Lapsuuden keskeisiin kalastusaiheisiin muistoihin kuuluu kasiaisten eli kastematojen pyydystäminen käsin. Mummolassa tätä tehtiin lähes aina, kun olosuhteet olivat sopivat.
Kasiaisten pyydystäminen tapahtui kesäyön hämärässä, kun pitkään jatkunut sade loppui sopivasti ennen auringonlaskua. Pieni, hentoinen tihku ei haitannut, oikeastaan päinvastoin, mutta reilulla sateella hommasta ei tullut mitään.
Pyydystyspaikkana meillä oli mummolan kasvimaa, jonka koviksi tallautuneilla käytävillä oli helppo liikkua ääneti. Myös perunamaan laita sopi pyyntipaikaksi, mutta pottumaan vakoihin ei ollut asiaa, koska siellä oli mahdoton liikkua ääneti.
Kasiaiset nousevat sateisen päivän iltana heti hämärän tullen pintaan. Ne työntävät ensin päänsä pinnalle ja sitten hitaasti, sentti sentiltä, lähes koko ruumiinsa. Vain takaosa, erityisesti hännän sukasten peittämä pää, jää maan alle.
Pyydystäjän on liikuttava täysin äänettömästi, varoen kahisuttamasta ruohoja tai oksia ja tömisyttämättä maata. Ainoana ”aseena” on taskulamppu. Kasiainen on nimittäin erittäin arka tärähdyksille ja kahahduksille, mutta valoa se ei pelkää.
Kun taskulampun valossa huomaa kasiaisen maan pinnalla, alkaa hidas lähestyminen. Hitaasti, jokaisen askeleen paikka tarkkaan katsoen, hiivitään niin lähelle, että yletytään kumartumalla tarttumaan kasiaisesta kiinni mahdollisimman takaa, hyvin läheltä sen piilokoloa.
Sitten alkaa väsytys. Kun kasiaisesta nappaa kiinni, se levittää häntänsä sukaset ja yrittää vetää itsensä maan alle. Sen ote kolostansa on niin tiukka, että sitä ei voi vetää ulos väkisin ilman, että se katkeaa, jolloin siitä ei ole säilytettäväksi. Väsytystekniikan voi opetella seuraamalla räkättirastaan toimia kasvimaalla. Kasiaisesta pidetään tiukasti kiinni ja siihen kohdistetaan tasainen veto suoraan kolosta ulospäin. Se ei pysty jännittämään häntäänsä loputtomiin, joten aina jännityksen silmänräpäykseksi lauetessa se liukuu vedon voimasta muutaman sentin ulos kolostaan. Lopulta se luiskahtaa kokonaan maan pinnalle.
Kasiaisia keräämällä pysyttiin koko kesä kunnon syöteissä. Riittipä niitä oikein säilöttynä talveksi pilkkisyötiksikin. Niitä pidettiin isossa puisessa astiassa hyvässä mullassa. Puuastiasta kasiainen ei nouse reunoja pitkin pois, joten astiaa ei tarvitse peittää. Astia pidettiin kesällä liiterin viileimmässä nurkassa, talveksi se vietiin kellariin. Ruokintaan riittivät kahvinperskeet, joita piti sitten annostella erittäin varovaisesti, sillä ne saattavat turvottaa kasiaisen hajalle.
Pyydystettyjen kasiaisten käyttöön palaan seuraavissa osissa.
Kyllähän niitä myöskin joskus tuli pyydysteltyä, siitäkin vaan on vuosia. Sateen jälkeen hiekkateiden lammikoiden vierellähän niitä usein oli. Liekö olleet uimasillaan, ainakin olivat puhtaita. Nurmikolta joskus säikyteltiin auton akulla, kaapelit vaan maahan, niin tulihan niitä pintaan.
Kasiaisilla sain pientä taskurahaa myymällä kesämökkiläisille.
Kyllähän sitä tuli kasiaisia nuorena monasti pyydettyä taskulamppu kädessä, enemmän toki tuli ihan kaivettua lapiolla maata ja poimittua.
Yhtenä kesäyönä kun olin kasiaisia etsimässä taskulampun kanssa, luulin löytäneeni valtavan yksilön, mutta paljastui että se oli vaskitsa.