Lapsuuteni kalastusmuistot liittyvät valtaosin mummolaani ja pienehköön Suonenjokeen, joka virtaa Pohjois-Savossa Suonteenselältä Iisveteen. Sen vedet tulevat aivan Kymijoen vesistön latvoilta, missä Kymijoen vesistön erottaa Saimaan vesistöalueesta vain vähäinen Kuivataipaleen kannas, ja virtaavat edelleen Rautalammin reittiä Keiteleeseen ja Päijänteeseen.
Jatkossa seurannee muutama täsmällisempi poiminta muistoista, mutta annettakoon nyt hieman yleiskuvausta.
Lapsuudessani Suonenjoen alkukesää leimasivat jokavuotiset uitot. Iisvedellä oli siihen aikaan kolmekin sahaa, joille uitettiin joka vuosi melkoinen määrä puuta latvavesiltä. Uitot näkyivät myös kalastuksessa monella tavalla.
Ennen uittojen saapumista piti ehtiä viemään katiskat joelle, jos halusi hyviä särkisaaliita ja jokusen hauenkin. Virtaavassa, kylmässä vedessä isot särjet olivat hyvän makuisia, ja niitä käytettiinkin siihen aikaan monessa kodissa ruokakalana muillekin kuin kissoille. Mummoni laittoi isoista särjistä mm. maukkaita kalapullia. Joskus, jos pieni ahven sattui olemaan tiukassa, ahvenkukkoonkin laitettiin jatkeeksi särkiä.
Särjenpyynnistä on jäänyt mieleen yksi kerta kutuaikaan, kun ajattelimme kopaista katiskalla hieman lisuketta kalakukkoon – ahvenen syönti kun oli ihan alkukesästä heikkoa, joten niitä oli vaikea saada ongella kalakukkoon riittäviä määriä. Samalla oli tarkoitus tuoda naapureille hieman kissankalaa. Homma meni kuitenkin huvittavan puolelle, kun vain lyhyen aikaa joessa olleen katiskan nostaminen oli käydä mahdottomaksi – siinä kun oli kohdalle osuneen kutuparven jälkeen särkiä vaikka koko kulmakunnan kissoille.
Uittojen saapumista piti seurata tarkasti kahdestakin syystä. Ensinnäkin katiskat piti hakea kiireesti pois ennen uittopuomien vetämistä, jotta tukit eivät murjoisi katiskoita tai suorastaan veisi niitä mennessään – katiskoita kun oli pakko pitää niin matalassa vedessä, että ne pystyi nostamaan koukkupäisellä kepillä. Merkitä niitä ei voinut, koska merkittyjen katiskoiden tyhjentäminen oli siihen aikaan kylän kloppien suurta huvia. Toisekseen piti valmistautua ongelle. Kirkonkylän suvannossa suma rajautui suurten mattolaiturien päihin, jolloin sen reunoilta pääsi helposti ongelle. Tukkien alta löytyi yleensä ajankohdan paras paikka pikkuahventen narraamiseen.
Joen yläjuoksu kirkon kahta puolta oli erinäisistä syistä paria poikkeusta lukuunottamatta lähes kelvotonta aluetta onkimiseen. Keskijuoksulla, kirkonkylältä Kimpanlampeen, oli useita hyviä onkipaikkoja. Lammesta eteenpäin aina Yläkoskeen asti olivat parhaat onkipaikat, joilta saattoi saada muhevan kokoisia paistikkaitakin. Noiden alueiden onkipaikat ovat painuneet mieleen niin perusteellisesti, että muistan vieläkin, puolen vuosisadan jälkeen, jokaisen paikan pienimpiä yksityiskohtiaan myöten.
Tuollaisessa ympäristössä tämä pikkupoika innostui onkimisesta.
Onkiminen minulta jäi tuonne lapsuusaikaan. Enemmän tai vähemmän vuosien myötä minusta kehittyi pyydyskalastaja ja sitä vieläkin.
Onkimista enemmän muistan sieltä poikavuosilta nuo kuoreen kevätlippoamiset; yöt läpeensä koluttiin nousupaikkojen jokisuita ja joskus se kouluun menokin enemmän tai vähemmän takkuili.
Toisena sitten loppukesän myötä ravustukset. Silloinkin meni loppukesän yö jopa toinenkin nuotiolla istuskellessa ja rapuonkia ja liippejä kokeillen. Kyllä minullakin vielä runsaan kuudenkymmenen vuoden takaiset muistot ovat terävästi mielessä.
No, kuorettahan vieläkin lippoilen ja pyydän tiheillä katiskoilla ja verkoilla aina kevätaikaan; meillä kun sitä on ja uskomattoman herkullinen kala se on.
Miten lapsena olikaan aikaa onkiretkiin ja onnellisina palattiin muutaman tirrin kera.
Virroilla tuttavan mökillä vietimme iltaa ja puhe käätyi rapusaaliisiin, jolloin isäntä sanoi niitä olevan tässäkin järvessä ja pisti kätensä veteen kivenkoloon ja nosti hetkessä ravun joka oli tarttunut hänen sormeensa. Tämä tarina on tosi.
Meri-Porissa ja osin Merikarvialla kasvaneena onkiretket ja ”virvelöinti” olivat mitä parhainta viihdykettä, no toisessa mummulassa tuli kyllä katiskaa ja vähän verkkojakin käytettyä.
Särkeä käytettiin paljonkin mm. särkisoppaa ja hauen kanssa sekoitettuna pullia / mureketta, filettä paistettuna ja meneehän tuo graavattunakin.
Minä en oikein koskaan ole innostunut kalastamisesta. Taitaa tuo järvi olla liian lähellä, kun nyt lainehtii melkein rappusille.
Tulihan sitä nuorempana pidettyä rantakatiskoja hauen kutuaikaan ja joskus vedettiin iltamyöhäsellä isän kanssa kuhauistinta, sillai vahankaisella kelalla.
Nyt saatan lähteä aamuvarhaisella tyynenä kesäpäivänä soutuveneellä soutelemaan. Ainoana pyydyksenä mukana on kamera, pitkällä objektiivilla. Pois lähden, kun ensimmäinen moottorivene pärähtää käyntiin, silloin on luonnonrauha menetetty ja peli hävitty.
Mikään ei ole sen rentouttavampaa kuin katsella pomppivaa kohoa.
Pikkukillinä sykähdyttäviä olivat hetket, jolloin koho sukelsi vauhdilla pinnan alle. Usein siellä oli ovela särki, joka ”imutti” matoa koukusta, mutta oli siellä myös ahvenia. Ahvenilla oli yleensä kerrasta poikki, jos vaan vastaveto osui kohdalleen. Muutaman hauentumpin olen myös onnistunut mato-ongella saamaan. Ja pari läheisestä lohilammesta karannutta kirjolohta.
Vanhemmalla iälläkin olen viettänyt kesäiltoja veneessä istuskellen kohon liikkeitä seuraillen. On sitä pöllömpiäkin ajanvietteitä.
”Vanhemmalla iälläkin olen viettänyt kesäiltoja veneessä istuskellen kohon liikkeitä seuraillen. On sitä pöllömpiäkin ajanvietteitä.”
Tämähän on juurikin näin, itsensä kanssa ajan viettäminen, tekosyynä vaikkapa onkikohon seuraaminen on rauhoittava ja samalla vapauttava kokemus.
Eilen sitä tuli nautittua hiljaisesta hetkestä järvellä; minulla kun ei ole polttomoottorikäyttöistä venettä vaan se kulkee aurinkosähköllä, jota ei kuulemma tarvittaessa ole. Ei ole moottorinpärinää, ainoastaan isompi kone pitää pientä pirinää täydellä teholla ajettaessa.
Tuo Pentin mainitsema moottorin pärinä kyllä minuakin risoo, varsinkin laitteet, joiden ainut tarkoitus on toimia huvivälineinä.
Muutenkin eilinen päivä oli antoisa; rapuja (kaupparapu)keskimäärin 2,5kpl/pyydys, kuhaa tuli 12 kg, (8kpl), pari kiloista siikaa, syöttikalaa seuraavaksi päiväksi; siis ihan hyvä päivä.
Leppoisa päivä, hieno, joskin pilvinen päivä, ei tuulta, eikä muuten koko aikana ketään järvellä minun lisäkseni. Tai oikeastaan, puolenkymmentä joutsenta, harmaahaikarapari ja muutama telkkäperhe. Siis en yksin.
Rantaan tullessani tuttu kaverini jäi rupattelemaan ja mm esitti kysymyksen; ”käytkö järvellä joka päivä”? Hölmistyin kysymyksestä, joskin myönsin. Kaveri osti yhden kuhan, suolistin sen ja punnitsin, (verestetty oli ja jäärouhelaatikossa). Sitten kaveri tunnusti; näin kun tulit järvelle ja päätin hakea todella tuoretta kalaa. Semmoinen reissu, ei mitään erikoista mutta viihdyn järvellä.
Kalle, huomasin kyllä sen kirjoituksesi Forssalaisessa, asiaahan se oli. Täällä ei taida olla yhtään ammatikseen kalastajaa, harrastajia kylläkin. Eipä niillä saaliilla edes eläisi, jos ei sitten satu saamaan kiinni sen paljon puhutun monnin. Miten muuten verkoissa voisi olla ihan pyöreitä yli metrin reikiä? Ne ovat vielä ihan venyttämällä tehtyjä.
Saaliin puolesta erikoisin onkipaikka oli vuosia sitten jossain keskisessä Suomessa, paikkaa en enää muista tarkasti. Kotimaan autoiluretkellä pysähdyttiin nättiin paikkaan tauolle. Ihan vieressä oli kapean järvenlahden ylitse lähtevä ratapengerrys, jonka tyveen menin koittamaan mato-onkea. No, yhdellä ja samalla isolla, laakealla rantakivellä seisten, askeltakaan siirtymättä, sain perä perää muutamia ahvenia, pari särkeä, pari salakkaa, yhden ihan syömäkokoisen lahnan ja vielä pisteeksi päälle puolikiloisen hauentumpinkin.
Ai niin, tuota taukoa pidennettiin sen verran, että syömäkokoiset kalat kiersivät Trangian kautta vatsaan.
Se on muuten Pentti niin, että ne isot reiät syntyvät siitä kun kalapiikin sijasta kala irrotetaan ”moramenetelmällä”, kiire kun on.
Karir; muistuupa minullekkin mieleen tuolla Rovaniemen seutuvilla Sarriojärvellä eräänä iltana ihan perusvirvelisetillä (professor), tuli haukea ihan tajuttomasti. Vaihdoin pieneen ahvenlippaan ja seurauksena oli puolenkymmentä tammukkaa.
Oli siinä leirille palattua paistettavaa, jos savustettavaakin.