http://aamulehdenblogit.ning.com/profiles/blogs/itsen-isyytt-ei-olisi-saatu-sovinnolla-ilman-lenini-sotaministeri

http://www.hs.fi/paivanlehti/03122016/art-2000004892172.html

Puolustusministeri Jussi Niinistö: ”Lenin-setä ei lahjoittanut Suomelle itsenäisyyttä”

Puolustusministeri torjuu neuvostoaikaisen myytin Suomen itsenäistymisestä ja kertoo, että hallitus peruu turvallisuussyistä aikeet löysätä väestösuojien rakentamismääräyksiä.

… Presidentti Vladimir Putin kehotti torstain puheessaan perkaamaan Venäjän vallankumouksen taustoja. Niinistö pitää kehotusta arvoituksellisena.

”Historiaa on käytetty Venäjällä aina välineenä, ja Suomihan itsenäistyi vallankumouksen rinnalla. Meillekin on merkitystä, miten Venäjällä vallankumousta katsotaan.”

”Neuvostoaikana hellitty myytti, että Lenin-setä lahjoitti Suomelle itsenäisyyden, ei tietysti ole totta. Kyllä Suomi itsenäisyytensä ihan itse otti, ja vallankumous tarjosi siihen mahdollisuuden.”

Tosiasiassa mitkään muut poliittiset voimat kuin Venäjän bolševikkien leniniläinen johto sekä Suomen Maalaisliitto ja Työväenpuolue/ Sosialidemokrattinen puolue (jälkimmäinen nimi vuoden 1903 Forssan kokouksesta oli kielletty Senaatin toimesta, mutta kieltoa ei noudatettu) eivät edes ajaneet Suomen täyttä kansainvälisoikeudel- lista valtiollista itsenäisyyttä, vaan muita vaihtoehtoja: Suomea osana Venäjän uutta porvarillista diktatuuria (Väliaikaisen hallituksen vaikutusvaltainen oikeusministeri ja lopuksi diktaattori Kerenski, ”myöntyväinen” osa Vanhasuomalaisia ja Ruotsalaisia), vaihtamista Venäjän imperiumin alaisuudesta Saksan imperiumin alle (jääkärit, aktivistioikeisto), feodaalista Valkoista Venäjää (Mannerheim ym., ajoivat aatelisvaltaista Puolan lakia keulakuvatsaarina Felix Jusupov, tyhmänkankea Nikolai II oli myös heidän ”tapettavienlistallaan”).

Itse asiassa Suomen itsenäisyyspuolueidenkin linja kirkastui kohti  Valtalain julistamista 18. 7. 1917, jolla Suomen Eduskunta julistautui Suomen korkeimman valtiollisen vallan haltijaksi, vasta kun ilmeni vastaansanomattomalla tavalla, että Väliaikainen hallitus teki ”pehmeää” mutta selvää sortopolitiikkaa Suomea kohtaan oikeusministeri Kerenskin johdolla: huononsi systemaattisesti Suomen siihen saakka vallinnutta juridista asemaa.

Lisäksi Väliaikaisella hallituksella EI OLLUT MITÄÄN TODELLISTA JURIDISTA OIKEUTTA OIKEUTTA VALTAAN SUOMESSA, SILLÄ SUOMI EI OLLUT VENÄJÄN KEISARIKUNNAN OSA vaan sen kanssa personaaliunionissa oleva toinen valtio Suomen suurruhtinaskunta.

http://www.makelinseura.fi/documents/Manninen_valtalaki.pdf

” Yrjö Mäkelin -seuran järjestämässä seminaarissa

” Valtalaki 90 vuotta – Y r j ö  M ä k e l i n ja Suomen itsenäisyys ”

4.9.2007 (Oulu) filosofian tohtori Turo Mannisen luento.

VUODEN 1917 VALTALAKI – TAUSTOJA JA VAIKUTUKSIA

Suomen eduskunta hyväksyi 18.7. 1917 seuraavan lakipykälän:

”Suomen eduskunta yksin päättää, vahvistaa ja voimaanpantavaksi määrää kaikki Suomen lait, myöskin valtiontaloutta, verotusta ja tulliasioita koskevat. Eduskunta lopullisesti päättää myös kaikkien muiden Suomen asian ratkaisemisesta, jotka keisari ja suuriruhtinas on tätä ennen voimassa olleiden säädösten mukaan on ratkaissut. Mitä tässä laissa säädetään, ei koske ulkopolitiikan asioita, ei myöskään sotilaslainsäädäntöä.” …”

On huomattava, että tässä Valtalaissa EI sanota, että ”Venäjän hallitus vastaisi Suomen ulkopolitiikasta ja puolustuksesta”, vaan siinä yksin- kertaisesti ei sanottu siitä asiasta mitään (muuta kuin että Eduskunta on ylimmän valtiovallan haltija).Tämä olikin aivan oikea linja,sillä Suomi ei asettunut poikkiteloin Venäjän sotaa käyvän hallituksen tielle, mikä olisi tarkoittanut sotaa Saksan puolella Venäjän valtiota vastaan (jota aktivistioikeisto ajoikin!)! Eduskunnalla ei ollut armeijaa (Ympärysval- tojen puolella), mikä oli tämän valtalain suurin heikkous. Sosialidemo- kraatit rupesivat kuitenkin muodostamaan ydinkannatusalueillaan Punakaarteja, joiden ylin komentaja oli Eduskunnan puhemies Kullervo Manner, ja Maalaisliitto Talonpoikaiskaarteja (jotka eivät alun perin olleet aktivistisia Valkokaarteja; Mannerheim hönäytti ne sellaisiksi sittemmin valehtelemalla ”Neuvosto-Venäjän hyökänneen Suomeen”.

Linkistä ilmenee, että Suomen Eduskunnalle olisi kelvannut alun perin myös Suomen valtion liiton jatkaminen toistaiseksi Venäjän kanssa, kunhan sille olisi hankittu uusi kansainvälinen vahvistus, mikä ei oikeusministeri Kerenskille kelvannut:

”Vuonna 1914 alkoi ensimmäinen maailmansota, ja julkinen poliittinen elämä Suomessa kuihtui. Vuonna 1916 pidettiin kuitenkin eduskunta- vaalit, joissa sosiaalidemokraatit saivat 103 paikkaa eli ehdottoman enemmistön. Vaalimenestyksen suurimpana syynä oli porvariston passiivisuus. Vaalivoitosta huolimatta sosialidemokraattien tilanne ei ollut hyvä. Eduskuntaan asetetut toiveet olivat pettäneet, ja Forssan ohjelma oli jäänyt toteutumatta. Maaliskuun 13. päivänä 1917 tilanne radikaalisti muuttui, kun Venäjällä alkoi vallankumous. Keisari Nikolai II luopui kruunusta, ja valtaan tuli ns. väliaikainen hallitus, jota johti liberaali ruhtinas Lvov. Venäjä oli sodassa Saksaa vastaan, ja siksi väliaikainen hallitus pyrki rauhoittamaan läntisillä alueillaan tilanteen. Se lupasi Puolalle itsenäisyyden, ja Virolle ja Liivinmaalle se antoi lakia säätäviksi elimiksi maapäivät.

Suomessa oli runsaasti venäläistä sotaväkeä, minkä lisäksi väliaikainen hallitus tiesi, että suomalaiset aktivistit tekivät yhteistyötä Saksan kanssa. Suomen rauhoittamiseksi väliaikainen hallitus lupasi hyväksyä erityisen manifestin, mikäli suomalaiset sellaisen itse laatisivat. Sosia- lidemokraatit luonnostelivat nopeasti oman ehdotuksensa venäläisten pyytämäksi manifestiksi. Sen sisältöön löivät leimansa edellisten vuosien pettymykset; nyt jos koskaan puolueohjelman tavoitteet oli toteutettava. Erityisen kiinnostuneita sosiaalidemokraatit olivat eduskunnan vallan kasvattamisesta, olihan heillä eduskunnassa ehdoton enemmistö. He vaativat, että eduskunnalle oli myönnettävä täydellinen esitysoikeus sekä päätösvalta valtion taloudessa. Lisäksi eduskunnan päättämien lakien toimeenpano oli turvattava ja hallituksen jäsenet saatettava vastuuseen eduskunnalle.

Porvarilliset poliitikot eivät hyväksyneet sitä, että sosiaalidemokraatit liittivät manifestiluonnokseensa sellaisia Suomen sisäisiä asioita, jotka eivät heidän mielestään lainkaan kuuluneet Venäjän väliaikaiselle halli- tukselle. Porvarit laativat oman manifestiluonnoksensa, jonka venäläi- set hyväksyivät 20. 3. melkein muutoksitta. Näin syntynyt asiakirja sai nimen Maaliskuun manifesti. Siinä Venäjän väliaikainen hallitus ”täyden vallan haltijana” ilmoitti kumoavansa kaikki venäläistämissäädökset ja palauttavansa Suomelle sen aseman, joka sillä oli ollut ennen vuoden 1899 Helmikuun manifestia. Poliittisista syistä vangituille ja karkotetuille luvattiin armahdus. Suomen eduskunta luvattiin kutsua koolle ja sille luvattiin antaa esitys uudeksi hallitusmuodoksi.

… Kevään 1917 suuria kysymyksiä oli, kenelle Suomessa kuului kukistu- neen keisarin valta. Väliaikaisen hallituksen mielestä valta kuului sille itselleen, koska se jo oli antanut maaliskuun manifestin, kutsunut koolle Suomen eduskunnan sekä nimittänyt Suomelle uuden senaatin. Väli- aikainen hallitus keskitti valtaa itselleen, sillä se halusi estää Suomen luisuminen vihollismaan Saksan vaikutuspiiriin. Myös suomalaiset konservatiiviset oikeusoppineet Robert Hermanson ja R. A. Wrede olivat sitä mieltä, että kruunusta luopuneen tsaarin valta oli siirtynyt väliaikaiselle hallitukselle. Suomen porvarien enemmistö pelkäsi sosialistien vallan kasvua ja oli Hermansonin ja Wreden kanssa samaa mieltä. Aktivisteja lähellä oleva oikeusoppinut Rafael Erich puolestaan tulkitsi, että hallitsijan kukistuttua valta siirtyi vanhojen perustuslakien mukaisesti valtiopäiville eli tässä tapauksessa Suomen eduskunnalle.

… Kevään 1917 aikana itsenäisyysajatus vahvistui suomalaisten keskuu- dessa. Johdonmukaisimmin itsenäisyydestä puhuivat sosiaalidemo- kraatit. Maaliskuun lopussa he jättivät väliaikaisen hallituksen edusta- jalle Kerenskille muistion, jossa he vaativat Suomelle täyttä sisäistä itsenäisyyttä. Toisin sanoen Suomella tuli olla Venäjästä täysin riippu- maton korkeimman vallan haltija. Ulkopolitiikka kuuluisi kuitenkin Venäjän hallitukselle. Rauhan aikana Venäjällä ei olisi oikeutta pitää joukkojaan Suomessa, mutta sodan sattuessa valtakunnan puolusta- minen olisi yhteinen asia. Suomen erikoisasema Venäjän yhteydessä varmistettaisiin kansainvälisellä sopimuksella. Kerenski torjui suomalaisten ehdotuksen. ”

KERENSKI SIIS AJOI HUONONNUSTA AUTONOMIAN AJALLA VAL- LINNEESEEN TILANTEESEEN VASTOIN ASUKKAIDEN ENEMMISTÖÄ EDUSTAVAN LAILLISEN PARLAMENTIN KANTAA, toimenpidettä, joka tehtiin aika pian yleiselläkin tasolla kansainvälisessä oikeudessa laittomaksi ensin Kansainliiton ja sittemmin YK:n laeilla.

” Huhtikuun 20. päivänä eduskunnan täysistuntoon tuli hallituksen esitys Venäjän kansalaisten oikeudesta elinkeinon harjoittamiseen Suomessa. Keskustelun avasi senaatin varapuheenjohtaja Tokoi, joka puheenvuorossaan ensimmäisen kerran toi julkisuuteen sosiaalidemo- kraattien itsenäisyysajatuksen. Hän sanoi: ”Suomen kansan itsemää- räämisoikeus, Suomen kansan itsenäisyyden alku on nyt varmalla pohjalla ja meidän velvollisuutemme on sitä kehittää järkähtämättä ja johdonmukaisesti, ja sillä tavalla, että Suomen kansan itsenäisyys jo läheiseen tulevaisuudessa tulee taatuksi. ”Toukokuun 18. päivänä Venäjän väliaikaisen hallituksen kokoonpanoa uusittiin, mikä herätti Suomessa toiveita, että Pietari olisi nyt taipuvaisempi laajentamaan Suomen oikeuksia. Kolme päivää Tokoin eduskuntapuheen jälkeen Tokoi ja Mäkelin matkustivat pääministeri Lvovin puheille Pietariin. He esittivät Lvoville paperin, jossa suorasukaisesti ilmoittivat, että väliai- kaisen hallituksen valtaoikeudet Suomessa rajoittuisivat siitä lähtien ulkopolitiikkaan ja maanpuolustukseen. … Tuomo Polvinen pitää kirjassaan Venäjän vallankumous ja Suomi Tokoin paperia ”sittemmin kuuluisan valtalain alkiona”. ”

Mistä tuo vanha laki sitten oli peräisin?

http://hameemmias.vuodatus.net/lue/2015/05/nikolai-starikovin-stali…

Nikolai Starikovin ”Stalin ja Suomi”

” Nikolai Starikov: ” Täytyy muistaa, että suomalaisilla ei ollut koko historiansa aikana minkäänlaista valtiollista asemaa ennen Suomen liittämistä Venäjän imperiumiin. Vasta silloin suomalaiset saivat oman valtion. Muistutan, että tämä tapahtui neljässä vaiheessa; Suomi liitettiin Venäjään pala palalta. Kaikki alkoi Uudenkaupungin rauhasta vuonna 1721, siitä seurasi Venäjän ja Ruotsin välinen sota, jota kävi Pietari Suuren tytär Elisabet Petrovna vuosina 1741 – 1743, sitten Katariina Suuren sota 1700-luvun lopussa. Lopuksi Aleksanteri I sinetöi Suomen liittämisen Venäjään Napoleonin Venäjän-vastaisen hyökkäyk-sen aattona, kun Venäjän armeija jälleen kerran löi ruotsalaiset. ”

Spammiro Botti: Suomen asemasta määräsi silloisten Euroopan valti- oiden Wienin kongressi vuonna 1815 osanottajien välisellä sopimuksel- la, jota saattoi vain uudella sellaisella laillisesti muuttaa. Sen mukaan  Puola ja Suomi olivat eri valtioita kuin Keisarillinen Venäjä omine lakei- neen ja valtiollisine organisaatioineen, mutta ne olivat personaaliuni- onissa Venäjän kanssa. Venäjä yritti tätä muuttaa yksipuolisesti Puola- Liettuan kohdalla, mutta muut Wienin kongressin valtiot eivät tätä muutosta hyväksyneet lailliseksi, eivätkä sitä hyväksyneet myöskään Venäjän Duuma-puolueet, eikä myöskään Väliaikainen hallitus Georgi Lvovin aikana, jonka Kerenski syrjäytti heinäkuussa 1917. Kongressi määräsi Suomen rajat, mutta Aleksanteri I liitti Suomeen myös ns. Van- han Suomen eli Suomen Karjalan.Sitä ei mikään Wienin kongressin osa- puoli vastustanut. Rajat löytyvät (vain!) Sovjetskaja entsiklopedijasta:

 

 

Bolševikkien linja oli periaatteellinen…

Edelleen Mannisen Mäkelin-linkistä:

” Huhtikuun lopussa sosiaalidemokraattisen puolueen suhde itsenäi-syysasiaan oli vielä avoin.Asiasta kuitenkin keskusteltiin. Alustaessaan aiheesta eduskuntaryhmän kokouksessa 28. huhtikuuta Yrjö Mäkelin esitti tavoitteeksi täyden itsenäisyyden ja eron ”Venäjän valtioruumiis- ta”. Useat kansanedustajat kannattivat Mäkelinin linjaa. Suomen ja Venäjän väliset suhteet olivat visainen kysymys, ja siksi niitä ratkomaan asetettiinkin keväällä nuorsuomalaisen K.J. Ståhlbergin johtama perus- tuslakikomitea. Se ehdotti, että senaatin talousosasto eli nykykielellä sanottuna hallitus olisi se elin, jolle pääasiassa siirrettäisiin hallitsijalle aikaisemmin kuuluneet valtaoikeudet. Asiasta saatiinkin aikaan kompromissi, jonka kuitenkin pian hautautui isompien asioiden alle.

Vallankumouksen alettua Venäjälle oli perustettu työläis- ja sotilasneu- vostoja, josta kasvoi virallisten valtioelinten rinnalle merkittävä voima- tekijä; aiheellisesti puhuttiin kaksoisvallasta. Poliittisista puolueista so- siaalivallankumoukselliset, menševikit ja bolševikit pyrkivät saamaan neuvostot haltuunsa voidakseen käyttää niitä poliittisten päämää- riensä ajamiseen. Suomessa oli runsaasti venäläistä sotaväkeä, jonka keskuuteen etenkin bolševikit perustivat neuvostoja. Suomalaiset sosialistit tekivät yhteistyötä neuvostojen kanssa, ja vastaavasti neuvostot turvautuivat tarvitessaan suomalaisiin.

Huomiota herätti varsinkin bolsevikkien edustajan Aleksandra Kollon- tain käynti Suomen sosiaalidemokraattien puoluekokouksessa kesä- kuussa 1917. Kollontai keräsi runsaat suosionosoitukset toistaessaan Leninin viestin, että Suomella on oikeus itsenäisyyteen aina Venäjästä eroamista myöten.

… Kesäkuun lopussa Pietarissa kokoontui valtakunnallinen työmies- ja sotilasneuvostojen kongressi. Suomalaiset sosiaalidemokraatit päätti- vät käyttää tilannetta hyväkseen ja lähettivät valtuuskunnan neuvosto- kongressiin. Suomalaisten kanssa käymissään neuvotteluissa kong- ressin enemmistö eli menševikit ja sosiaalivallankumoukselliset hyväk- syivät päätöslauselman, jossa ne puolsivat Suomen korkeimman vallan siirtämistä Väliaikaiselta hallitukselta Suomen omille valtioelimille. Kongressissa vähemmistönä olleet bolševikit puolestaan ilmoittivat kannattavansa täyden itsenäisyyden myöntämistä Suomelle.

… Eduskunnan perustuslakivaliokunnassa oli parhaillaan käsiteltävänä mietintö, jonka mukaan keisarille kuulut oikeus valtiopäivien koollekut- sumiseen, lopettamiseen ja hajottamiseen siirrettäisiin Suomen edus- kunnalle. Heti kun neuvostokongressin päätös saatiin Helsinkiin, perustuslakivaliokunnan jäsenet Mäkelin ja Kuusinen kirjoittivat uuden lakiesityksen, joka siirsi keisarille kuuluneen valtiovallan ulkopolitiikkaa ja sotilasasioita lukuun ottamatta Suomen eduskunnalle.

… muut luistelivat

Monet porvarilliset poliitikot pitivät esitystä hätiköitynä ja vastustivat sitä muun muassa siksi, ettei siinä otettu huomioon tehokkaan toiminnan kannalta tarpeellista valtiovallan kolmijakoa.

Sosiaalidemokraatit saivat kuitenkin tuekseen joukon porvarillisia kan-sanedustajia, toisin sanoen osan maalaisliittolaisista ja niin sanotut itse-näisyysmiehet, joiden tukemana esitys tuli 18. 7. eduskuntaan. Siellä se julistettiin kiireelliseksi 165 äänellä 27 vastaan ja hyväksyttiin lopullisesti äänin 136 – 55. ”

Charles-Louis Montesquieun (1689 – 1755) kuuluisa vallan kolmijako-oppi juridiikassa ei ole ehdoton lain tuntomerkki eikä olemuksellinen oikeusperiaate (kuten esimerkiksi yhdenvartainen ihmisarvo nykyään). Sitä ei ollut sellaiseksi edes tarkoitettu, vaan se oli yhden feodaalisen hallitusmuodon perustuslaillisen monarkian rakennuspalikka estä- mään monarkin mielivalta. Ne porvarit, jotka vannoivat ehdottoman kolmijako-opin nimiin, kannattivat luultavasti monarkiaa. Esimerkiksi YK:n oma hallinto ja oikeusjärjestelmä eivät noudata vallan kolmijako-oppia, vaan esimerkiksi Turvallisuusneuvosto on sekä korkein toimeen- paneva elin, toiseksi korkein tuomioistuin (mm. terroristit, joukkomur- hat, kansamurhat) että kolmanneksi korkein lainsäätäjä (SCR Reso- lution -päätöslauselmat). Neuvostoliiton alueelliset neuvostot olivat myös sekä toimeenpanevia että paikallisia lainvoimaisia säädöksiä antavia elimiä. Järjestelmässä oli puolensa, koska paikallisten erikoistarpeiden takia ei tarvinnut fiilata koko valtakunnan lakia.

Suomessa koko vallan kolmijakoperiaatteesta alettiin puhuakaan vas- ta 1919. Ruotsissa ja siten myös Suomessa oli ollut ja Kustaa Waasan ajoista voimassa Olof Perssonin eli Olaus Petrin oikeusajattelu, jossa tuomari oli käsittelemässään asiassa Kruununkin yläpuolella, eikä hänen tarvitse kompastella väärässä paikassa olevaan pilkkuun, eikä arvuutella istuvan monarkin tai kuvernöörin päähänpistoja, vaan kysei- sen lain säätäjän tarkoitusperiä uudessa yhteiskunnallisessa tilan- teessa nojaten myös aikaisempiin muiden tuomioistuinten päätöksiin vastaavissa tapauksissa. periaatteessa myös Kruunu itsekin itse saattoi olla syypää ja korvausvelvollinen.

Katolisissa maissa korkeimpana oikeusasteena ja -lähteenä oli ollut Paavi, ja islamilaisissa maissa Kalifi. Tällainen ei kuitenkaan tarkoita ongelmien ratkaisua, vaan niiden siirtämistä toiseen paikkaan (jossa niitä on vieläkin vaikeampi ratkaista).

Äärioikeiston valtiopetos. Kerenskin pelisilmä petti.

” Galitsian hyökkäys epäonnistui ja Venäjän armeija oli entistä lähem- pänä hajoamista. Heinäkuussa Pietarin varuskunta nousi kapinaan, johon Kronstadtin linnoituksen matruusit yhtyivät. Kapinan aikana ruhtinas Lvov väistyi ja sotaministeri Kerenski nousi hallituksen johtoon; hallituspuolueina olivat menševikit ja sosiaalivallankumouk- selliset. Kerenskin hallitus kukisti kapinan nopeasti. Uusi pääministeri halusi näyttää päättäväiseltä ja tiukkaotteiselta mieheltä, ja sen osoittamiseen tarjosi mahdollisuuden Suomen tilanne. Lujille otteille antoivat pontta Suomeen sijoitetut uudet joukot.

Pietarissa Suomen asioihin vaikutti eniten ministerivaltiosihteeri Carl Enckell, jonka mielestä valtalaki oli lähinnä bolševikkien ylly- tyksestä tapahtunut kumouksellinen välikohtaus. Noihin aikoihin Helsingissä kiersi huhu, että eduskunta aikoi valtalain nojalla asettaa uuden hallituksen.

Kun kansanedustaja Ernst Nevanlinna soitti Enckellille Pietariin ja kertoi tämän huhun, Enckell toimi heti. Hän otti yhteyttä kenraaliku- vernööri  Stahovitšin välityksellä Kerenskiin ja ehdotti, että Venäjän väliaikainen hallitus hajottaisi Suomen eduskunnan ja määräisi uudet vaalit. Kerenski suostui ehdotukseen. Hajottamalla Suomen eduskunnan hän saattoi osoittaa, että istui tiukasti vallan satulassa.

Heinäkuun 31.päivänä väliaikainen hallitus antoi käskykirjeen, jolla hajotti Suomen eduskunnan ja määräsi uudet vaalit toimitettaviksi lokakuun 1. – 2. päivänä. Kun senaatti äänesti hajottamispäätöksen julkaisemisesta,porvarillisen senaattorit kannattivat ja sosialistisen senaattorit vastustivat asiaa. Tilanteen ratkaisi kenraalikuvernööri Stahovitš äänestämällä julkaisemisen puolesta. ”

Tämä oli laiton eduskunnan hajotus. Sosialidemokraatit lähtivät siihen mukaan, koska uskoivat varmasti voittavansa uudetkin vaalit. Bolše- vikit vinkkasivat, että nyt olisi oikea aika suomalaisten pistää kampoi- hin ja sanoutua irti Väliaikaisesta hallituksesta, sekä sosialistien että maalaisliittolaisten, viime kädessä pyssyjen tuella. Bolševkit puolustai- sivat. He olivat jo päättäneet, nojatessaan ratkaisevaan asemaansa ar- meijan ja suurten kaupunkien neuvostoissa, että a) Kerenski lähtee, ja b) Suomi itsenäistyy. Suomen eduskunnan laiton hajottaminen oli mahdol- lisesti Kerenskin ratkaiseva lopullinen virhe. Voidaan spekuloida, mitä olisi tapahtunut, jos Kerenski oli kieltäytynyt tuosta puolueensakin pää- tösten vastaisesta toimesta ja suurieleisesti ilmoittanut, että ”Painukaa vaan w…uun tsuhnat mun puolestani!”…

Valtalakia ei silti kuopattu

” Sosiaalidemokraattiset kansanedustajat eivät hyväksyneet hajotta- mista vaan koettivat muutamia kertoja vielä kokoontua. Yritykset epäonnistuivat, ja sosiaalidemokraatit päättivät, vaikkakin vastahakoisesti, osallistua vaaleihin.

Eduskunnan hajottamisesta alkoi sosialidemokraattien alamäki, ja heidän otteensa vallan kahvasta lipsui yhä pahemmin.

Valtalain epäonnistumisesta ja virantoimituksen vaikeuksista johtui, että sosiaalidemokraattisen senaattorit jättivät elokuussa ja syyskuun alussa senaatin. Porvarilliset senaattorit sitä vastoin jatkoivat E.N. Setälän johdolla toimintaansa ns. tynkäsenaattina.

Lokakuun alussa pidetyissä eduskuntavaaleissa sosiaalidemokraatit saivat 92 paikkaa ja kärsivät siis selvän tappion. Porvariston voiton yhtenä syynä oli äänestysaktiivisuuden kasvu sekä vanha- ja nuorsuo- malaisten solmima vaaliliitto. Vaalitappio murensi suuren osan siitä valta-asemasta, jossa sosiaalidemokraatit olivat vielä kesällä olleet. Vallan menettäminen oli omiaan katkeroittamaan mieliä, ja se pani pohtimaan uusia keinoja.

Valtalakia ei kuitenkaan ollut kuopattu. Kun uusi eduskunta vaalien jäl- keen kokoontui, sosiaalidemokraatit pitivät edelleen kiinni valtalaista eli siitä, että eduskunta oli korkeimman vallan haltija Suomessa. Luk- kiutunut tilanne koetettiin ratkaista ottamalla käsiteltäväksi lokakuun alussa valmistunut perustuslakikomitean mietintö, jossa ehdotettiin vallan jakamista eduskunnan ja vaaleilla valitun presidentin kesken. Mietinnön mukaan Suomella olisi Venäjän kanssa yhteinen ulkopoli- tiikka ja sodan sattuessa yhteinen puolustuspolitiikka. Mietintö ei kelvannut sosiaalidemokraateille, sillä vallanjaon periaatteen hyväksyminen olisi merkinnyt valtalain hylkäämistä.

Marraskuun 7. päivänä Leninin johtamat bolševikit kaappasivat Pietarissa vallan.

Suomessa Ammattijärjestö ja sosiaalidemokraatit päättivät käyttää tilaisuutta hyväkseen ja palauttaa yleislakon avulla takaisin syksyn aikana menettämänsä vallan. Lakko alkoi 14. marraskuuta, ja sen tavoitteiksi sosiaalidemokraatit ilmoittivat elintarvikepulan ja työttömyyden poistamisen sekä kunnallislakien, kahdeksan tunnin työaikalain ja valtalain voimaansaattamisen.

Radikaaleimmat lakon johtajat vaativat eduskunnan sivuuttamista ja vallan ottamista työväestön käsiin. Lakon aikana työt pysähtyivät sadoissa tehtaissa ja muilla työpaikoilla. Työväenkaartit ja suojeluskunnat iskivät veristesti yhteen viidellä paikkakunnilla, ja monissa paikoissa tapahtui murhia ja pahoinpitelyjä. Lakko päättyi marraskuun 18. päivän vastaisena yönä maltillisten ja radikaalien tekemään kompromissiin.

Lakon vielä jatkuessa eduskunta otti jälleen esille korkeinta valtaa koskevan kysymyksen, joka keväästä saakka oli kuohuttanut mieliä. Suomen porvaristo ei hyväksynyt Leninin bolševikkihallituksen tavoitteita, ja siksi se luopui entisestä yhteistyölinjastaan ja päätti irrottaa Suomen Venäjästä. Se ehdotti, että eduskunta valitsisi maalle valtionhoitajan tai kolmimiehisen valtiohoitajakunnan, jolle Venäjän väliaikainen hallitus siirtäisi korkeimman valtiovallan. Tätäkään ehdotusta sosiaalidemokraatit eivät voineet hyväksyä, koska siihenkin sisältyi vallanjaon ajatus.

Yksinkertaisen kompromissiehdotuksen teki maalaisliiton Santeri Alkio. Hän esitti, että valtiohoitajien valinnasta luovuttaisiin ja korkein valtiovalta siirrettäisiin eduskunnalle. Koska Alkion esitys oli melkein yhteneväinen alkuperäisen valtalain kanssa – siitä puuttuivat vain ulko- politiikkaa ja sotilasasioita koskevat kohdat – sosiaalidemokraatitkin saattoivat yhtyä siihen. Esitys hyväksyttiin lopullisessa käsittelyssä 15. 11. äänin 127 – 68. Näin eduskunta otti kaiken valtiovallan itselleen.

Eduskunta sai 24. marraskuuta käsiteltäväksi kaksi senaattorilistaa, joista toisen kärjessä oli sosialisti Oskari Tokoi ja toisen porvari P.E. Svinhufvud. Eduskunta käytti ensimmäistä kertaa valtalain suomaa korkeinta valtaa ja nimitti äänin 100 – 80 maalle Svinhufvudin senaatin.

Joulukuun 4. päivänä senaatti ilmoitti eduskunnalle, että koska edus- kunta oli 15. 11. julistautunut korkeimman vallan haltijaksi ja asettanut maalle hallituksen, Suomi oli ottanut ”kohtalonsa omiin käsiinsä”.

Myös oppositiossa olevat sosiaalidemokraatit ilmoittivat kannatta- vansa itsenäisyyttä. He kuitenkin vaativat, että käytännön asioista neuvoteltaisiin ensin venäläisten kanssa ja että eduskunta asettaisi neuvotteluja valmistelemaan erityisen valiokunnan. Valtalain kirjaimesta yhä kiinni pitävät sosiaalidemokaraatit eivät siis halunneet antaa senaatin yksin hoitaa tärkeää itsenäistymisasiaa.

Joulukuun 6. päivänä eduskunta sai käsiteltäväksi kaksi aloitetta, joista toisen oli allekirjoittanut maalaisliiton Santeri Alkio ja toisen sosiaalide- mokraattien Kullervo Manner. Alkion ehdotuksen mukaan eduskunta ”korkeimman valtiovallan haltijana” päättää, että ”Suomi on riippuma- ton tasavalta”. Eduskunta hyväksyi Alkion ehdotuksen äänin 100-88. ”

Neuvostohallituksen kansallisuusasiain kansankomissaari Stalin kehotti Sosialidemokraattien puoluekokouksessa 14.11.1917 Suomea julistautumaan itsenäiseksi

https://www.marxists.org/reference/archive/stalin/works/1917/11/14.htm

Nikolai Starikov: ”Stalin oli vuonna 1917 kansallisuusasioiden kansan-komissaari ja yksi Leninin lähimpiä yhteistyökumppaneita. Suomessa ei ehkä muisteta, että toveri Stalin teki ensimmäisen virallisen vierailunsa marraskuussa 1917 juuri Suomeen ja puhui nimenomaan Suomen itsenäisyyden oikeutuksesta ja välttämättömyydestä. Stalin esiintyi 14. marraskuuta 1917 Suomen sosialidemokraattisen työväenpuolueen kokouksessa Helsingissä.

«Meitä peloteltiin Venäjän hajaantumisella, sen pirstoutumisella moni- lukuisiin riippumattomiin valtioihin; tällöin viittailtiin Kansankomissaa- rien Neuvoston julistamaan kansojen itsemääräämisoikeuteen,pitäen sitä «tuhoisana virheenä». Mutta minun on lausuttava mitä jyrkimmin, että me emme olisi demokraatteja (sosialismista puhumattakaan!), ellemme tunnustaisi Venäjän kansoille vapaata itsemääräämisoikeutta.

Minä selitän, että me pettäisimme sosialismin, jollemme ryhtyisi kaik- kiin toimenpiteisiin veljellisen luottamuksen palauttamiseksi Suomen ja Venäjän työläisten välillä.

Mutta jokainenhan tietää, että ilman Suomen kansan vapaan itsemää-räämisoikeuden päättävää tunnustamista ei tällaisen luottamuksen palauttaminen ole ajateltavissa.

Ja tässä on tärkeätä ei vain tämän oikeuden suullinen, vaikkapa viralli-nenkin tunnustaminen. Tärkeätä on se, että Kansankomissaarien Neuvosto tulee teossa varmentamaan tämän suullisen tunnustamisen, että se tullaan horjumatta panemaan täytäntöön. Sillä sanojen aika on mennyt. Sillä on tullut aika, jolloin vanha tunnuslause: «Kaikkien maiden proletaarit, yhtykää!» on pantava täytäntöön. Täysi vapaus elämänsä järjestämiseen Suomen kansalle, samoin kuin kaikille muillekin Venäjän kansoille! Suomen kansan vapaaehtoinen, rehellinen liitto Venäjän kansan kanssa! Ei mitään holhousta, ei mitään valvontaa ylhäältäpäin Suomen kansaan nähden! Tällaiset ovat Kansankomissaarien Neuvoston politiikan periaatteet. Vain tällaisen politiikan avulla voidaan luoda Venäjän kansojen keskinäinen luottamus.

Vain tällaisen luottamuksen pohjalla voidaan toteuttaa Venäjän kan- sojen proletaarien luja liittyminen yhdeksi armeijaksi. Vain tällaisen yhteenliittymisen kautta voidaan Lokakuun vallankumouksen saavutukset lujittaa, vielä eteenpäin kansainvälisen sosialistisen vallankumouksen asiaa. Kas tämän takia me hymähdämme joka kerta, kun meille puhutaan Venäjän kiertämättömästä hajaantumisesta kansojen itsemääräämisoikeuden aatteen toteuttamisen johdosta.»

Tätä osoittaa,että Stalin oli noihin aikoihin Suomen itsenäisyyden suurin kannattaja. ”

Spammiro Botti: Hän oli sitä myös erilaisen, pohjoismaisen yhteiskun- tahistorian ja rakenteen kannalta. Se käy ilmi jo hänen teoksestaan ”Kansallisuuskysymyksestä” vuodelta 1913.

Hän toteutti puolueensa, ja hallituksen päätöksiä. Seuraavana päivänä Korkein neuvosto hyväksyi ”Venäjän kansojen oikeuksien julistuksen”:

Declaration of the Rights of the People of Russia

” The united will of this Congresses, The Councils of the People’s Commissars, resolved to base of their activity upon the question of the nationalties of Russia, as expressed in the following principles:

1. The equality and sovereignty of the peoples of Russia.
2. The right of the peoples of Russia to free self-determination, even to the point of separation and the formation of an independent state.
3. The abolition of any and all national and national-religious privileges and disabilities.
4. The free development of national minorities and ethnographic groups inhabiting the territory of Russia.

The concrete decrees that follow from these principles will be immedieatly elaborated after the setting up of a Commission of Nationality Affairs.

In the name of the Russian Republic,

Chairman of the Council of People’s Commissars,
V. Ulianov (Lenin).
People’s Commissar on Nationality Affairs,
Josef Dzhugashvili (Stalin).

Puolue oli kehottanut Suomea pysymään lujana Kerenskiä vastaan jo silloin, kun bolševikit muodollisesti häntä Venäjällä yhä tukivat. Suo- men Punakaartit ja Työväenpuolue suhtautuivat ehdottoman kieltei- sesti Kerenskin mahdollisiin yrityksiin komennella Suomea.  ”Kerenski”-laulukin oli nimenomaan punakaartilaisten laulu.

Bolševikit eivät tavoitelleet Keisarillista (ilman Suomea ja Puolaa) Venäjää laajempaa Neuvostoliittoa minään ”ihanteenakaan”, vaan oli ilman muuta selvää, että esimerkiksi tulevat sosialistiset Saksa/Itävalta ja Kiina, vieläkin kaukaisemmista puhumattakaan, tulisivat olemaan eri valtioita. Se oli myös Kominternin linja, jonka johtajista erityisesti viet- namilainen Ai Nuyen Quoc eli Ho Chi Minh oli alun perin Kansainliiton perustamisessa mukana ja tästä Nobel-palkitunkin USA:n presidentti Woodrow Wilsonin tuttu (vaikka USA sitten lopulta ei lähtenytkään Liittoon mukaan, kun se ei saanut perustuslakiaan ”maailmanlaiksi”…).