Tuotaessa esille Suomen maantieteeseen liittyviä erityispiirteitä, on maamme totuttu esittelemään tuhansien järvien maana. Nimitys on oikeutettu, sillä Suomessa on noin 188 000 pinta-alaltaan yli 500 neliömetrin kokoista järveä. Vesistöttömät pitäjät, joilla yksikään järvi ei kimaltelisi tai lampi loiskahtelisi, ovat Suomessa harvalukuisia.

Jo pikainen kartan vilkaisu osoittaa, että Suomesta löytyy sadoittain vesistöjä, joilla on sama nimi. Järvistä yleisimpiä ovat Saarijärvi, Särkijärvi ja Pitkäjärvi. Lammista runsaslukuisimpia ovat puolestaan Mustalampi, Ahvenlampi ja Haukilampi.

Vaikka nimet tuntuvat mielikuvituksettomilta, on niiden nimeämisen taustalla usein loo- ginen selitys. Esimerkiksi Saarijärvi ja Pitkäjärvi ovat mitä todennäköisimmin saaneet nimensä vesistöjen fyysisten ominaisuuksien perusteella. Ahvenlampi ja Haukilampi taasen kertonevat kyseisten vesialueiden historiallisesta merkityksestä sen lähellä asuneiden ihmisten elannon kannalta.

Suomesta löytyy useita selittämättömiä paikannimiä

Vähemmän tunnettu piirre maamme kulttuuriperinnössä on, että Suomesta löytyy runsaasti paikannimiä, joiden taustat ovat jääneet hämärän peittoon. Etymologialtaan selvittämättömiin nimiin kuuluvat esimerkiksi kaikista vanhimmat vesistöjen nimet, jotka yllättäen ovat myös Suomen suurimpia järviä – Saimaa, Päijänne ja Inari.

.
Mikko Vesa: ” Kielitieteilijä, professori emerita Kaisa Häkkinen Turun yliopistosta kertoo, että taustaltaan epämääräisiksi jääneiden paikannimien etymologian selittämiseksi on vuosien saatossa tehty lukuisia yrityksiä. Arvoituksellisille maantieteellisille nimille on etsitty selitystä esimerkiksi nykysuomesta hävinneistä suomalaisista sanoista sekä muista Pohjolassa puhuttavista kielistä.

– Sopivia alkuperiä tietyille paikannimille on etsitty viime aikoina erityisesti saamenkielestä. Esimerkiksi Päijänteelle on esitetty saamelaisia etymologioita.

Yrityksistä huolimatta paikannimiin liittyvät mysteerit eivät ole ratkenneet.

– Saamen kieleen perustuvissa selitysyrityksissä on aina ollut jotain vikaa eikä niitä ole voitu hyväksyä. ”

RJK: Latvian, kuurini beigini (jura) = ääri, pää(te), itä-Suomessa on monia Pääjärviä, joka tarkoittaa jonkin reitin kauimmaista järveä tai rantaa. Sana tulee kantabaltin sanasta *benga = aalto, lt. banga. Sansata tulee sellainen indoeurooppalainen kaukomaa kuin Bengali.

Saksan johtava fennougristi ja yksi maailman johtavista virolaisten ja unkarilaisten ohella Ralf-Peter Ritter pitää ”Turu-tiärett” edusrtavaa Kaisa Häkkistä hölynpölymaakarina:

https://hameemmias.vuodatus.net/lue/2015/12/suomalaisten-ja-germaan…

Welchen enormen Erdrutsch die neueren Forschungen auf dem Gebiet der germanischen Elemente des Ostseefinnischen bewirkt haben, wird deutlich, wenn man die tausend hüfigsten Worter des Finnischen, wie sie HÄKKINEN im Etymologieband des ”Nykysuomen sanakirja” lauflistet, nach ihrer Herkunft sichtet.

Von schon in der früheren Literatur als ältere germanische Entlehnungen angesehenen Lexemen enthält die Liste, Wenn man nur die Grundworter berücksichtigt, 28 Lexeme: ja ‘und’, sama ‘derselbe’, mainita ‘erwöhnen’, helppo ‘Hilfe’, valita ‘wahlen’, tila ‘Gelegen- heit’, äiti ‘Mutter’, kaunis ‘schon’, viikko ‘Woche’, laaja ‘weit, breit’, tarve ‘Bedarf’, aine ‘Stoff’, ainoa ‘einzig’, verta ‘Betrag’, valta ‘Macht’, ranta ‘Strand’, kuningas ‘Konig’, mitata ‘messen’, pöytä ‘Tisch’, raha ‘Geld’, sairas ‘krank’ (vertreten durch sairaala ‘Krankenhaus’), nauttia ‘geniefien’, kauppa ‘Kauf’, laiva ‘Schiff’ tehdas ‘Werkstätte’, sallia ‘erlauben’, juhla ‘Fest’ und vaate ‘Kleid’.

.
27.

Gemessen an der Gesamtzahl der eruierten Gleichungen entspricht dies etwa der Anzahl der Baltismen in der Liste (ca. 10). Die in der jüngsten Zeit aufgestellten Etymologien schlagen in der Liste hingegen mit 39 Eintragungen zu Buche (die vorgermanischen ”germanischer Prägung” mitgerechnet): suuri ‘gross’, asia ‘Sache’, käydä ‘gehen’, katsoa ‘betrachten’, tietää ‘wissen’, pyrkiä ‘streben, versuchen’, paikka ‘Platz, Stelle’, joukko ‘Gruppe’, sija ‘Stelle, Platz’, kansa ‘Volk’, huomata ‘bemerken’, havaita ‘id.’, pohja ‘Boden’, paha ‘schlecht’, kutsua ‘rufen, einladen’, tarjota ‘bieten’, tavata ‘treffen’, aamu ‘Morgen’, pinta ‘Oberfläche’, hakea ‘suchen’, etsiä ‘id.’, ruoka ‘Nahrung, Speise’, tosi ‘wahr’, hauska ‘angenehm’, heittää ‘werfen’, hidas ‘langsam’, puhdas ‘rein’, lahja ‘Geschenk’, peittää ‘bedecken’, kärsiä ‘dulden’, kallis ‘teuer’, rakas ‘lieb’ (Vertreten durch rakastaa ‘lieben’), kuiva ‘trocken’, varma ‘sicher’, ohja ‘Richtung’ (vertreten durch ohjata ‘richten’), palvella ‘dienen’, vahinko ‘Schaden’, levy ‘Scheibe, Platte’.

Damit hätte sich das im Verlauf von zweihundert Jahren Von einer Legion Von Forschern zusammengetragene Material innerhalb zweier Jahrzehnte nahezu verdreifacht. Wenn man jetzt noch in Rechnung setzt, dass in der Haufigkeitsliste Ableitungen jeweils als gesonderte Eintragungen fungieren, erscheint der germanische Anteil im – zumindest synchron – wichtigsten finnischen Wortschatz noch erstaunlicher.

Ein solcher Vergleich wird durch eine Reihe von Arbeiten ermöglicht, deren Material den jeweiligen Forschungsstand repréisentiert. Mit SETÄLÄs ”Bibliographischem Verzeichnis” (1912/13), LIIMOLAs ”Forschungen” (1928), KARSTENs ”Finnar och Germaner” (1943/ 44) und HOFSTRAs Forschungsbericht diirfte die Gesamtmenge der bisher eruierten diskutablen Gleichungen hinreichend angenahert sein.

…s. 64

34. Weder HOFSTRA noch HÄKKINEN nennen für die finnische Entsprechung vahinko das germanische Etymon. Interessant ist bei dem Wort vor allem das Suffix. Das Finnische verfügt über ein Formans -nka, das aus einer Kombination der Formantien -nka und -i erklärt wird. Hierbei wird eine Lautentwicklung *ai > oi > o vorausgesetzt. Das rückläufige Wörterbuch von TUOMI weist die folgenden Bildungen mit dem in Rede stehenden For- mans auf: iljanko ‘glatte Stelle’, ojanko ‘Graben, Vertiefung’, alanko ‘Ebene, Niederung’, karanko ‘Stab, trockener Ast’, tasanko ‘Ebene’, ahdinko ‘Enge, Gedränge, Bedrängnis’, vahinko ‘Schaden’, lepinko ‘Aussteuer’, tasinko ‘Ausgleich, Besserung’, osinko ‘Anteil’, morsinko ´Färberwaid’, aurinko ‘Sonne’. SKRK nennt noch etsinko ‘Suche, Untersu- chung’, salanko ‘Stift, Dübel’ (?), tulinko ‘Fackel’ (I § 53.39, S.147 f. bzw. § 55.17, S.185). Die hochvokalische Variante ist nur spärlich Vertreten: ylänkö ‘Erhebung, bergige Gegend’, syvänkö ‘unter dem Meeresspiegel gelegener Landstrich’. Von den aufgeführten Bildungen sind etsinko, lepinko, tasinko als deverbal zu bestimmen: etsiä ‘suchen’, leppiä (dial.) aus germanischen Formans *-ingo-vorliegt, das sowohl denominal als auch deverbal verwendet wurde und zur Bildung von Abstrakta diente. Der Vorgang wäre als eine Art Attraktion anzusehen; das denominale Formans -nko wäre – möglicherweise gestützt durch Bildungen von Nomina auf -i (vgl. tulinko) – bei den Verben verwendet worden, bei denen das Ergebnis der Wortbildung im Ausgang an funktionell entsprechende germanische Ableitungen anklang. Die Verbreitung der -nko-Bildungen innerhalb des Ostseefinnischen wiese auf einen Einfluß des Altnordischen. Diese Quelle würde auch verständlich machen, warum es zu keiner Beeinflussung durch die germanische Variante *-ungo‘– gekommen ist, die bei finnischen u-stämmigen Verben das gleiche Ergebnis gezeitigt haben müßte. Im Altnordischen überwiegen die -ing- Bildungen bei weitem und die ung-Variante ist deverbal zumindest extrem selten (vgl. § 69; im übrigen s. MUNSKE)

[HM: Kuurin kielen adjektiivin johtopääte ”johonkin liittyvä” on –ing-, es vastaa mm. vasarakirveskielen ja jotvingin päätettä -ain-, liettuan -in-, skalvin -en/on– ja preussin –un-. Kielet lainaavat toistaan johdannaisia eri vivahduksiin. Esimerkiksi liettuassa tuunetaan kaikki nuo johdinpäätteet ja tiedetään suurin piirtein, mitä ne merkitsevät, ammoin kadonneetkin kielet mukaan lukien.] ”

Ralf-Peter Ritter on Berliinissä 1937 syntynyt ja siellä 2011 kuollut ihka oikea germaani eikä mikään ”lantakantapersermaani”…

MV: ” Mystinen paikannimi voi olla merkki kadonneesta kielestä

Häkkinen uskoo, että monet selittämättömiksi jääneet paikannimet ovat jäänteitä nyky-Suomen alueella aikoinaan puhutuista muinaiskielistä.

– Se on aika yleisesti hyväksytty käsitys nykyisin. Maailman kielten määrä on vähentynyt ja pieniä kieliyhteisöjä on kokonaan hävinnyt.

Suomesta on löytynyt asutuksen merkkejä esikeraamiselta eli mesoliittiselta kivikaudelta (8600–5100 eaa.) lähtien, mutta suomalaisten kielelliset esi-isät asuttivat seudun vasta myöhemmin.

– Siitä on pakko päätellä, että alueella oleskelleet ovat olleet joitain muita kuin suomalaisten esi-isiä. ”

RJK: KAISA HÄKKINEN EI TIEDÄ NÄISTÄ ASIOISTA MITÄÄN – JA JOS TIETÄÄ, EI PUHU SITÄ MITÄ TIETÄÄ – VAAN JAUHAA RAHOITTAJANSA PÖLHÖJARGOONIA!!!!

http://aamulehdenblogit.ning.com/profiles/blogs/suomalaisten-geneet…

Häkkinen pitää yhteyttä tuntematonta alkuperää olevien paikannimien ja jääkauden jälkeen Pohjolaa asuttaneiden ryhmien välillä uskottavana. Teorian aukoton todistaminen on kuitenkin mahdotonta ja selittämättömien paikannimien syntyhistoria voi jäädä ikuiseksi arvoitukseksi.

– Todisteiden saamiseen kivikauden aikana Suomen alueella puhutuista kielistä ei ainakaan toistaiseksi ole olemassa mitään konstia.

Saimaa, Päijänne, Inari?

Suomalaisten vesistöjen nimistöön liittyvää problematiikkaa on käsitelty myös vuonna 2007 ilmestyneessä teoksessa Suomalainen paikannimikirja, joka kertoo noin 4700 pai- kannimen taustoista. Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen ja Karttakeskuksen yhteis- työnä syntynyt hakuteos kertoo seikkaperäisiä yksityiskohtia tuhansista paikannimistä, mutta Saimaan, Päijänteen ja Inarin kohdalla myös se lukijalle tulkinnanvaraa.

Saimaa: Nimiä ei voi selittää luontevasti minkään tunnetun suomenkielisen sanan pohjalta. Koska keskiajalla ja aikaisemmin Saimaankin alueella on asunut lappalaisiksi sanottua väestöä, josta osa puhui saamelaista kieltä, nimen voi arvella tulevan tästä väestöstä tai tämän väestön kielestä. ”

Kadonneella latvia-kieliin kuuluneella vsarakirvepeäisellä seelin kielellä heimo on Saima, liett. šeima, itäisellä vasarakirveskileiellä ehkä *kaima, liett. kaimas = kylä, ja maa on Zaime, liett. žeme, joka jälkimmäinen lienee Saimaan originaali.

Päijänne: Nimen Päijänne alkuperästä on esitetty erilaisia tulkintoja, joista yksikään ei ole kovin uskottava. Aivan epäuskottavia ovat mm. arvelut, että kyseessä olisi alun perin henkilönimeen pohjautuva nimi. Mahdollisesti myös Päijänteen nimi on syntynyt jossakin tuntemattomassa muinaiskielessä, josta se on saamen kautta lainautunut Suomen kieleen.

RJK: Käsitelty yllä: latviakielten beig´ine [bäigjine]

RJK: Se on samaa vasakirveskieltä kuin yksi monista Euroopan *dweina (<*gweina?) = ”hiljaa virtaa” l. tyynijoista l- vienojoista, Teno. (Muita ovat mm. Viena/Dvina-, Väinä/Dvina-, Tonava-, Don– ja Wien-joet.) Muutenkäsitelty yllä.

MV: ” Moni nimen syntyhistorialta arvailujen varaan jääneistä maantieteellisistä kohteista Suomessa on suuri vesialue. Tämä perustuu vesistöjen arkiseen merkitykseen menneinä vuosisatoina ja -tuhansina.

– Vedet ovat aikoinaan olleet niin tärkeitä, että niitä on ensisijaisesti nimetty kun teitä ei ole ollut. Ne ovat tarjonneet elannon ja toimineet tärkeinä kulkureitteinä. Niiden rannoille on kokoontunut ihmisiä eri paikoista ja siellä on ollut helppo lainata nimiä, kun on opittu toisilta, mikä tämän paikan nimi on, Häkkinen selittää.

– Kun ei ole ollut karttoja eikä tienviittoja on ollut pakko lukea itse maastoa ja yrittää etsiä sieltä kiintopisteitä.

Koitere, Pälkäne?

Saimaan, Päijänteen ja Inarin lisäksi muista Suomen vesistöistä myös Koitereen ja Pälkäneen taustat ovat lähinnä arvailujen varassa. Varmuudella jälkimmäisestä tiedetään kuitenkin se, että alun perin vesialueelle annettu nimi on sittemmin siirtynyt kunnan nimeksi.

Koitere: Koitere on nimenä ainutlaatuinen, mutta Koita-nimiä on muuallakin. (…) Koita-kannan alkuperä ei ole varma. Kaikki Koita-nimet ovat kuitenkin vesistönimiä.

MV: Pälkäne: Nimen alkuperä on hämärä. Viljo Nissilä on pitänyt todennäköisenä, että nimen pohjana olisi san pälki, pälkki, pälkä, pälkkä, joka merkitsisi ’liistekatiskaa’. Selitys on kuitenkin epäuskottava. Pälkäneveden nimi on ilmeisen vanha, ja todennäköisimmin se juontuukin Sisä-Suomessa puhutuista saamen kielistä, kuten monet muutkin suurten vesistöjen nimet.

RJK: Pelkė [pälkee] on liettuksi suo. Soinen on pelkinė.

MV: Suurten vesistöjen ohella myös maantieteellisesti ympäristöstään erottuvia korkeita paikkoja on aikoinaan nimetty tavalla, jota ei ole pystytty selittämään järkevästi. Esimerkkinä tällaisesta toimii Ylitorniolla sijaitseva Aavasaksa.