Hesarin pitkän linjan rikostoimittajan Harri Nykäsen, joka vuonna 2001 siirtyi päätoimiseksi dekkaristiksi, muistelot uransa merkittävimmistä tapahtumista Erkon divisioonan palveluksessa ovat mielenkiintoista luettavaa.
Nykänen kertoo tietenkin uransa vaiheista, mutta myös siitä mädännäisyydestä, joka valtamediassa – niin Hesarissa kuin muuallakin – vaikutti. Kuvaukset mediatalojen kärkinimien läheisistä suhteista valtaapitäviin ja moninaisista yrityksistä pitää isokenkäiset skandaalien ulkopuolella ovat kuin dekkarista. Ei ihme, että Nykänen on omissa dekkareissaan käyttänyt taustana useita tosielämän tapahtumaketjuja.
Nykäsen kertomuksissa nousevat esille demarijohdon laittomuudet ja öykkäröinnit, taiteilijajärjestön yhteydet äärivasemmistolaiseen lehteen, vihreiden johdon verosuhmuroinnit, keskustalaisten vedätykset, Matti Ahteen ahdisteluskandaali ja niin edelleen. Herkullisia tarinoita.
Väkisinkin virnistyttää, kun suhteuttaa mediajohdon temput siihen älämölöön, jota he ovat viime aikoinakin pitäneet ”Journalistin ohjeiden” kunnioittamisesta.
Loppuyhteenvedossaan Nykänen pohtii mediassa syntynyttä suorastaan paatoksellista pyrkimystä ”oikeakielisyyteen”, millä ei suinkaan tarkoiteta äidinkielen koukkuja vaan orwellilaista uusiokieltä eufemismeineen. Tuskinpa ketään avoimin silmin mediaa seurannutta yllättää, että Nykänen päätyy vertaamaan tilannetta taistolaisajan ankarimpaan suomettumisilmiöön.
Annan vilpittömän lukusuosituksen teokselle Likainen Harri: 20 vuotta Erkon renkinä.
Pitää laittaa lukulistalle, aihealue ainakin on erittäin mielenkiintoinen.
Voisi olla kiintoisaa luettavaa, sääli ettei Suomessa juuri e-kirjoja saa ja oma käsivammani tekee perinteisen lukemisesta turhan vaikeaa.
Kun on poliittinen puolue pitkään toiminut, se on aina sotkeentunut ikävyyksiin. Kysymys on vaan minkälaisiin.
Kävin tänään suihkussa.