Tässä Eino Leinon yksi kuuluisimmista runoista.
Nautiskele suomalaisesta kesäyöstä ja sen mystisyydestä Nocturnen parissa.
Ruislinnun laulu korvissani tähkäpäiden päällä täysi kuu; kesä-yön on onni omanani,kaskisavuun laaksot verhouu. En ma iloitse, en sure, huokaa; mutta metsän tummuus mulle tuokaa, puunto pilven, johon päivä hukkuu, siinto vaaran tuulisen, mi nukkuu,tuoksut vanamon ja varjot veen; niistä sydämeni laulun teen.
Sulle laulan neiti, kesäheinä, sydämeni suuri hiljaisuus, uskontoni, soipa säveleinä,tammenlehvä-seppel vehryt, uus. En ma enää aja virvatulta, onpa kädessäni onnen kulta; pienentyy mun ympär’ elon piiri; aika seisoo, nukkuu tuuliviiri; edessäni hämäräinen tie tuntemattomahan tupaan vie.
Tätä voisi sanoa musiikin vertauksella andante festivoksi.
Ja tätä sydämeni laulua letkajenkaksi.
Tilulii tilulii tilutilu lilulii.
Elegia.
Haihtuvi nuoruus niinkuin vierivä virta.
Langat jo harmaat lyö elon kultainen pirta.
Turhaan, ei turhaan tartun ma hetkehen kiini;
riemua ei suo rattoisa seura, ei viini.
Häipyvät taakse tahtoni ylpeät päivät.
Henkeni hurmat ammoin jo jälkehen jäivät.
Notkosta nousin. Taasko on painua tieni?
Toivoni ainoo: tuskaton tuokio pieni.
Tiedän ma: rauha on mullassa suotu.
Etsijän tielle ei lepo lempeä luotu,
pohjoinen puhuu, myrskyhyn aurinko vaipuu,
jää punajuova; kauneuden voimaton kaipuu.
Upposi mereen unteni kukkivat kunnaat.
Mies olen köyhä: kalliit on laulujen lunnaat.
Kaikkeni annoin, hetken ma heilua jaksoin,
haavehen kullat mun mieleni murheella maksoin.
Uupunut olen, ah, sydänjuurihin saakka!
Liikako lienee pantukin paatinen taakka?
Tai olen niitä, joilla on tahto, ei voima?
Voittoni tyhjä, työn tulos tuntoni soima.
Siis oli suotta kestetyt, vaikeat vaivat,
katkotut kahleet, poltetut, rakkahat laivat?
Nytkö ma kaaduin, kun oli kaikkeni tarpeen?
Jähmetyn jääksi, kun meni haavani arpeen?
Toivoton taisto taivaan valtoja vastaan.
Kaikuvi kannel; lohduta laulu ei lastaan.
Hallatar haastaa, soi sävel sortuvin siivin.
Rotkoni rauhaan kuin peto kuoleva hiivin.
Eino Leino
”Oi, kiitos sa Luojani armollinen
joka hetkestä, jonka ma elin,
kun annoit sa ruumihin tervehen
ja syömen mi sykähteli,
kun annoit sa tervettä kättä kaks,
kaks silmää sieluni ikkunaks,
ja hengen herkän ja avoimen
joka tuutia tuulosen.
Sua kiitän mä Luojani armollinen,
kun annoit sa kodin hyvän,
soit äidin niin hellän ja herttaisen
ja taaton niin tarmoa syvän,
kun annoit sa myös pari ystävää
ja ne hyvää, en pyydä ma enempää,
ja annoit sa armahan isäinmaan,
jota kyntää ja rakastaa.
Ja kiitospa vihdoin viimeinen,
kun laulun lahjan sa annoit,
kun riemut ja murheet lapsosen
näin sävelten siivillä kannoit,
sen sulta, sulta ma yksin sain
ja sulle siitä mä vastaan vain
ja leiviskästäni tilin teen,
miten käytin mä kanteleen.”
– Hymyilevästä Apollosta!
Lykkään tähän rakoon oman suvirunoni viime juhannukselta:
Hautausmaan laidassa
yön hiljaisuudessa luhtakerttusen
säkeet helää.
Tuhanten virstain takaa
sen kaipaus tänne ain uudelleen tuo
sillä täällä sen tunne elää.
Säkeet, mitkä matkalla
kuullut se on, se lahjoittaa pois,
se ei säästä, ei salaa.
Sen laulu kuuluu kautta
koko hautausmaan.
Se kaikkia lauluja rakastain
myös lohtua kuulijaan valaa.