Ilmeistä faktaa….

Suomen Museoviraston sivuilta löytyy kielitieteelle ja arkeologialle perustuva käsitys Suomen esihistorillisista väestöryhmistä, jota vastaan ei mitään perustavaa uutta näyttöä ole ilmennyt.

” Esihistoriallisen ajan väestö

Esihistoriallisen väestön lukumäärää on vaikea arvioida. Yhden henkilön toimeentuloon on ehkä tarvittu 25 – 100 neliökilometriä metsästys- ja pyyntimaita. Kampakeraamisen ajan väkiluku vaihtelee muutamasta tuhannesta runsaaseen kymmeneentuhanteen. Pyyntiväestön määrä lienee pysynyt jokseenkin vakaana ja yhteisöjen koko on ollut 15 – 50 henkeä. Rautakauden päättyessä lienee Suomessa ollut asukkaita runsaat 50 000.

Suomen kivikauden ihmisistä on löydöissä korkeintaan vähäistä luunjätettä ja hampaita. Joskus haudassa erot- tuu vain tumma hahmo. Muutamista kampakeraamisista haudoista on yritetty arvioida vainajien pituutta. Miesten pituudet ovat vaihdelleet 154 – 190 cm ja naisten 142 – 179 cm. Ero ei ole kovin suuri nykysuomalaisiin. Suomessa näyttää rautakauden lopulla asuneen rinnakkain kahta ihmistyyppiä.Pienikokoiset kuuluivat ehkä vanhaan sisä- maan väestöön. Saamelaisista he kuitenkin eroavat luustoltaan. Koska pituuskasvu riippuu paljolti ravinnosta, voi olettaa, että ainakin kampakeraamisella ajalla ja rautakauden lopulla elettiin hyvin.

Väestön kehitys esihistoriallisella ajalla

Suomen asutus on jatkunut keskeytyksettä jääkauden päättymisestä nykyaikaan. Kansallisuuden voi sanoa ole- van kielen, biologisen perimän eli geenien sekä kulttuuriperinteiden summa. Suomalaiset ovat kieleltään suoma- lais-ugrilaisten läntisintä haaraa, jossa on vahvaa balttilaista ja germaanista vaikutusta.Suomalaisten geneet- tiset juuret ovat pääosin Keski-Euroopasta, mutta mukana on myös itäistä vaikutusta. Kulttuuriltamme olemme länsimaisia.

Lähinnä arkeologisten tutkimustulosten mukaan suomalaisten kehitys näyttää seuraavanlaiselta:

1. Vasarakirveskulttuuri (2500 – 2000 e.a.a) toi Lounais-Suomeen uutta väestöä, joka kieleltään oli ilmeisesti balttilaista. Täällä eri ryhmät sekoittuivat vähitellen toisiinsa. Lapissa jäi eteläinen aines vähäiseksi, mutta sinne tuli väestöä myös Länsi-Euroopasta Norjan rannikkoa pitkin.
2. Suomalais-ugrilainen kieli levisi Suomeen Keski-Venäjältä viimeistään tyypillisen kampakeramiikan (4200 – 2000 e.a.a.) mukana.
3. Vasarakirveskulttuuri toi Lounais-Suomeen uutta europidista ainesta, joka kieleltään oli ilmeisesti balttilaista. Väestöjen sekoittuessa suomalais-ugrilainen kieli alkoi muuntua kantasuomeksi.                                      Sisä- ja Pohjois-Suomessa, vasarakirvesalueen ulkopuolella missä balttilaisvaikutus oli vähäistä, kieli kehittyi kantalapiksi.  (Saamessa on kyllä lähes yhtä voimakas balttivaikutus kuin suomessakin, mutta luutavasti eri balttikielten kautta, itäisesti.)
4. Pronssikaudella (1700 – 500 e.a.a.) rannikon yhteydet länteen ja skandinaavinen siirtolaisuus lisäsivät läntistä vaikutusta geeniperimässä ja toivat kieleen germaanisia aineksia. (Eivät voineet tuoda germaanisia vielä pronssikaudella, sikäli kuin ruotsalaiset asiasta yhtään mitään tietävät. Muuta vaihtoa saattoi olla väes- tön kanssa, joka sittemmin omaksui etelästä germaanisen kielen.) Tämä ei näkynyt sisämaassa eikä pohjoi-sessa. Silloin suomalaisia ja lappalaisia voidaan pitää eri ryhminä. Näitä lappalaisia ei kuitenkaan voi samaistaa nykysaamelaisiin.
5. Rautakauden (500 e.a.a. – 1300 j.a.a.) alkupuolella vilkastuneet suhteet Itämeren alueella toivat rannikolle siirtolaisia, jotka näyttävät nopeasti sulautuneen entiseen väestöön. Kalmistoja (hautausmaita) on yhä sy- vemmällä sisämaassa, mikä merkitsee lähinnä maanviljelyksen omaksumista myös Etelä-Suomen lappa-laisten parissa, joista ainakin pääosa lienee suomalaistunut. (Tai eivät ole kaikki olleet ollenkaan lappalaisia.)
6. Ennen rautakauden päättymistä voidaan jo erottaa eri heimoja: (varsinais)suomalaiset, hämäläiset ja karjalaiset sekä saamelaiset.
7. Ahvenanmaa ruotsalaistui lopullisesti viikinkiajalla. Sen sijaan mantereen ruotsalaisväestö sai alkunsa vasta varhaisella keskiajalla.  ”

Esimerkiksi ruotsalaiset ja venäläiset lähteet yhdistävät kampakeraamisen,Ruotsissa kuoppakeraamisen kulttuurin uralilaiseen kieliryhmään tai ainakin siihen yhteydessä oleviin heimoihin.Samoin ne yhdistävät varsarakirveskulttuu- rin balttilaiseen kieliryhmään. Yhteydet Skandinaviaan eivät tarkoita, että sieltä olisi tullut pronssikaudella eli ennen vuotta 500 e.a.a. germaanista sanastoa, sillä mm. kaikinpuolisesti suomalaista suunnattomasti luotettavampi ruotsalainen Wiki kuitenkin katsoo germaaniheimojen muodostuneen vasta ajalla 500 – 0 e.a.a.

” Ursprung och indelning

Troligen formades germanerna som etniska grupper i Nord- och Mellaneuropa under de fem sista seklen f.Kr. Det var stammarna cimbrernas och teutonernas vandring 113-101 f.Kr. som först gjorde att medelhavsfolken upp- märksammade dem. Till en början hade man inget namn för den nya folkgruppen. Kelterna i Gallia Transalpina började småningom kalla sina grannar i öster germaner, och genom Julius Caesar har detta namn, och Germania såsom namn på germanernas landområde, vunnit burskap i den historiska litteraturen. Dock är det inte oproble- matiskt att direkt definiera alla germanska folk som just ”germanska”. Geografen Artemidorus av Efesus ansåg exempelvis att cimbrerna var kelter. Poseidonios av Apamea, en grekisk lärd, höll med och inkluderade teutonerna i denna slutsats. Detta berodde troligtvis på att grekerna antog att alla folk som invandrade från nordväst var kelter. Under Caesars krig i Gallien på 50-talet f.Kr lärde sig romarna att skilja på kelter och germaner. Caesar själv över- drev av politiska skäl visserligen skillnaden mellan germaner och galler, men han hade klart för sig skillnaden mel- lan dessa folk. Efter att folken norr om Rhen blivit kallade germaner, började de själva, möjligen av praktiska skäl, definiera sig som germaner i kontakter med romare. Begreppet blev sedermera så allmänt vedertaget att Tacitus utan problem kunde använda det i sin bok om Germania. Arkeologiska undersökningar pekar på att en kultur, traditionellt sett kallad germansk, som kulturellt skiljer sig från den keltiska, existerat vid denna tid och troligen motsvarar de folk som omnämns av Efesus, Posidonius och Caesar. ^”

… ja yhtä ilmeitä vääristelyä…

Eräs oikeita germaaneja suunnattomasti kermanistisempi porukka Suomessa kuitenkin kiistää kestämättömin perustein uralilaisten läsnäolon Suomessa ennen germaaneja, jotka taas olisivat olleet täällä jo 1000 – 500 vuotta ennen ajanlaskun alkua. ”Todisteet” ovat sepitettyjä, eikä niitä saa arvostella. ”Median” kanta on yhdenmukaistettu.

http://jaska.vapaavuoro.uusisuomi.fi/vapaa-aika/137064-suomalaisten…

2000-luvun uudet kielitieteen tulokset ovatkin tuoneet entistä vankempia perusteluja kantauralin itäisyydelle ja myö- häisyydelle: kantauralin leviäminen näyttää alkaneen suunnilleen Kama-joelta (Volgan mutkan ja Uralin välillä) vasta kivikauden muuttuessa pronssikaudeksi noin 2000 eaa.

(http://www.kotikielenseura.fi/virittaja/hakemistot/jutut/2006_2.pdf;

http://www.sgr.fi/susa/92/hakkinen.pdf)

Uralilta Suomeen

Aiemmin vallinnut nk. maltillinen jatkuvuusteoria oletti, että uralilainen kieli olisi ehtinyt Suomeen jo tyypillisen kam- pakeramiikan aikana (n. 3900 eaa.) ja että täkäläinen kieli olisi alkanut jakautua kantasaameksi ja kantasuomeksi jo nuorakeraamisen kulttuurin tuoneiden indoeurooppalaisten vaikutuksesta (n. 3000 eaa.). Virossa tämä näkemys pääsi valtaan jo 1950-luvulla, mutta Suomessa monitieteinen konsensus sementoitiin vasta Tvärminnen sympo- siumissa 1980.Osa kielentutkijoista piti silti ajoituksia liian varhaisina, ja ihan syystäkin:kuten kaikissa jatkuvuusteo- rioissa,tässäkin oletettiin virheellisesti,että arkeologinen jatkuvuus voisi todistaa kielellisestä jatkuvuudesta.Tuolloin ei vielä kuitenkaan ollut kaivettu esiin kaikkea sitä jatkuvuusteoriaa vastustavaa todistusaineistoa, jonka kielitietei- lijät onnistuivat 2000-luvulle tultaessa keräämään, joten monet kielitieteilijätkin hyväksyivät jatkuvuusteorian.

(Se ”aineisto” on fuskua, SB)

Erityisesti indoeurooppalaisten lainasanojen tutkimus mahdollisti uralilaisten kielentasojen entistä tarkemman ank- kuroimisen aikaan,ja paikannimitutkimus antoi tietoa uralilaisten kielten aiemmista puhuma-alueista.Kantasaamen ja kantasuomen eriytyminen näyttääkin nyt alkaneen vasta pronssikaudella (n. 1000 eaa.) ja vieläpä kaukana kaakossa Laatokan eteläpuolella, ei suinkaan kivikaudella Lounais-Suomessa.

(http://www.elisanet.fi/alkupera/Jatkuvuus2.pdf)

Siinä vaiheessa kun kielitiede tavoittaa ensimmäiset merkit itämerensuomalaisesta kielimuodosta (joka edustaa keskikantasuomen tasoa) Suomen lounaisrannikolla suunnilleen rautakauden alussa (n. 500 eaa.), oli täällä naa- pureina lainasanojen ja paikannimistön perusteella jo saamelaisia ja germaaneja. Koska nämä varhaisimmat mer- kit perustuvat keskinäisiin lainoihin, ei ole mahdollista sanoa, mikä kieliryhmä oli Lounais-Suomessa ensin. Tuossa aikatasossa ei vielä voida puhua suomen kielestä, vaan vasta kun oli ensin saavutettu myöhäiskantasuomen taso ja kun sitten sen Suomessa puhuttu murre alkoi eriytyä Virossa ja Karjalassa puhutuista murteista, voidaan sanoa itsenäisen suomen kielen ”syntyneen”. Tämä tapahtui arviolta joitain vuosisatoja jälkeen ajanlaskun alun.

Tässä vaiheessa tätä nimenomaista suomen kielen esimuotoa (jota voidaan kutsua selvyyden vuoksi muinaislän- sisuomeksi) puhuttiin vasta kapealla rannikkokaistaleella Karjaalta Satakuntaan; alueen germaanit sulautuivat ajan mittaan länsisuomalaisiin jo kauan ennen ruotsalaisten saapumista. Muinaislänsisuomesta polveutuvat suomen kielen länsimurteet. Sisämaassa aivan eteläisintä Suomea myöten puhuttiin saamea, mikä näkyy saamelaisperäi- sistä paikannimistä: sellaisista, joiden elementit eivät voi selittyä suomalaisten sanojen pohjalta vaan joissa näkyy saamelaiskielille tyypillinen äännekehitys. Todistusaineisto ei siis perustu suomalaisia sanoja sisältäviin nimiele- mentteihin kuten Lappi-, Lapin-, Poro- tms. kuten usein virheellisesti luullaan (Ks. edellinen linkki jatkoviitteineen.)

Toiselle vuosituhannelle tultaessa Suomeen levisi idästä toinen itämerensuomalainen kielimuoto,muinaiskarjala. Sen jatkajia ovat suomen kielen itämurteet eli savolais- ja kaakkois- eli karjalaismurteet (ja Suomen ulkopuolella karjalan kieli ja inkeroinen). Suomen länsi- ja itämurteet ovat siis erilähtöisiä, ja ilman keinotekoisen kirjakielen yhdistävää vaikutusta ne olisivat voineet kehittyä omiksi kielikseen. (http://www.elisanet.fi/alkupera/Suomensynty.html)¨”

Seuraavat ”suuret löydöt”, joiden yksi tekijä aina on Jorma Koivulehto, ovat huijausta:

1. Pronssikautiset germaanilainat: kaikki esimerkit ovat jotakin muuta, tai sitten nuoria germaanilainoja

2. Omaperäisille ja vanhoille balttilainoille tyypillisen vanhalla kaavalla  (kivi, kiven) taipuvat ”grmaanilainat”.

3. ”Suomen kautta saameen lainautuneet” ”vanhat germaanilainat”

4. germaanikielten s:n tai k:n lainautuminen suommen h:ksi:  kyseessä on tavan takaa esimerkiksi liettuan k:n ja samalla latvian s:n lainautumisen suomeen h:ksi (niiden väliltä olevasta suhu.ässällisestä muodosta).

”Vanhojen germaanilainojen” todellinen jakautuminen näyttää tällaiselta:

http://www.tiede.fi/keskustelut/post1378237.html#p1378237

Olen nyt merkinnyt vihreällä myös mielestäni varmat kermaanilainat, tasapuolisuuden vuoksi…

Tässä kuitenkin ko. otoksesta on varmat balttilainat punaisella ja epävarmat sinisellä ja sanat, joille esitetty kermaanietymologia on muista syitä varmasti höpölöpöä, violetilla, sanat, joita ei ole suomen kielessä, keltaisella…

(P takoittaa Suomenlahden pohjoispuolista, minkä pitäisi olla erityinen todiste germaanisuudesta.)

post1232836.html?hilit=verkil%C3%B6#p1232836

” ahku?, aihe, airut, aistia, aivina, aljo, ammatti, ?ankea, ansaita, ansas, ?apara, P astuva, autio, autuas, avio?, haht(uv)a, hakkula, hallita, halme, P harjus, hartia, hidas, hipiä, P huja, Phulas, P hulhava, huokea (P), huoma?, huotra, hurskas, juko, juusto?, kaira, kaita, ?kale?, kaltio, kamppi, karsia (P), kasa, katras, P kattara, katve, kauto, kehto, keidas, keihäs, kenno, keritä, kernas, kerp(p)o, kiiras?, kiivas, ?kirma, kuja(?), kulju, P kullas, kumpu, kunnia, P kutta, P kuupano, kuva(?), ky(k)äs, laes, laidun, laikka(?), laipio, laita, lakata, Plannas, lantio, lattia, P launa, laupias, lautta, P leivo, lenseä, P leukojainen, levo, levä(llään), P liekko, lieko, lievä, liikkiö, liina, P liiva, P louhi, luote, maha, malja, mallas, ?malto, marhaminta, marsio, Pmeruta, mitta(?), ?monni, murha, murkinaf?), P myyriäinen, napakaira, P nappula, P narkka, nasta(?), nauta, nauttia, P nuode, nuora, nuotio, nypätä, päde, paidata, paita*, P paittilas, P pallo, palsi?, P paltti, pan(k)ko, pankku, pantio, parila, P perhana, P pihatto, porras, pullo, purilas, pyrkiä(?), raate, raavas, raippa, raita, raivata, raivo, rakas, rauma, P raura, P reipas, Prievä, P riima, riutta, P ruho, ruhtinas, runo, ruoke, ruokko (?liivi), P rutja, ruto f ~ rytö), räivä, P saha, sai(h)vo, saippua, sairas, sakko?, saura, siivilä, P sima, P siula, surku, tade, taika (P), taina, P taivas, tanko, tarita, tehdas?, tela, teljo, teura(s), tuhto, tuomita, tunkio, tupas, P turilas, upea, vaania, vahla, valas, vantus, vaola, vartoa, vaula, verkilö, viikko, vuokra, väkä, äyräs. ”

Tästä jutusta se on alkanut:

http://www.tiede.fi/keskustelut/post1275170.html#p1275170

Koivulehdon yksi ”pesiaali” on johtaa sana ”lanka” ”kermaanin PERÄSUOLESTA”:

http://www.tiede.fi/keskustelut/post1139547.html?hilit=luogge#p1139547

Erityisesti on olleet tulilinjalla ”Häme”, ”ihminen”, ”sauna”, ”hauta”, ”laiva”, kaikki taattuja balttisanoja.

Spammiro Botti kommentoi_ 4. elokuu 2013 10:47