaa, mutta teemme sitä turhan tapauskohtaisesti. Tuomitsemme seurauksen, emme syytä. Suomenkin historiaan on kunniaväkivalta kuulunut, legendoja unohtamatta. Nykyään osaamme tuomita Lallin käytöksen taustoineen, joten miksi emme niin toimisi muissakin tapauksissa? Kulttuuri, joka ohjeistaa väkivaltaan, on kunniaton. Tieteellistä termiä käyttäen, sellainen kulttuuri on kasa sitä itseään. Se pitää uskaltaa sanoa. Väkivallassa niin syy kuin seurauskin pitää etsiä, tutkia huolella ja sen pohjalta olla valmis tuomitsemaan vääryys absoluuttisesti.
Kakunpalalle on tilausta
Kunnioituksessa ja kunniassa on monta suuntaa ja tarvetta elämässä. Näin hieman paketoiden ehdotan kunnioituksen näkemistä jonkinlaisena barometrina, joka voi kulkea suuntaan ja toiseen. Hätiköidyt päätökset eivät mieluiten asiaan kuulu, mutta nähdäkseni kunnioituksen ylläpito on osa arkista eloa yhteiskunnassa. Allekirjoitan Takion rivien välistä luettavan huomion, että kunnioitusta sopisi olla nyky-yhteiskunnassa enemmän. Minäkin kunnioitan kovasti Takion ulostuloa, pohdiskelua ja henkilöä, vaikken tuloksesta täysin samaa mieltä olekaan.
Kunnioitus on kuitenkin kuin kakku. Se on hyvää ja maukasta, jopa kriittinen osa ihmiskunnan rauhanomaista yhteiseloa. Se ei kuitenkaan kata koko ruokavaliota, eikä kovin rajoittamatonta kakun syöntiä voi pitää terveydelle fiksuna valintana. Älkäämme lähtekö kunnian laihdutuskuurille, vaan nähkäämme asia pitkäjänteisenä ruokavalion suunnitteluna.
Takiolta ajatuksia herättävä kirjoitus kunnioituksesta, aihe, jonka syvimmän olemuksen pohdintaan / vivahteisiin olen itsekin törmännyt jo ammatinkin ( terveydenhuolto) kautta.
Pitää ajan kanssa vastata syvemmin.
Kyuu: ”Kulttuuri, joka ohjeistaa väkivaltaan, on kunniaton”
Olen erimieltä.
Väkivalta sinänsä on hyvin usein täysin hyväksyttävää ja tarpeellista. Väkivaltaa voidaan käyttää sekä oikein että väärin.
Syvimpänä suomettumisen aikana Suomessa kommunistit ja niiden hännystelijät julistivat, että ryssälän ohjukset ovat rauhanohjuksia. Siten imperialistisen Venäjän hyökkäys rauhaarakastavien demokraattisten länsimaiden kimppuun olisi muka ollut oikeutettua, mutta demokraattiset länsimaat eivät olisi saaneet puolustautua kun Venäjä hyökkää. Sen henkistä julistusta kuuluu edelleen.
Minun mielestäni Suomen ja suomalaisten pitää ehdottomasti käyttää tarpeellista väkivaltaa torjuakseen Venäjän seuraavakin yritys valloittaa koko Suomi. Tapetaan niin paljon kun on tarpeen.
On eri asia käyttää hyökkäävää ja puolustavaa väkivaltaa. Mutta kulttuuri joka ylipäänsä suosittelee väkivaltaa käytettäväksi hövelin perustein, muuhun kuin akuutin väkivallan uhan torjumiseksi, on kasa paskaa. En minä sitä paremmin osaa sanoa.
Juhani, periaatteessa uskon ymmärtäväni ajatuksesi logiikan, mutta samaan aikaan väkivalta ei ole koskaan ensisijainen ratkaisu mihinkään kysymykseen.
Olen Mikan kanssa samaa mieltä. Väkivalta on pääsääntöisesti tuomittavaa.
Henkilökohtainen, fyysinen koskemattomuus on käsite, jota mielestäni tulee kunnioittaa.
Osoittaa kyllä syvää henkistä epäkypsyyttä hakemalla hyväksyntää, jopa hengen riistämistä toiselta ihmiseltä, ihonväristä, rodusta, tai kansallisuudesta riippumatta.
Näkisin väkivallan kyllä jotenkin hyväksyttynä mutta viimeisenä keinona puolustaa omaa koskemattomuuttaan.
Väkivaltaiset (sotaiset) kulttuurit ovat luonnollisestikkin tuomittavia.
Toisen uskonnollista/aatteellista vakaumusta kunnioitan mutta en sen käyttämistä väkivaltaisiin tekoihin hyväksyvänä.